Tänä syksynä ilmestynyt Tove Janssonin Helsinki on selvästi parin vuoden takaisen Mika Waltarin maisemia esitelleen kirjan pikkusisar. Tekijä on sama, sukunäköä löytyy toteutuksesta ja taitosta ja ideana on taas taivaltaa kaupungissa taiteilijan jalanjälkiä seuraillen.

Kirja ei noudata tiukkaa taiteilijan elämään liittyvää kronologiaa, vaan paikkojen esittelyt on järjestetty kaupunginosittain. Kunkin luvun alussa on kartta, johon esiteltävät kohteet on merkitty.  Juha Järvelä kertoo lyhyesti talojen historian ja nykyisen käyttötarkoituksen mainiten suunnittelijat ja yleensä myös eri aikojen talonomistajat. Joskus hän nimeää myös joitakin asukkaita. Jokaisesta kohteesta on kuva, monista useampiakin, joten kuvitus on runsas, mikä tietysti on tämäntyyppisen teoksen kohdalla pelkkää plussaa, ellei suorastaan välttämätöntä.

Lapsuuskotia ei enää ole

Taiteilijaperheen esikoinen Tove Jansson syntyi Helsingissä elokuussa 1914. Isä Viktor Jansson oli kuvanveistäjä ja syntyperäinen helsinkiläinen. Tukholmassa nuoruutensa viettänyt äiti Signe Hammarsten-Jansson oli monipuolinen graafikko, joka suunnitteli kirjankansia, postimerkkejä ja seteleitä sekä paljon muuta käyttötaidetta.

Perhe asui Toven syntyessä Katajanokalla, joten kirjallinen kävelyretki on luontevaa aloittaa sieltä, etenkin kun Katajanokan puisto muuttui Tove Janssonin puistoksi hänen syntymänsä satavuotismuistoksi vuonna 2014. Toven ja hänen kahden nuoremman sisaruksensa lapsuuskotia ei enää ole, ei myöskään lapsuuteen liittynyttä Pohjoissatamassa sijainnutta luistinrataa, mutta Uspenskin katedraali, jonka terassilla taiteilija maalasi 1940-luvulla Katajanokan maisemia, on entisellään.

Viktor Janssonin ateljee katosi 1970-luvulla Luotsikatu 4:n remontissa; siitä tuli tavallinen asuinhuone ja perheen salongista tupakeittiö. Talo on pystyssä edelleen, ja tarkkasilmäinen katsoja löytää sen julkisivusta pyöreän ikkunan, jota Tove Jansson kuvaa vuonna 1968 ilmestyneessä kirjassaan Bildhuggarens dotter (suomennettu nimellä Kuvanveistäjän tytär). Muutamissa Luotsikadun taloissa on tornit, joiden muoto on mitä ilmeisimmin toiminut Muumitalon esikuvana.

Katajanokalta siirrytään Kruunuhaan puolelle ja piipahdetaan presidentinlinnassa, joka ei varsinaisesti liity Janssoniin muuten kuin että hän vieraili siellä useampien presidenttien kutsumana, ensimmäisen kerran jo 1950-luvulla eli Kekkosen kauden alkuvuosina. Muiden Krunikan kohteiden joukossa on Fabianinkadulla 1960-luvun alkuun asti sijainnut Gambrini, joka ei ollut nykytyylinen gay-paikka, vaan rento ravintola. jossa isä-Viktor tapasi istuskella pöytäseuranaan vaikkapa perheen lemmikkiapina.

Kasvot kolmessa kuvapatsaassa

Kaupunki on sadassa vuodessa muuttunut. Esimerkiksi Signe-äidin monikymmenvuotinen työpaikka Suomen Pankin setelipaino on siirtynyt jo ajat sitten pois Rauhankadulta, mutta vaikka vanhojen kaupunginosien talojen toiminnot ovat muuttuneet ja sisäseiniä siirrelty, ulkoasu on usein ennallaan. Ainakin osittain: hotelli Kämpistä, jossa Tove Jansson tapasi brittiläisen Associated Newspaper -lehtiyhtymän syndikaattijohtajan ja josta siis muumit aloittivat maailmanvalloituksensa, on jäljellä vain julkisivu.

Osa kuvista on uusia ja kirjantekijän juuri tähän tarkoitukseen kuvaamia, osa Helsingin kaupunginmuseon, Museoviraston ja eräiden muiden arkistojen aarteita. Vanhat kuvat ovat varsin viehättäviä ja informatiivisiakin – nykyhelsinkiläinen kun ei ehkä osaa kuvitella, miltä kaupungissa muinoin näytti. Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa vuonna 1933 valmistunut Lallukan taiteilijakoti. Se seisoi yksinään kallioisessa maastossa Eteläisen Hesperiankadun varrella; katukäytävä sentään näyttää kuvassa tasaiselta ja asfaltoidulta.

Tove Janssonin vanhemmat ja hänen nuoremmat sisaruksensa muuttivat Lallukkaan heti talon valmistuttua. Tove itse oli tuolloin opiskelemassa Tukholmassa, mutta talosta tuli joksikin aikaa myös hänen kotinsa. Sitten nuori nainen halusi itsenäistyä ja asuinpaikat vaihtuivat, kunnes loppuiän asunto ja ateljee löytyi Kaartinkaupungin ja Punavuoren rajamailta.

Kirjassa ovat mukana myös Viktor Janssonin tekemät patsaat; niitä Helsingissä on useita. Kolmessa mallina on ollut kuvanveistäjän tytär. Tove Janssonin kasvot voi löytää Kaisaniemen puiston Convolvus-patsaasta, Etelä-Esplanadin Merenneidosta, joka on Bensowin talon sisäpihalla, ja Kappeliesplanadilla sijaitsevasta Leikki II/Aallottaria -teoksesta.

Freskomaalarista muumipiirtäjäksi

Paikkoja esitellessään Järvelä tulee samalla esitelleeksi monipuolisen taiteilijan, jonka töitä on ollut ja on edelleen useissa Helsingin rakennuksissa. Kaikkia niitä ei pääse katsomaan ainakaan ilman erityisjärjestelyjä, kaikki teokset eivät ole enää entisillä paikoillaan eivätkä kaikki ole edes säilyneet. Tove Jansson teki maalauksia silloisen Pohjoismaiden Yhdyspankin henkilökunnan ruokasaliin Aleksanterinkadulle, Strömbergin tehtaille Pitäjänmäkeen, ylioppilasasuntola Domus Academicaan ja ravintola Kalastajatorpan vanhaan osaan. Näistä on kirjassa kuvia.

Ehdottomasti upeimmat ja nykyään helpoimmin saavutettavat, keväällä 1947 Helsingin kaupungintaloon maalatut suurikokoiset freskot Juhlat maalla ja Juhlat kaupungissa ovat saaneet arvoisensa paikan Helsingin kaupungin taidemuseon (HAM) pysyvästä Tove Jansson -näyttelystä. Toisesta teoksesta voi löytää taiteilijan itsensä (tupakoi nurkassa vähän yksinäisen ja nyrpeän näköisenä) ja hänen silloisen rakastettunsa Vivica Bandlerin (tanssimassa). Taidekriitikot ovat tulkinneet kuvaa sekä rakkaudentunnustuksena että eron aavisteluna, sillä naisten suhde ei ollut pitkäikäinen.

Ennen Bandleria Jansson seurusteli taiteilija Sam Vannin ja toimittaja-kulttuurikriitikko Atos Wirtasen kanssa. Niinpä teoksessa ovat mukana myös Vannin Yrjönkadun ateljee sekä Wirtasen huvila, joka muista kirjan paikoista poiketen sijaitsee kokonaan toisessa kaupungissa eli Kauniaisissa.

Kaikkein pisimpään Tove Jansson asui Ullanlinnankadun ja Kasarmikadun kulmatalossa, jossa myös hänen pitkäaikaisella elämänkumppanillaan, graafikko Tuulikki Pietilällä, oli asunto ja ateljee. Jansson muutti taloon 1944, ja myöhemmin, parin tavattua ja rakastuttua, siitä hankki asunnon myös Pietilä. Häntä pidetään muumitarinoiden Tuutikin esikuvana, ja Taikatalvi-teos syntyi nimenomaan tämän suhteen inspiroimana. Kirjassa on kuvia Janssonin ateljeesta hänen aikanaan ja nykyasussaan ja siinä mainitaan paikan olevan toisinaan avoinna kävijöille, joskin erittäin rajoitetusti.

Ateljeessa ja sen yhteydessä olevassa asunnossa valmistui sarjakuvia, maalauksia ja kirjoja. Tove Jansson oli monilahjakas ja monitaitoinen; kun muumit alkoivat tulla tunnetuiksi, hahmoja haluttiin myös näyttämöille. Jansson teki itse lavastuksia sekä Kansallisoopperaan että Svenska Teaterniin.

Järvelä kertoo kirjassaan myös, miten Helsinki näkyy Janssonin taiteessa – häneltähän on säilynyt runsas tuotanto. Maalauksista olisi ehkä voinut olla mukana muutama kuva.

Taiteilijan elinaikana tapahtunut kaupungin muutos on huomattava. Lapsuuden Katajanokka on aivan eri kaupunki kuin talvi- ja jatkosodan Helsinki, jossa sirpalesuojat ja muut kaivannot pirstoivat puistoja. Sodan aikana Jansson piirsi pasifistisia kuvia pilalehti Garmiin sekä kirjoitti tarinat Småtrollen och den stora översvämningen (Muumit ja suuri tuhotulva) sekä Kometjakten (Muumipeikko ja pyrstötähti). Molempien taustalla voi havaita taiteilijan sodan vuoksi kokeman ahdistuksen. Muumikirjoissa kaupunki ei edes vilahda, mutta Janssonin muussa kirjallisessa tuotannossa se on kyllä läsnä.

Enimmäkseen kantakaupungilla

Kuten aiemmin ilmestyneessä Mika Waltarin Helsinki -kirjasta, myös Tove Janssonin elämään ja taiteeseen liittyviä paikkoja esittelevästä teoksesta näkyy, miten maantieteellisesti rajallinen pääkaupungin sivistyneistön elämänpiiri 1900-luvun alkupuoliskolla oli. Niinpä myös nyt puheena olevassa teoksessa korostuu vanha kantakaupunki eli Katajanokka, Kruununhaka, Kluuvi, Kaivopuisto, Ullanlinna, Punavuori ja Töölö.

Harva taiteilija tuli lähteneeksi Pitkänsillan pohjoispuolelle, saati että olisi asettunut sinne asumaan. Atos Wirtasen lisäksi poikkeuksia olivat kulosaarelainen kuvanveistäjäpari Essi ja Ben Renvall sekä kirjailija Oscar Parland, joka asui Sipoon Nikkilässä, koska hän oli toiselta ammatiltaan lääkäri. Tarkemmin sanottuna psykiatri, jonka vastaanotolla Tove Jansson 1940-luvun lopussa kävi ja joka oli hänen vanhempiensa perhetuttu.

1940-luvun ja 1950-luvun alun Helsinki elää ja hengittää viime vuonna ensi-iltaan tulleessa elämäkertaelokuvassa Tove (ohjaaja Zaida Bergroth), jossa Alma Pöysti liikkuu nuoren Janssonin roolissa sekä todellisilla että lavastetuilla kuvauspaikoilla. Elokuvan paikoista on kirjassa yksi luku.

Tove Jansson matkusteli sekä taideopintojensa yhteydessä että muutoin. Hänen ajatuksensa, jonka mukaan ei pidä ryntäillä katsomaan sitä, mikä ”pitää nähdä” vaan pysähtyä katsomaan sitä mikä on kaunista ja puhuttelevaa, on hyvä evästys myös lukijalle. Voisin hyvin antaa tällaisen kirjan lahjaksi kirjallisuuden ja taiteen harrastajalle, enkä pahastuisi, jos saisin seuraavaksi käsiini teoksen, joka esittelisi vaikkapa Väinö Linnan Tampereen.