Kun lähiöt ja moottoritiet olivat uusia

Helsinki 1960 – kasvava kaupunki kuvissa ja kartoissa vie aikaan, jolloin suuret ikäluokat parveilivat koulujen pihoilla ja puutaloja näkyi katukuvassa siellä täällä. Viidet liikennevalot ohjasivat kulkijoita. Moottoritietä oli valmiina muutaman kilometrin pätkä ja lisää rakennettiin.

Iltanen, Jussi: Helsinki 1960. Kasvava kaupunki kuvissa ja kartoissa. AtlasArt, 2019. 127 sivua. ISBN 978-952-5671-91-9.

Suurten ikäluokkien lapsuusaikojen Helsinki oli kovin erilainen kaupunki kuin nykyinen, mutta vuonna 1960 Stadi oli hyvää vauhtia muuttumassa. Jussi Iltasen Helsinki 1960 esittelee kasvavaa kaupunkia kuvin, kartoin ja lyhyin tekstein.

Kirjan alussa on kaupungin yleisesittely, joka on ikävä kyllä hivenen luettelomainen ja puiseva. Kyse lienee esipuheessa todetusta periaatteesta: tekstissä säilytetään ”lähteissä käytetty aikakaudelle tyypillinen kirjoitustapa ja termistö, joka ei kaikilta osin vastaa nykypäivän kielenkäyttöä”, mutta lukijaystävällisempää ratkaisua (ja suurempaa fonttikokoa) olisi voinut harkita.

Yli 20-sivuisen, kuvitetun esittelyn läpilukeminen kuitenkin kannattaa. Siitä nimittäin selviää muun muassa se, mitä kaikkea Helsinkiin oli 1950-luvulla rakennettu ja millainen oli kaupunkilaisen arki kuusi vuosikymmentä sitten.

Sotien jälkeen kaupunkiin yhdistettiin ympäröiviä alueita. Suuressa, vuonna 1946 tehdyssä alueliitoksessa sen pinta-ala kasvoi suunnilleen kahdeksankertaiseksi. Helsinki nielaisi tuolloin Haagan kauppalan lisäksi Huopalahden, Kulosaaren ja Oulunkylän kunnat sekä laajoja alueita Helsingin maalaiskunnasta eli nykyisestä Vantaan kaupungista. Myös asukasluku nousi sekä alueliitosten että muuttoliikkeen ansiosta huimasti: vuonna 1960 kantakaupungissa asui noin 265 000 ihmistä, esikaupungeissa eli vuonna 1946 Helsinkiin liitetyillä alueilla 180 000 ihmistä. Siis yhteensä 445 000 asukasta; nykyisinhän Helsingin väkiluku on noin 650 000.

Erottaja 1961, taustalla Ruotsalainen teatteri ja Wulffin kulma. Kuva Helsingin kaupunginmuseo, Jalmari Aarnio.

Tornitaloja Bulevardille, moottoritie Postitalolta Pasilaan

Viisikymmenluvulla rakennustoiminta oli vilkasta ja uusia lähiöitä syntyi runsaasti. Näiltä ajoilta ovat mm. Herttoniemi, Roihuvuori, Puotila, Maunula, Pohjois-Haaga ja Kannelmäki. Muutamilla alueilla oli ollut aiemmin omakotitaloja, joista useimmat katosivat kerrostalojen tieltä.

Julkisia rakennuksia nousi eri puolille kaupunkia, ja monissa näkyi ajan johtavien arkkitehtien Alvar Aallon ja Aarne Ervin kädenjälki. Aallon töitä ovat Kansaneläkelaitoksen toimitalo vuodelta 1956 ja vuotta myöhemmin valmistunut Kulttuuritalo sekä Enso-Gutzeitin pääkonttori. (Viimeksi mainittu marmorikuutio herättää edelleen aika ajoin keskustelua, vaikka se on hallinnut Katajanokan maisemaa vuodesta 1962.) Kouluja rakennettiin runsaasti ja syytäkin oli, alkoivathan suurten ikäluokkien vanhimmat olla oppikouluikäisiä ja nuorimmat menivät kansakouluun.

Sekä rakennuksia että yrityksiä on kadonnut katukuvasta runsain mitoin. Elanto, Renlund, Rake, Tempo ja Wulff olivat kuusikymmenluvulla ja vielä pitkään sen jälkeenkin suosittuja ostospaikkoja. Nyt ne esiintyvät enää entisten toimitalojensa nimityksinä, eivätkä nuorimmat kaupunkilaiset taida tunnistaa niitäkään.

Huimimmat suunnitelmat eivät toteutuneet: Bulevardin varrelle, Sinebrychoffin tehdasalueelle, suunniteltiin tornitaloja, joista korkeimmissa olisi ollut peräti 20 kerrosta. Kaupungin tulevat liikennejärjestelytkin olivat järeitä: aivan ydinkeskustasta eli Pääpostitalolta piti rakentaa 8-10-kaistainen, muusta katuverkosta eristetty moottoritie Pasilaan. Rautatien länsipuolen liikenneaukiolta eli suunnilleen nykyisen Triplan paikkeilta lähtisivät suuret päätiet länteen, pohjoiseen ja koilliseen.

Melko mahtipontista meininkiä kaupungissa, jossa ainoa moottoritien pätkä vei Sörnäisistä Kulosaareen eli oli muutaman kilometrin mittainen ja jossa kulkijoita ohjasivat liikennevalot viidessä risteyksessä, kahdella suojatiellä ja yhdessä raitiotien ylityspaikassa!

Käyttöä vaille on toistaiseksi jäänyt myös Munkkivuoren ostoskeskuksen alla sijaitseva metroasema. Itse ostoskeskus, tuo ”uudenlaista kauppaa edustava”, vuonna 1959 avattu rakennusrykelmä, palvelee lähistön asukkaita edelleen.

Munkkivuoren ostoskeskus otettiin käyttöön 3.12.1959 se oli Suomen ensimmäinen. Kuva Munkkivuoren ostari.

Kartanon pelloista kaupungiksi ja muita muodonmuutoksia

Kirjan johdanto-osioon sisältyy karttoja raitiotie- ja bussilinjoista. Etenkin lukija, joka sattuu asumaan jonkin näissä kuvatun reitin varrella, voi viettää hyvän tovin tutkiessaan, mikä kaikki on 60 vuodessa muuttunut. Raitiotielinjoilla on vaihdettu sekä reittejä että ratikoitten numeroita, eivätkä kaikki bussilinjatkaan näytä olevan entisellään.

 

Vuonna 1960 Helsingin lentoasemalta, joka oli valmistunut kahdeksan vuotta aikaisemmin eli parahiksi olympiakisoja varten, pääsi Aero Oy:n, SAS:n ja muiden lentoyhtiöiden kyydissä yli kymmeneen kotimaiseen ja noin kahteenkymmeneen ulkomaankohteeseen. Aikaa tosin piti varata reilusti: kirjan sivuille kuvattu aikataulu paljastaa, että esimerkiksi New Yorkiin mennessä kone teki välilaskun Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Oslossa, Keflavikissa Islannissa ja Ganderissa Kanadan Newfoundlandissa. Prahaankaan ei lennetty suoraan, vaan Tukholman ja Berliinin kautta.

Kaupunkikuvan muutos näkyy selvimmin kartoista ja niihin liittyvistä valokuvista. Teoksen pohjana on vuonna 1961 julkaistu Helsingin osoitekartta. Myös muutamia muita karttalähteitä on käytetty. Kirjan jokaisella aukeamalla on esitelty yhden karttalehden alue siten, että lukija näkee, millainen se oli ennen (siis 1960-luvun alussa) ja millainen nyt eli vuonna 2019. Karttoja täydentävät vanhat valokuvat, joista suurin osa on Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista, ja lyhyehköt selittävät tekstit.

Vaikka teoksen nimi antaa ymmärtää, että kyse on pelkästään Helsingistä, mukana on alueita myös Espoosta ja Vantaalta. Näiden kohdalla muutos onkin todella iso. Hyvänä esimerkkinä on Tapiolan alue, joka 1950-luvulla oli Hagalundin kartanon peltoa. Entisille maatalousmaille nousi nopeassa väljäksi suunniteltu puutarhakaupunki, jota ylpeänä esittelivät asukkaat, arkkitehdit ja Espoon päättäjät. Viimeisin täydennysrakentamisvaihe on tosin haukannut isoja palasia sen puistoista ja aukioista.

Hagalundin kartanon peltoja ennen Tapiolan rakentamista. Kuva Otso Pietinen 1945. Asuntosäätiö, Espoon kaupunginmuseo.

Lehtisaaressa kohosivat kesällä 1960 nuorisoleirien harjateltat; nyt samat alueet ovat asuinkäytössä. Maa on edelleen Helsingin ja Vantaan seurakuntien omistamaa; asukkaat ovat viime vuosina olleet kauhuissaan tontinvuokrien korotuksista ja yrittäneet vastustaa niitä. Myös Itä-Helsingissä pellot ja laitumet ovat jääneet kerrostalojen alle. Laidunmaille rakennettuja lähiöitä edustaa Puotinharju, ja todisteita maisemien muutoksesta voi poimia kirjan jokaiselta aukeamalta.

Suomenlinna on muuttunut varuskunta-alueesta matkailunähtävyydeksi, joka liitettiin parikymmentä vuotta sitten Unescon maailmanperintökohteeksi. Laajasalon rantojen puiset huvilat ovat hävinneet. Jätkäsaari näkyy uudessa kartassa aivan erimuotoisena kuin 60 vuotta sitten: rakennustyömaiden täyttömaa on kipattu mereen. Syntyneelle alueelle tietenkin rakennetaan ja on jo rakennettukin. Sompasaaressa taas kokonainen pikkusaari eli Nihti, jossa vanhemman kartan mukaan oli muutama rakennus ja joitakin polkuja, on kadonnut.

Samoin on käynyt kaupungin ympäristössä sijainneille kartanoille. Otnäsin paikalla on nyt Aalto-yliopiston (Teknillinen korkeakoulu) päärakennus, Nordsjön maille kaavoitettiin Vuosaaren asumalähiö.

Tarvontie 1963, Kuva Lehmusto H. T., 1963. Museovirasto.

Kartat parasta antia, kuvat kertovat paljon

Kirjan parasta antia ovat vertailtavat kartat, joihin on merkitty erilaisia, osin jo kaupunkikuvasta kadonneita tai muotoaan muuttaneita kohteita: kouluja, kirkkoja, kirjastoja, postikonttoreita, hyppyrimäkiä, elokuvateattereita. (Sivumennen sanoen: viimeksi mainittuja oli kaupungissa vuonna 1960 peräti 60!)

Teoksen kuvitusta

Valokuvista osa on mustavalkoisia, osa värillisiä. Ne eivät välttämättä ole aina juuri kyseisen kaupunginosan kohdalla, mutta viehättäviä ne ovat. Lapset pyöräilevät hiekkateillä, pitkänokkaiset linja-autot kuljettavat kansaa, Elannon liha- ja leikkelemyymälän makkaratangot roikkuvat koukuissa seinällä tiskin takana ja säilykepurkit on järjestetty kaupan hyllyille säännöllisiksi pyramideiksi. Mennyttä aikaa henkivät myös sinne tänne sirotellut detaljit: postimerkit ja -leimat, bussiliput ja muu 1960-luvun aineisto.

Ilmeisesti kuvia on haluttu mukaan mahdollisimman paljon, jolloin taittaja Pirkko Retti on joutunut sullomaan osan niistä varsin pieneen tilaan. Niinpä kiinnostavien yksityiskohtien tiirailu vaatii hyvät silmät ja kärsivällistä mieltä. Myös kirjan formaatti (A4 vaaka) lienee asettanut omat rajoituksensa.

Antoisimmillaan kirja lienee silloin, kun lukijalla on jonkinlainen kosketus siinä esiteltyihin alueisiin, jotka siis yltävät Tapiolasta ja Leppävaarasta aina Mellunmäkeen ja Östersundomiin. Mutta myös muualla asuva, suuriin ikäluokkiin kuuluva lukija löytänee siitä lapsuutensa tunnelmia.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *