Espanjantauti Suomessa -teoksen kirjoittaja Eila Linnanmäki on mikrobiologi, mutta hän on väitellyt Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian laitoksella vuonna 2005. Kyseessä on siis uusintapainos puolitoista vuosikymmentä sitten ilmestyneestä teoksesta. Tieteiden risteyskohtaan sijoittuva teos edustaa periaatteessa historiallista tutkimusta, mutta hyödyntää myös epidemiologisia menetelmiä ja biologis-lääketieteellistä tietoa.

Lähteinään tekijä on käyttänyt lääkintöhallituksen ja muiden viranomaisten arkistoihin talletettuja vuosikertomuksia ja raportteja sekä väestötilastoaineistoja. Näitä on täydennetty sanomalehtiuutisilla, lääkäri- ja terveydenhoitolehtien artikkeleilla sekä aikalaiskertomuksilla. Linnanmäki selvittää pandemioiden historiaa ja influenssan epidemiologiaa; pääpaino on kuitenkin sillä miten sairaus Suomessa eteni, millaisia tuhoja se aiheutti ja miten sitä yritettiin torjua.

Tauti kulki aaltoina

Alkukesällä 1918 Suomen sanomalehtiin ilmestyi pikku-uutisia, jotka kertoivat Espanjassa leviävästä tuntemattomasta taudista. Uutiset oli yleensä kopioitu englantilaislehdistä, ja niiden mukaan miltei puolet Espanjan kansasta oli sairastunut, kuningas ja ministerit vuoteenomina ja tehtaat, koulut, konttorit ja teatterit suljettu. Samaan aikaan muutamat Suomen sisällissodan rintamilta palaavat tai varuskunnista lomille päässeet miehet kärsivät kuumeesta ja kovasta yskästä.

Tautitapauksia oli aluksi vain joissakin kunnissa Pohjanmaalla, Pohjois-Savossa ja Laatokan Karjalassa. Ennen pitkää tätä espanjantaudiksi nimettyä sairautta alkoi ilmetä vähän joka puolella Suomea. Se kulki aaltoina: ensimmäinen niistä koettiin kesällä 1918. Seuraava, ankarampi, tautiaalto tuli loka-marraskuussa, kolmas maalis-huhtikuussa 1919 ja neljäs kevättalvella 1920. Tautia esiintyi paikoin vielä marras-joulukuussa 1921.

Kaupungeissa espanjantautia oli enemmän kuin maaseudulla, ja enimmäkseen se levisi sinne missä ihmiset liikkuivat: rautateiden varsille, markkinapaikkojen ympäristöön, varuskuntiin, saloseutujen tukki- ja uittotyömaille. Leviämisreitit eivät paljoa poikenneet nykyisen koronaviruksen kulkemista: tauti tuli Helsinkiin ilmeisesti Itämerellä liikennöivien laivojen, ehkä myös sisällissotaan osallistuneen saksalaisarmeijan, tuomana. Pääkaupungista se levisi matkustavaisten mukana maaseudulle. Toinen tartuntareitti oli Tornion seudulla, jossa Suomen ja Ruotsin välinen rajaliikenne oli vilkasta. Laatokan Karjalassa taas Suomen ja Neuvosto-Venäjän raja ei estänyt epidemiaa – ihmiset olivat tottuneet käymään kauppaa ja tekemään sukulaisvierailuja eivätkä tavat muuttuneet vaikka suuriruhtinaskunta itsenäistyi. Muuallakin maailmassa espanjantauti levisi kauppareittejä pitkin ja sotilaiden mukana.

Kaikki paikkakunnat eivät kärsineet epidemiasta samaan aikaan. Syksyllä 1918 ja seuraavana keväänä sen esiintymisalueina olivat Uusimaa ja muut Etelä-Suomen tiheään asutut alueet, vuonna 1920 Savon ja Lapin syrjäkylät. Maaseudulla sairastuvuus keskittyi enimmäkseen tiiviimmän asutuksen alueille, missä liikenneyhteydet olivat paremmat, mutta karmeimmat tuhonsa tauti teki syrjäseuduilla, pohjoisimmassa Suomessa.

Suuret mutta epämääräiset uhriluvut

Vaikka influenssavirus löydettiin vasta 1933, on influenssaepidemioita maailmassa esiintynyt ainakin 1500-luvulta asti. Suomenkin keskiaikaisissa lähteissä on mainintoja vuoden 1580 epidemiasta. Vuosina 1889–1891 levisi Venäjältä Eurooppaan ”ryssänkuume”, jonka arvioidaan tappaneen kaikkiaan 270 000–360 000 ihmistä. Vielä rokotteiden keksimisen ja käyttöönoton jälkeen uhriluvut saattoivat olla suuria: vuosien 1957-1958 ”aasialainen” influenssa vaati koko maailman tasolla noin miljoona uhria, ja vuosina 1968-1969 ”hongkongilaiseen” menehtyi noin 700 000 ihmistä.

Espanjantauti on nimenä harhaanjohtava. Tartuntataudit nimetään tavallisesti lähtöpaikkansa mukaan, mutta tämä koko maailmassa noin 30–50 miljoonaa ihmistä tappanut pandemia ei lähtenyt Espanjasta. Ensimmäiset viralliset sairaustapaukset kirjattiin maaliskuun 1918 alussa USA:n armeijan harjoitusleirillä Kansasissa. Myös Ranskassa ja Kiinassa ilmeni tautia jo varhaisessa vaiheessa, mutta Kiina ei milloinkaan ole ollut kovin avoin tiedottaja, ja sotasensuuri oli vaientanut ranskalaiset ja amerikkalaiset sanomalehdet. Ensimmäiset uutiset tappavasta, hätkähdyttävää vauhtia leviävästä taudista julkaistiin espanjalaisissa lehdissä, sillä Espanja ei ollut sodassa eikä siellä myöskään ollut sensuuria. Kaikissa eurooppalaisissa kielissä taudin nimeksi tuli espanjantauti.

Influenssa, joka leviää pääosin pisaratartuntana, on tautina monimuotoinen; sen kliininen kirjo yltää oireettomasta hengenvaaralliseen. Koronasta eli Covid-19:sta espanjantauti, jonka aiheuttaja oli H1N1-tyyppinen virus, poikkesi ainakin siinä, että sen itämisaika oli ilmeisen lyhyt ja taudinkulku nopea. Täysin terve ihminen saattoi menehtyä muutamassa päivässä.

Espanjantautiin menehtyneiden lukua on vaikea arvioida niin maailmanlaajuisesti kuin Suomenkin osalta. Kaikkien maiden tilastoissa on aukkoja ja epämääräisyyksiä. Linnanmäen mukaan suomalaisissa kaupungeissa kuoli noin 5000 ihmistä, ja koko maan kuolleisuuden hän arvioi olleen noin 20 000. Seurakuntien väestökirjanpitoon sisältyvissä kuolinsyytilastoissa oli valmiita vaihtoehtoja, mutta influenssa ei kuulunut niihin, joten espanjantaudin uhrit päätyivät usein sarakkeeseen ”kaikenlaiset kuumetaudit” tai ”muut taudit”. Kuolemansyyksi saatettiin myös merkitä yskä tai heikkous – heikkouteen kuolleet olivat useimmiten yli 60-vuotiaita tai alle vuoden vanhoja. Sairastuneita ei tuolloinkaan tilastoitu eivätkä kaikki sairaat lähteneet lääkäriin.

Espanjantaudille tyypillistä oli, että vaikka siihen sairastuvat saattoivat olla minkäikäisiä tahansa, tautiin kuoli paljon nuoria aikuisia. Linnanmäen kirjan graafisista esityksistä näkyy, miten jyrkkä piikki kuolleisuuslukuihin syntyi ikäryhmissä 20–29 vuotta sekä yli 60-vuotiaissa. Mahdollista on, että osalla kansasta oli immuniteetti vuosikymmeniä aiemmin sairastetun ”ryssänkuumeen” jäljillä.

Vaikuttaa siltä, että miehet saivat taudin helpommin ja se oli heille kovempi. Syitä voi olla monia: osa suomalaismiehistä palasi taudin ensimmäisen ja toisen aallon aikana sisällissodan rintamilta tai sodanjälkeisiltä vankileireiltä, jolloin kunto ja vastustuskyky olivat jo valmiiksi heikentyneet. Miehet liikkuivat kotipiirin ulkopuolella naisia enemmän, ja kun mies oli yleensä perheen pääasiallinen ja usein ainoa elättäjä, hänen oli lähdettävä töihin vaikka vähän sairaanakin.

Hoidoksi lämpimiä kylpyjä ja kylmiä kääreitä

Kansantauti tuberkuloosi altisti ilmeisesti myös influenssalle, ja sotavankileireillä ja tukkikämpillä tauti levisi todella helposti. Samoin kouluissa, joiden oppilaat tartuttivat taudin muuhun perheeseen. Myöskään kaupunkien ahtaissa asunnoissa ei tartunnoilta voitu välttyä; kirjan mukaan Helsingin työläiskaupunginosissa sekä sairastuneita että kuolleita oli enemmän kuin vauraamman väen alueilla. Maaseudulla torpparit, maatyöläiset ja palkolliset, jotka asuivat ahtaimmin, kärsivät epidemiasta eniten.

Sata vuotta sitten soten hallintohimmeli oli harvahko. Keskusvirastona toimi lääkintöhallitus, väliportaan muodostivat piirilääkärit. Heitä oli vähän yli 50 ja osa piireistä oli varsin laajoja. Varsinaista lääkintätointa piirilääkärit eivät juuri harjoittaneet, sitä varten oli olemassa kunnan- ja kaupunginlääkäreitä sekä valtion palkkaamia aluelääkäreitä. Terveyden- ja sairaanhoidon paikallistason päätäntävalta ja toteutusvastuu oli kaupungeissa terveydenhoitolautakuntien, maalla kunnallislautakuntien tehtävänä. Yli puolet Suomen kunnista oli vailla kunnanlääkäriä, ja heikoin tilanne oli tietenkin syrjäseuduilla. Jos pitäjän ainoa sairaanhoitaja sattui sairastumaan, potilaat olivat oman onnensa ja mahdollisten avuliaiden naapurien varassa.

Epidemian alkaessa terveysviranomaiset olivat ymmällään. Lääkäreistä ja sairaanhoitajista oli ollut pulaa jo ennen sisällissotaa, ja sen jälkeen armeijan ja vankileirien lääkintähuolto sitoi voimavaroja niin että siviilien tarpeet saivat jäädä toiselle sijalle. Ensishokista toivuttuaan virkavalta tietenkin pyrki tekemään voitavansa ja valistamaan kansaa kuten he nykyisinkin tekevät. Kansankokouksia ja väkijoukkoja oli vältettävä, samoin syljeskelyä. Henkilökohtaista puhtautta ja raittiin ilman tärkeyttä tähdennettiin. Näyttää kuitenkin siltä, että osa neuvoista kaikui kuuroille korville: vaikka ne oli julkaistu sanomalehdissä, niitä ei enää tarvittaessa löytynyt.

Vähän samaahan valitetaan nykyisin; hallituksen pitäisi pystyä antamaan ohjeet kaikkiin mahdollisiin ja joskus mahdottomiinkin tilanteisiin. Sata vuotta sitten viranomaisten ohjeita vaadittiin julkisille paikoille ihmisten nähtäväksi, ja paikoin kirkkoherra luki jumalanpalveluksen yhteydessä saarnastuolista pitäjän sairaanhoitajan kirjoittamat ohjeet.

Lääkettä influenssaan ei ollut; kaikenlaisia hoitokeinoja kyllä yritettiin. Sisäisesti suositeltiin konjakkia, kamferttitippoja ja aspiriinia. Vuodelepo oli tärkeintä. Jotkut lääkärit ehdottivat potilaan kietomista kylmiin kääreisiin, toiset suosittelivat kuumia kylpyjä, ja kansa luotti tervaan, saunaan ja viinaan (sikäli kuin viimeksi mainittua sai, maassahan oli kieltolaki kesäkuun 1919 alusta). Käsien pesun tärkeys ymmärrettiin ja sitä korostettiin ohjeissakin; eri asia missä määrin kansa noudatti viranomaisten neuvoa.

Politikointi ei tuolloinkaan ollut vierasta. Kun valtionhoitaja Mannerheim keväällä 1919 teki suurehkon rahalahjoituksen varattomien helsinkiläispotilaiden hoitoa varten, jotkut avuntarpeessa olevat suhtautuivat ennakkoluuloisesti, olihan terveydenhoitolautakunnan huoneistossa toimiva influenssatoimisto pantu pystyyn sisällissodan valkoisen kenraalin myötävaikutuksella ja hänen rahoillaan.

Lappi kärsi taudista pahiten

Espanjantaudin uhriluvut nostavat lukijan hiukset pystyyn, vaikka kirjantekijä ei niitä korosta ja teksti on kaiken aikaa asiallisen toteavaa. Lehdistä lainatut aikalaistekstit edustavat sitten ihan toista tyylilajia tai oikeastaan useita, kauhupropagandasta hirtehishuumoriin. Viimeksi mainitusta on esimerkkinä oululaisessa Kalevassa julkaistu juttu ”espanjantautisten kilpahiihdoista” joissa muuankin mies porhalsi 40 asteen kuumeessa niin että ”basillit sinkoilivat sauvoista”.

Helsingin Sanomien tietojen mukaan huhtikuussa 1919, jolloin epidemia oli pääkaupunkiseudulla pahimmillaan, oli Ruoholahdesta Malmille kulkevassa ruumisjunassa yhdeksän vaunua täynnä arkkuja. Kaikkia seitsemääkymmentä vainajaa ei edes ehditty siunata saman päivän aikana, vaikka paikalla oli kolme pappia.

Pohjoisinta Suomea tauti koetteli kaikkein pahimmin. Tammi-helmikuussa 1920, kahden kuukauden aikana, kuoli Inarissa 200 henkeä eli lähes 10 prosenttia kunnan väestöstä. Joissakin taloissa kaikki asukkaat menehtyivät, eikä influenssa säästänyt ketään: kirkonkylän ensimmäinen uhri oli 32-vuotias kirkkoherran rouva. Pappi itsekin oli pitkään sairaana eikä pystynyt huolehtimaan virkatehtävistään, ei edes tekemään merkintöjä kuolleiden luetteloon.

Taudin tuhoisuutta Lapin kunnissa eli Inarissa, Kuolajärvellä (nykyisin Salla) ja Kemijärvellä lisäsi hoitohenkilöstön puute, pitkät välimatkat, osin myös heikot asunto-olot ja ruokailun niukkuus.

Kemijärven kirkonkylässä oli sairaala ja kunta palkkasi kuusi kiertävää hoitajaa, tosin vasta oululaisessa sanomalehdessä ilmestyneen kirpeän syytöskirjoituksen jälkeen. Inarissa taas seitsemän vuodepaikan sairaalan hoitajat sairastuivat, jolloin muuan kullankaivaja otti potilaat vastuulleen. Hän lämmitti huoneet, keitti ruokaa ja jopa lääkitsi potilaita aluelääkärin ohjeiden mukaan. Keinot tosin olivat hyvin vähäiset: keitettyyn maitoon sekoitettu konjakki, aspiriini ja kylmät kääreet.

Rajoituksia yritettiin: Rovaniemen markkinoita ei peruutettu, mutta tanssit ja väenkokoukset kyllä kiellettiin. Joku Lapin mies keksi kotikaranteenin: hän ei päästänyt väkeään liikkeelle mihinkään eikä vieraita taloonsa sisälle, vaan puhutteli kävijät matkan päästä pihamaalla, asettipa vielä vieraan ja itsensä väliin roihuavan tervapadan. Talonväki säästyi taudilta joko kyseisten konstien ansiosta tai niistä huolimatta.

Espanjantautiepidemia oli siis nuorta tasavaltaa laajasti ja kipeästi koskettanut, lähes sisällissotaan vertautuva kriisi. Se jäi silti sekä aikalaisten muistoissa että myöhemmässä historiantutkimuksessa sisällissodan varjoon. Lapin tapahtumia on tutkinut ja niistä kirjoittanut Oulun yliopiston historian professorina toiminut Jouko Vahtola, joka itsekin on kotoisin Pohjois-Suomesta. Eila Linnanmäen teos taitaa kuitenkin olla ainoa koko Suomen tilannetta tarkasteleva tutkimus, joten sen uudelleenjulkaiseminen on hyvin perusteltua. Etenkin nyt, kun koronakriisi tuntuu vallanneen sekä ihmisten mielet että kaikki tiedotusvälineet.

Teos antaa monipuolisen, joskin herkimpien lukijoiden mielestä ehkä ahdistavan kuvan siitä, millaista sairastaminen ja taistelu sairautta vastaan oli sisällissodasta toipuvassa Suomessa sata vuotta sitten.