Kelpokin kirja voi karkottaa vakavamieliset lukijat, jos sitä toimitetaan keskenkasvuisen nenäkkäästi. Into Kustannus Oy on julkaissut monen houkuttelevan taskukirjan ohella kirjoja nimillä Huorasatu, Louserit vuittuun ja Muutaman töhryn tähden. Näiden jatkoksi sopiva kirjan nimi ja kansikuva tuo mieleen lukijakunnan, jonka mielestä kellään ei ole oikeutta kieltää asiatonta oleskelua tontillaan sen enempää kuin graffitia tai muuta urbaaniperformanssia. Kun kirja lähtee esittelemään ulkomaalaisia pakolaiskeskeisesti ja sääliä kerjäten, sen on vaikea tavoittaa niitä lukijoita, joiden pitäisi se lukea. Halutaanko kirjalla vain luoda henkeä säilöönottokeskuksen edessä mielenosoituksessa uhoaviin viherpipertäjiin? Kuitenkin kirjoittajalla on piileviä kykyjä, jotka hän voisi tuoda esiin asiallisempaan sävyyn.

Keski-ikäistä miespuolista veronmaksajaa ärsyttää Nobel-kirjailijalta poimittu sukkeluus, jota toistetaan takakannessa ja loppuluvun nimessä ”Kukaan ei ole laiton”. Kansainvälisen oikeuden ja yhteistyön suosiota perus-Suomessa ei suinkaan lisää se, että erinäisten kansainvälisten järjestöjen kerrotaan (s. 24–25) vierastavan käsitettä ”laiton” maahanmuuttaja, koska omavaltainen maahanmuutto ei enää olekaan rikos. Keskivertokansalaisen oikeustajussa kun luvattomuus, laittomuus ja rikos tarkoittavat suurin piirtein samaa asiaa. Perusteluksi ei riitä, että luvattomalla maahanmuutolla ei ole suoranaista uhria, sillä missä sitten ovat luvattoman television katselun tai pontikan keiton uhrit? Milloin kansallisvaltiot tai edes Euroopan unionin jäsenet olisivat luopuneet oikeudestaan säätää lakeja siitä, millaisia matkustusasiakirjoja vaaditaan valtiolliset rajat ylittäviltä ulkomaalaisilta? Miksi sitten lupatarkastajat väijyvät ovilla ja työnantajat kärttävät verokortteja tai lääkärintodistuksia? Onko tosiaan syytä pelätä, että Helsingin kaduilla viipyvät toimeentulohaasteiset pahastuvat, jos heitä kutsuu ”laittomiksi maahanmuuttajiksi” tai muilla vanhahtavilla nimityksillä? Poliittisesti korrekti käsite olisi kuulemma nykyisin ”irregular”, jota kirjoittaja ei kuitenkaan suosittele suomentamaan ”paperitonta” täsmällisemmin.

Mervi Leppäkorpi saattaa hyvinkin olla myöhäsyntyinen hippi, jolle valtio on pelkkä paperitiikeri, mutta hän tekisi asialleen palveluksen, jos asettuisi alkajaisiksi tukevasti maan pinnalle. Elämme yhä todellisuudessa, jossa on valtioita, rajoja ja lakeja, omia kansalaisia ja ulkomaalaisia. Monet rajat ovat vääryydellä vedettyjä, eikä laki tarkoita samaa kuin oikeus, sen jokainen evakko muistaa. Siksi on turhaa julistaa kollektiivisen itseinhon hurmassa, että ”Hyvinvointimme perustuu riiston perinteeseen siirtomaavaltojen ajasta lähtien” (s. 10). Vai johtuiko Nokian menestys jotenkin siitä, että emämaamme Ruotsi orjuutti Saint Barthélemyn saaren väestöä? Anteeksi vain, mutta minun esi-isäni tuli Suomeen vasta sen jälkeen, enkä tunnusta oman sukuni kantavan siirtomaavaltojen perisyntiä.

Suomen kansalaisilla on asevelvollisuus ja oletettavasti joitakin kansalaisoikeuksiakin siitä hyvästä. Se ei estä haaveilemasta, että voisimme vaihtaa omat elinkautisvankimme, rattijuoppomme ja sisäsiittoiset sosiaalipummimme heitä rehellisempiin, raittiimpiin, kauniimpiin ja ahkerampiin maahanmuuttajiin. Jos Suomella olisi oma Pirunsaarensa tai Australiansa, olisin itsekin avoimempi ajatuksille joustavammasta liikkuvuudesta rajojen yli. Se, että Leppäkorpi kehuu tanssineensa lumehäissä ja nähneensä ”päihteisiin kielteisesti suhtautuvien ihmisten myyvän päihteitä puistossa” (s. 11) ei kuitenkaan mieltä ylennä. Parempi olisi, jos poliisi karkottaisi huumekauppiaat, suhtautuivatpa nämä sisimmässään kuinka kielteisesti tahansa siihen, mitä itsensä elättämiseksi tekevät.

Lukijan on ylitettävä monta henkistä kynnystä ja kovetettava vatsansa voidakseen lukea kirjan kolme varsinaista lukua avoimin mielin. Vain rivien välistä löytyy hyviä kysymyksiä, mutta harvemmin vastauksia.
Kirjan ensimmäinen varsinainen luku ”Rajalla” kertoo Suomeen tulosta ja arvioi tänne paperitta livahtavien määrän eurooppalaisittain vähäiseksi, pikemminkin tasolle 1500–2000 kuin 8000–12.000, vaikka kumpaakin vaihteluväliä on esitetty. Vaikka Leppäkorpi kertoo tuntevansa monia laittomia maahanmuuttajia, kaikki lukumäärät ovat arvailuja. Suomen oloja ei voi päätellä vertailemalla muihin maihin. Vaikeuksia tuottaa jo sen määrittely, kuka on maassa laittomasti tai laillisesti. (s. 28–31)

Tähän kohtaan olisi voinut tarttua perusteellisemminkin. Lukija nimittäin on antautunut ennakko-oletukselle, jonka mukaan hanakimpia tuomitsemaan maahanmuuttajia laittomiksi ovat pamppua kantavat poliisisedät ja joustavimpia ovat kukkahattua kantavat sosiaalitädit. Näin ei kuitenkaan aina ole, minkä Leppäkorpi olisi voinut tuoda esille muutamalla stereotypioista poikkeavalla käytännön esimerkillä muualta kuin turvapaikkamenettelyn piiristä. Esimerkiksi Suomen kansalaisen perheenjäsenellä on ollut vuodesta 2004 oikeus muuttaa maahan ja hakea oleskelulupaansa paikallispoliisilta. Helsingissä siihen voi kulua puolikin vuotta, mutta lupaa ei liene koskaan evätty ja poliisikin vakuuttaa hakijalle, että oleskelu Suomessa jatkuu laillisena, vaikka viisumi ehtii mennä umpeen. Kansaneläkelaitos on kuitenkin sitä mieltä, että laillisuusperiaate ei täyty ennen kuin oleskelulupa on leimattu passiin. Niinpä ulkomaalainen puoliso ja tämän lapset voivat odotella Suomessa kuukausia poliisin mielestä laillisesti, mutta sosiaaliviranomaisten mielestä laittomasti. Lapsilisää ei makseta, neuvolaan ei päästetä ja sairastapauksessa ulkomaalainen ei kuulu Suomen sosiaaliturvan piiriin, vaikka kukaan ei ole häntä maasta poistamassa.

Leppäkorveltakin luulisi löytyvän tällaisia esimerkkejä, joilla voisi voittaa myötätuntoa maahanmuuttajiin muutoin epäilevästi suhtautuvilta, mutta hän hukkaa tilaisuuden valittamalla turvapaikanhakijoiden alhaista toimeentuloa (s. 36–38), puolustelemalla baskiterrorismia (s. 38), vastustamalla Saksan kansalaisuuskoetta (s. 39) ja merirajojen valvontaa (s. 42) sekä voivottelemalla maailman kurjistumista (s. 77–78). Leppäkorven mukaan maailmassa on nykyisin enemmän nälkää, aseellisia konflikteja ja diktatuureja kuin aiemmin. Hän unohtaa, että miljardit kiinalaiset ja intialaiset eivät enää kärsi aiempien sukupolvien tavoin maanlaajuisista nälänhädistä ja kulkutaudeista. Aseellisiksi konflikteiksi luokitellaan valtioiden välisten sotien ja peräti maailmansotien sijasta yhä pienempiä alueellisia kahakoita ja terrorikampanjoita, joita aiemmin ei olisi huomattukaan. Leppäkorpi siteeraa Helsingin Sanomien uutista Freedom Housen vuosiraportista, jonka mukaan demokratia maailmalla taantui vuonna 2009, mutta jos hän vaivautuisi tarkistamaan järjestön verkkosivuilta vuosiraportit koko 40 vuoden ajalta tai edes Wikipedian käyrät, hän saattaisi huomata maailman muuttuneen sittenkin vähitellen aiempaa paremmaksi paikaksi.

Toinen luku ”Suomessa” uusii valituksen turvapaikanhakijan toimeentuloturvan leikkauksista (s. 97), moittii heidän lakimiehiään ammattitaidottomiksi (s. 98), kaipailee talonvaltauskulttuuria (s. 99) ja paheksuu lääkäreiden sekä sairaanhoitajien oikeutta ilmiantaa paperittomia eli henkilöllisyydeltään tunnistamattomia potilaitaan (s. 105). Mutta miten työlupamenettely on ”etnistä työsyrjintää” (s. 122)? Tummaihoiselta Suomen kansalaiselta ei vaadita työlupaa, vaikka kanadalaiselta se vaaditaan ihonväristä riippumatta. Leppäkorven otsikkoon päästämä ilmaisu paljastaa tahtomattaan sen tyypillisen virheen, että ulkomaalaiset samaistetaan ”rotuihin” tai erilaisiin kulttuurillisiin vähemmistöihin. Yhtä harhaanjohtavaa on kuvitella kaikki ulkomaalaiset turvapaikanhakijoiksi, kaikki turvapaikan hakijat siihen oikeutetuiksi tai kaikki afrikkalaiset somaleiksi ja muslimit terroristeiksi.

Lukijaa ei enää yllätä, että Leppäkorpi ihailee valtionkirkon rohkeutta uhmata valtion lakeja ja viranomaisia (s. 110–113). Mutta kuka kantaa huolta tuhansien ulkomailla olevien mummojen puolesta, joiden mahdollisuus päästä edes käymään sukuloimassa Suomessa on heikentynyt sen ansiosta, että muutama tämän etuoikeuden saanut kieltäytyi palaamasta kotimaahansa, vaikka viisumihakemuksessa nimenomaan sitouduttiin allekirjoituksella kunnioittamaan turistiviisumin ehtoja ja poistumaan Suomesta määräaikaan mennessä? Poliitikkojen ja itsensä mielipidevaikuttajiksi ylentäneiden toimittajien on helppo hurskastella muutamassa yksittäistapauksessa, mutta viranomaiset ja tuomioistuimet vastaavat siitä, että laki on sama kaikille ja että sovittuja sääntöjä noudatetaan. Tutkijoilta odottaisi tälle ymmärtämystä, vaikka tietenkin sopii arvostella lakia ja ehdottaa parempia pykäliä vastaisen varalle.

Kolmannessa luvussa ”Exit” toistetaan aiempia huolenaiheita. Leppäkorpi inttää, että luvaton maassa oleskelu ei ole rikos ja että säilöönotto on ”rangaistus siitä, että on ulkomaalainen” (s. 154). Suurin osa kirjaa lukevista ulkomaalaisista tuntee olonsa viimeistään tässä vaiheessa vaivautuneeksi, sillä ilmeisesti kirjoittajalta pääsee välillä unohtumaan, että hänen paperittomat suojattinsa eivät edustakaan kaikkia ulkomaalaisia. Useimmilla ulkomaalaisilla ei ole koskaan ollut aihetta pelätä säilöönottoa ja he toivoisivat hieman huomiota arkisempiin murheisiinsa: lomakkeiden ja virkakielen vaikeaselkoisuuteen, tulkkauspalvelujen puutteeseen (onko kukaan tosissaan miettinyt, mistä saataisiin vaikkapa visaijankielinen tulkki niille sadoille suomenfilippiiniläisille, jotka puhuvat tätä 30 miljoonan ihmisen kieltä, jota ei Suomessa edes rekisteröidä, koska se ei ole virallinen kieli?) tai Helsingin ulkomaalaispoliisin pitkiin käsittelyaikoihin (kuinka osallistua Ruotsin-risteilylle kun passi on poliisilla leimattavana?). Entä rasittavaan jonotuskäytäntöön, kutsuviisumin saamisen epävarmuuteen (tulee kalliiksi hakea anopille passia ja lennättää häntä lähimpään suurlähetystöön turhan päiten) tai nimen perusteella tapahtuvaan syrjintään (jopa niin, että hyvää tarkoittava rehtori hylkää pääsykokeen läpäisseen suomalaissyntyisenkin oppilaan, koska olettaa tämän nimensä perusteella maahanmuuttajaksi ja liian huonosti suomea osaavaksi)?
Leppäkorpi ei tunne Punaisen Ristin toimintaperiaatteiden historiaa, sillä hän luulee vaitiolovelvollisuuden johtuvan modernista yksityisyydensuojasta (s. 156–158). Hän kyseenalaistaa myös viisumipolitiikan (s. 185) tarjoamatta sillekään reaalimaailmassa toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja. On helppoa todeta, että yritys hallita maahanmuuttoa johtaa samanlaiseen tehottomuuteen, rikollisuuteen ja lisäongelmiin kuin mikä tahansa sääntely, mutta pitäisikö sen vuoksi sallia paitsi ihmisten myös tupakan, alkoholin ja huumeiden salakuljetus?

On totta, että ulkomaille palautettujen kohtaloita pitäisi seurata (s. 167), mutta se työllistäisi nimenomaan ulkomaanedustustoja, joita nykyisin pyritään karsimaan. Ennakkoluulottoman objektiivisen tutkimuksen nimissä olisi mielenkiintoista seurata myös sitä, mitä ne ulkomaalaiset ovat elämällään tehneet, jotka poliisi, Maahanmuuttovirasto tai jokin valitustuomioistuin olisi palauttanut, mutta jotka kuitenkin ovat Suomeen jääneet. Samoin olisi mielenkiintoista tietää, kuinka usein eri toimijoiden päätökset ovat osoittautuneet virheellisiksi (mukaan lukien turvapaikkapäätökset, joista on myöhemmin ilmennyt, että hakijan henkilötiedot tai elämäkerta olivatkin tekaistuja) Sitäkin voisi miettiä, onko nykyinen, yhä yksityiskohtaisemmaksi hiottu ulkomaalaislainsäädäntö sittenkään edes ulkomaalaisen kannalta yhtään parempi kuin 1920-luvun käytäntö, jossa oikeusturvan sijasta korostui viranomaisen harkintavalta. Muutamalla mummolla voisi olla perustellut epäilynsä sen suhteen, onko maahan muutto tai maassa oleskelu tosiasiallisesti helpottunut 90 vuoden kuluessa.

Kirja on erinomaista suomenkieltä ja vasta loppupuolelta alkaa löytyä harvoja oikolukijalta välttyneitä virheitä (s. 179, 182 ja 187). Aihe on lupaava, mutta kirjoittaja itsekin myöntää tutkimuksensa jääneen tuloksettomaksi ja olevansa ”yhtä epävarma siitä, keitä pitäisi määritellä paperittomiksi.” (s. 182). Tämän havahtumisen johdosta olisi kannattanut irtautua palautustaan pakoilevan turvapaikanhakijan arkkityypistä ja laajentaa näkökulmaa. Ei pitäisi olla liian vaikeaa löytää ongelmavyyhteen avain: Maahanmuuttoa voisi helpottaa, jos osan ulkomaalaisista voisi tarvittaessa palauttaa vaivattomammin – ja vastaavasti mitä vaikeammaksi tehdään maasta poistaminen, sitä enemmän vaaditaan maahan saapumisen valvontaa.

Leppäkorven kaltaiset Vapaa liikkuvuus -verkoston aktivistit keskittyvät estämään käännytyksiä ja karkotuksia, joista kärsii varsin harva viaton ulkomaalainen, mutta vaakakupissa olevasta turhan kireästä viisumipolitiikasta kärsivät maahanmuuttajien rehellinen valtaenemmistö ja koko yhteiskunta. Jos vilpittömästi haluaa ”vastavoimaa suomalaisessa yhteiskunnassa vahvistuneille ksenofobisille asenteille ja viranomaiskäytännöille” (s. 203), kannattaisi räksyttämisen sijasta ensin tarkistaa omat asenteet ja sitten hakea yhteisiä nimittäjiä.

Ulkomaalaispolitiikassa on paljonkin korjattavaa ja monia asioita voitaisiin ajatella uudella tavalla (vaikkapa jakamalla ihmisoikeusjärjestöille omat turvapaikkakiintiönsä tai asettamalla suomalaiset kutsujat, suosittelijat ja työnantajat todelliseen takausvastuuseen), mutta siinä tämä kirja jäi valitettavasti yksipuoliseksi johdatukseksi.

Entisenä kontulalaisena en voi olla kummastelematta kirjoittajan toistamaa myyttiä Kontulan pahuudesta (s. 188). Olisikohan tässäkin nähtävissä, kuinka erilaisena maailma näyttäytyy, ennakko-odotuksista, muistikuvista ja tahdosta tai sen puutteesta riippuen? Kriittisiltä tutkijoilta jää helposti huomaamatta sellainen pieni ihme, että monen ulkomaalaisen silmissä niin Kontula, koko Helsinki kuin Suomen valtiokin näyttävät sittenkin kiitettävän vieraanvaraisilta paikoilta.