Siihen nähden, kuinka suosittuja ja tunnettuja Leena Krohnin teokset ovat, kirjailija on pysynyt jonkinlaisena mysteerinä niin suurelle yleisölle kuin kirjallisuudentutkijoille. Kotimaisen kirjallisuuden professori Pirjo Lyytikäisen tutkimus Leena Krohn ja allegorian kaupungit on ensimmäinen laajempi esittely Krohnin taiteesta. Lyytikäinen on myös ainoa kotimainen tutkija, joka on pitkäjänteisesti tarkastellut Krohnin tuotantoa artikkeleissaan.

Lyytikäisen tutkimus keskittyy vain neljään romaaniin, mutta avaa niiden kautta sekä kirjailijalle erityisiä teemoja että yhteyksiä modernistisen proosan perintöön. Taustalla on mukana koko Krohnin aikuistuotanto, kuusitoista teosta aina viimeisimpään Finlandia-ehdokkaaseen saakka (Hotel Sapiens, 2013). Erittäin pikkutarkat analyysit neljästä romaanista voivat toisaalta rajata pois niitä lukijoita, jotka olisivat kiinnostuneita Krohnin paikasta vahvana aikalaiskeskustelijana ja kaunokirjallisena filosofina. Lyytikäinen osoittaa kyllä Krohnin tarinoiden ja henkilöiden monitulkintaisuuden, mutta toteaa, ettei ryhdy tulkitsemaan mihin (poliittisiinkin) konteksteihin runsaat allegoriat tähtäävät.

Krohnin tuotannosta on esimerkkitapauksiksi valittu teokset Donna Quijote(1983), Tainaron (1985), Oofirin kultaa (1987) sekä Umbra (1990). Näiden teosten kategorisointi romaaneiksi tai tarinakokoelmiksi, fantasiaksi tai satiiriksi, on ollut toistuva päänvaiva kriitikoille. Tutkittavat avainteokset on valittu sen perusteella, että ne ovat säilyttäneet pisimpään arvoituksellisuutensa. Ne eivät ole tiettyjä ajalleen ominaisia teemoja ja tiettyjä aikalaistapahtumia käsitteleviä satiireja, kuten myöhempi tuotanto. Rajatapaukseksi Lyytikäinen esittää, perustellusti, romaania Pereat Mundus (1998), joka jo itsessään ansaitsisi oman tutkimuksensa. Siitä eteenpäin Krohnin teokset pureutuvat tarkemmin ja tiedostetummin tiettyihin ajankohtansa puheenaiheisiin, joskus tunnistettaviin henkilöihinkin.

Havainnoitsija puolivieraassa maailmassa

Lyytikäinen analysoi valitsemiaan teoksia ”fantasiaepisodien kudelmina”, joissa allegorian perinteelle tyypilliset kielikuvat edesauttavat lukijaa näkemään romaanin mittaisia kokonaisuuksia. Allegorisuuden aste voi vaihdella kirjailijan tuotannon sisällä, samalla kun kirjailija voi soveltaa klassikkotekstien allegorisia aineksia. Krohn on kierrättänyt esimerkiksi Edgar Allan Poen kauhunovellia ”Usherin talon häviö” painottaen sen allegorista luentaa.

Fantasia, tieteisfiktio ja outous eivät kumminkaan ole helppoja tunnusmerkkejä allegorialle. Romaanin mittaisen allegorian voi lukea omanlaisenaan realistisena tarinana, vertauskuvallisuudesta välittämättä, kuten esimerkiksi Melvillen Moby Dick -romaanin.

Fantasia asettuu tutkimuksessa samanlaiseksi kerrontaratkaisuja yhdistäväksi käsitteeksi kuin allegoria, joten Lyytikäinen ei joudu ottamaan kantaa siihen, mikä Krohnin tuotannossa on ajalleen ominaista ”fantastisuutta”. Kuitenkin Krohnin proosassa on eräänlaisia tieteisfantasiaksi laskettavia ideoita – esimerkiksi oravan sielun siirtäminen internetiin – jotka pikemminkin kyseenalaistavat mahdollisuuden lukea tarinaa oman aikamme (tai historian) vertauskuvana kuin että ne vahvistaisivat allegorista luentaa.

Lyytikäinen taustoittaa allegoriaa ”puolivieraana” maailmana. Modernistinen allegoria turvautuu episodimaiseen rakenteeseen, hieman samaan tapaan ja samoista syistä kuin montaasipainotteinen elokuva. Hyväksi mallitapaukseksi Lyytikäinen ehdottaa T.S. Eliotin Autio maa -runoelmaa. Allegorisen luennan mahdollisuus tällaisen rakenteen yhteydessä täsmäisi jälleen tieteisfiktioonkin. Määritelmät allegoriasta tapahtumasarjana, jossa tietäminen itsessään tematisoituu tai jossa kognitiiviset kehykset kyseenalaistetaan, soveltuisivat jopa erityisen hyvin Krohnin teosten kytkemiseksi tieteisfiktioon.

Tieteisfiktion poissulkeminen on perusteltua vain siltä kannalta, että Krohnin tuotannosta on tekeillä (Juha Raipolan) väitöskirja, jossa kontekstina toimivat posthumanistiset, osaltaan tieteisfiktion kautta välittyvät diskurssit. Vailla lajiksi rajautuvaa perinnettä Lyytikäinen joutuu nyt kuitenkin haeskelemaan vertailukohtia Krohnin allegorialle tavattoman laajasta modernistisen romaanin perinteestä. Itsetietoisen kertojan sijaan Krohn käyttää esimerkiksi itsetietoista tarkkailijaa, jossa yksittäiset tarinaepisodit kohtaavat. Tämä itsetietoinen tarkkailija, jos kuka, on Krohnin tuotannon tavaramerkki. Hyvin havainnollistava on Umbran  paradokseja keräävä lääkäri, joka ”inventoi potilaitaan ja kokemuksiaan merkkeinä” ja jonka ”kehnous lääkärinä on sidoksissa hänen rooliinsa merkkien lukijana.”

Allegorian politiikkaa ilman politiikkaa

Romaanin mittainen allegoria näyttää asettavan luennalle tiukat reunaehdot, joiden puitteissa esimerkiksi Tainaron-romaanin hyönteishahmot ”vaativat tulkintaa”, esittää Lyytikäinen. Välttelemällä tarkkojen (erityisesti poliittisten) avainkontekstien käyttämistä allegorian yhteydessä Lyytikäinen siis kuitenkin pystyy tarkentamaan mitä nykykirjallisuudelle ominaista on allegorian käyttötavassa ja -tarkoituksessa. Esimerkiksi Tainaronin hyönteisolentojen metamorfooseissa Krohn turvautuu – Lyytikäisen mukaan – allegoriaan, koska hän ”tähtää ihmisten muuttumisen pohdintaan” ja osallistuu siten postmoderniin identiteettikeskusteluun.

Modernismin ja postmodernismin kontekstit jäävät tutkimuksessa miten kuten hajanaisiksi. Modernistisesta allegoriasta eli ”allegoriasta vailla avaimia” sen sijaan on tarjolla esimerkkejä (Moby Dick, Pimeyden sydän, Henkien taistelu, Saturnuksen renkaat) ja rajaavia määritelmiä, joihin palataan analyyseissä. Tätä kautta Lyytikäisen tutkimus voi välittää, samoin kuin hänen englanninkieliset artikkelinsa, ulkomaille kuvaa Krohnista universaalisti ja aikalaisittain kiinnostavana kirjailijana.

Itselleni Lyytikäisen tutkimus osoittautui kiinnostavammaksi siinä, miten rikkaan ja havainnollistavan esittelyn hän tekee allegorian käyttötavoista, kuin analyysinä ihailemani kirjailijan tuotannosta.