Suomen historiassa eräs tarpeettoman vähälle huomiolle jäänyt valtiomies on Leo (Leopold) Mechelin (1839–1914), josta ainoa elämäkerta on Sigurd Nordenstrengin vuosina 1936–1937 ilmestynyt kaksiosainen teos L. Mechelin. Hans statsmannagärning och politiska personlighet I – II. Siksi Mechelinin oikeusajattelusta 2012 väitelleen Elisabeth Stubbin uusi teos herätti toiveen, että olisi lopultakin saatu moderni, nykyajan lähtökohdista käsin kirjoitettu elämäkerta Leo Mechelinistä. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole käynyt. Ehkä se, että uuden teoksen julkaisijat ovat Leo Mechelinin säätiö sekä sukuseura Mechelinus on vaikuttanut siihen, että kyseessä voi sanoa olevan ennemminkin Suomen Kansallisbiografian tyylinen laajennettu elämäkerta-artikkeli, joka ei oikeastaan sisällä mitään uutta ainakaan Mechelinin elämänkulun pääpiirteissään tuntevalle lukijalle. Toki teos on varmasti sivistävä sellaiselle lukijalle, jonka tiedot Mechelinin elämästä ovat vähäiset. Kirjoittajan mukaan teos perustuu hänen väitöskirjaansa, josta tarkemmat viitteet löytyvät, eikä kirjassa siten ole viitteitä alkuperäislähteisiin. Viitteitä ei itse asiassa ole ollenkaan, vaan teoksen lopussa on ainoastaan kirjallisuusluettelo.

Suomen poliittisessa historiassa Mechelin esiintyy merkittävässä roolissa suuriruhtinaskunnan perustuslakien ja sisäisen itsehallinnon puolustajana. Hänen teoksensa Précis du droit public de Grand-Duché de Finlande (1886) toi kansainvälisen yleisön tietoisuuteen suomalaisten käsityksen Suomen ja Venäjän välisen suhteen luonteesta. Mechelinin tulkinnan mukaan Porvoossa maaliskuussa 1809 solmittiin Suomen ja Venäjän välinen keskinäinen liitto, unioni, eikä kyse ollut Venäjän yksipuolisesta Suomen liittämisestä itseensä. Hän siis katsoi, että Suomella ja Venäjällä oli sama hallitsija, joka oli ainoa näitä kahta valtiota yhdistävä tekijä. Suomi oli siis käsitettävä valtioksi, jolla oli sisäinen itsehallinto, mutta joka ulkosuhteissaan oli riippuvainen Venäjästä.

Useat aikalaiset katsoivat, että Mechelin oli tällä teoksellaan herättänyt nukkuvan karhun, Venäjän, jonka hallitsija vasta nyt havaitsi suomalaisten kehittäneen aivan omalaatuisen valtio-opin ja omaksuneen ajatuksen erillisvaltiosta. Vaikka koko syytä tästä ”herättämisestä” ei Mechelinin syyksi voikaan laittaa, epäilemättä teos vaikutti siihen merkittävällä tavalla viedessään kiistan kansainväliselle foorumille. Mutta kaikki tämä, oikeustaistelu ja Mechelinin osuus siinä, on ennestään tuttua esimerkiksi äskettäin edesmenneen professori Osmo Jussilan useista teoksista. Samoin varsin hyvin tunnettua on hänen osuutensa epäonnistuneessa yrityksessä perustaa Suomen liberaalipuolue 1880, jonka ohjelman päälaatija hän oli.

Mechelinin monipuoliseen uraan kuului myös muun muassa toimiminen professorina 1874–1882, työskentely Helsingin kaupunginvaltuustossa ja myös sen puheenjohtajana, työskentely Suomen Yhdyspankin johtokunnassa, osallistuminen Espanjan kanssa käytyihin kauppaneuvotteluihin Venäjän valtuuskunnan jäsenenä oikeutettuna neuvottelemaan oma kauppasopimus Suomelle, työskentely senaatin kauppa- ja teollisuustoimituskunnassa ja niin edelleen. Tultuaan 1876 aateloiduksi kiitokseksi hänen osallisuudestaan Suomen ensimmäisen yleisen teollisuus- ja taidenäyttelyn järjestämiseen Mechelin osallistui aatelissäädyn edustajana monipuolisesti valtiopäivätyöskentelyyn. Valtiopäiväuudistuksen jälkeen hänet valittiin eduskuntaan Ruotsalaisen kansanpuolueen ehdokkaana 1910 ja 1911, ensimmäisellä kerralla peräti koko maan suurimmalla äänimäärällä! Mielenkiintoinen juonne Mechelinin elämässä oli myös kansainvälisessä rauhanliikkeessä toimiminen 1900-luvun alussa aina kuolemaansa saakka; 1912 Mechelin osallistui maailman rauhankongressiin Genevessä.

Kyseessä on siis mitä mielenkiintoisin monipuolinen henkilö, jota koskevaa perusteellista elämäkertaa täytyy edelleen odottaa ja toivoa, että joku tutkija tarttuu haasteeseen. Elisabeth Stubbin teosta vaivaa myös vika, josta aiemmin kritisoin Mechelinin aikalaista Constantin Linderiä (1836–1908) koskevaa elämäkertaa: kohdehenkilön oma ääni ja omat ajatukset eivät kuulu eikä siten voi sanoa, että olisi syntynyt elävä henkilökuva. Henkilö, tässä tapauksessa Leo Mechelin, jää etäiseksi ja vain tarinan kohteeksi.