Rolf Leppäsen kirjallinen tuotanto näyttäisi keskittyvän ulkomaankauppaan ja sotahistoriaan. Hänen tuorein omakustanteensa Gustaf Mannerheim Xinjiangissa 1906-1907 – Uiguurikysymyksen historia on edustava kovakantinen ja mustavalkoisilla valokuvilla kuvitettu kirja, jonka kieli on kohtuullisen huoliteltua. Joissakin tapauksissa pitäisi vertailla alkuperäislähteistä, johtuuko virhe huolimattomasta vai ylihuolellisesta lainauksesta. Eri kirjasinlajit ja alaviitteet olisivat joskus auttaneet erittelemään tekstiä ja kommentteja.

Selkein Leppäsen oma asiavirhe on väite kolmen uuden muslimivaltion itsenäistymisestä Keski-Aasiassa vuonna 1991 (s. 159) – joukosta unohtuivat Tadzhikistan ja Turkmenistan. Olisin myös toivonut, että ”Kirgisia” olisi kirjoitettu muiden -stan-maiden tapaan: Kirgizistan (kuten mm. ruotsiksi) tai Kirgisistan (kuten saksaksi), sillä kumpikin muoto esiintyy vanhemmassa suomalaisessa kirjallisuudessa ja vastaa paremmin maan omakielistä nimeä. Samoin ”Xinjiang” alueen pinyin-nimenä vaikuttaa liian modernilta, kun sen vanhempi suomenkielinen kirjoitusasu Sinkiang osuu äännettynäkin lähemmäksi.

Nimien problematiikkaa

Uiguurikysymyksen käsittely on luontevaa aloittaa alueen nimestä, joka havainnollistaa ongelmaa: kiinalaiset keksivät vasta 1700-luvulla nimen, joka tarkoittaa ”Uusimaa” (tai ”Uusi raja”), vaikka alueella on pitkä historia ja Kiinakin väittää pitäneensä sitä hallussaan yli 2000 vuotta. Uiguurit joutuvat kutsumaan sitä ”Shindzhangiksi”, mikä ei ole uiguurin kieltä. Miltä olisi mahtanut suomalaisia tuntua, jos Nikolai Bobrikov olisi käskenyt kutsua maatamme suomeksi ”Novajakrainaksi”? Loukkaavuus on eri luokkaa kuin Côte d’Ivoiren suomentaminen Norsunluurannikoksi, eSwatinin suomentaminen Swazimaaksi tai Eestin ja Zhongguon suomenkielisten nimien käyttö omakielisten sijasta. Perinteisempi nimi olisi Itä-Turkestan, mutta sitä ei Kiina salli – vaikka Kreikka päinvastoin vaati Makedoniaa lisäämään nimeensä ilmansuunnan (mitä britit eivät vaatineet Irlannilta). Politiikka lyö logiikkaa poskille.

Nimiongelmiin törmätään myös siinä, että kielen tai kansallisuuden nimi ”uiguuri” kaivettiin sata vuotta sitten keskiajan historiasta. Siksi ”Uiguristan” ei olisi historiallisesti paljoa korrektimpi kuin Assyrian tai Kaldean elvyttäminen Irakin kristittyjen kotiseudun nimeksi. Islaminuskoisten uiguurien (45 %) joukossa elää alueellisina keskittyminä myös heimoveljiä (kazakkeja ja kirgiisejä), uskonveljiä (tadzhikkeja ja hui-kiinalaisia), mongoleja sekä tuoreimpina tulokkaina han-kiinalaisia (42 %), joten alkaa olla myöhäistä etsiä heidän yhteiselle alueelleen kansallisuusperusteista nimeä. Carl Gustaf Emil Mannerheim ratsasti Sinkiangin halki elokuusta 1906 lokakuuhun 1907 ja kutsui kantaväestöä ”sarteiksi”.

Alkuperäisaineiston ääni

Leppäsen kirjasta kolmannes on lyhennelmää Mannerheimin päiväkirjoista. Pitkiä lainauksia on myös vuoden 1912 Tietosanakirjasta ja ne vieläpä toistuvat liiteosassa. Aikalaiskuvausten toistamisessa sellaisenaan ei ole mitään vikaa ja nykyaikainen lukija hätkähtää paitsi vanhentuneesta kansatieteestä myös siitä suorasukaisuudesta, jolla suomalaiset sortokausien aikaan kirjoittivat Venäjän ”anastuksista” (Kuldzhan alue eli Ilinlaakso, Mantshuria ja Korea). Leppäsen omista kommenteista yleensä puuttuu lähdeviite, mutta niin olen itsekin toiminut silloin kun tarkoituksena on ollut pelkästään kuvailla eikä tutkia historiaa. Sen vuoksi Leppäsen kirja soveltuu mainiosti tiivistetyksi johdatukseksi aiheeseen, josta voi kiinnostuttuaan jatkaa lähdeluettelon avulla. Ehkä yksityiskohtaiset luettelot paikannimistä ja päivämääristä olisi voinut jättää pois, koska niistä kiinnostunut tarvitsee kumminkin alkuperäislähteet ja vanhoja karttoja avukseen (Aurel Steinin kartat 1900-luvun alkuvuosilta ovat ihastuttavan tarkat, kauniit ja yhä käyttökelpoiset, jos sattuu matkustamaan Sinkiangissa).

Leppäsen viittaus ”jalkavaimon hautaan” (s. 152) olisi selkeämpi tarkentamalla, että kyse oli keisarin haaremiin kutsutusta uiguurinaisesta, jonka haudalla Kashgarissa käy runsaasti kiinalaisia turisteja. Mielikuvitukselliseksi jää väite 1950-luvulta jatkuneesta separatismista (s. 157-158) ja väkivaltaisesta vastarinnasta (s. 159). On ilmeisen vaikea joskus uskoa, että internetin massiivisesti kaiuttama valtiollinen propaganda voi olla silkkaa satua. Leppäsen näkemystä uiguurien nykytilanteesta rasittaa myös stereotyyppisen islamofobinen käsitys muslimeista (s. 161-162).

Lopuksi

On suorastaan tragikoomisen helppoa arvostella länsimaita Keski-Aasian tuntemuksen puutteesta, varsinkin kun Talibanin sallittiin juuri vallata Kabul (s. 263), mutta ei se oikeuta Kiinan ja Venäjän politiikkaa tai edes ennusta niiden menestyvän. Itse asiassa Venäjälle vuosi 2022 merkitsi arvovallan romahdusta Keski-Aasiassakin: loppiaisen aikaan interventio Kazakstaniin näytti alistavan Keski-Aasian itsenäiset valtiot täysin Venäjän armoille, mutta jo syksyyn mennessä ne nöyryyttivät Venäjää irtiotoillaan. Vaikka Kiina on kymmenessä vuodessa saanut monia maita velkaloukkuun, eivät keskiaasialaiset halua sitäkään Venäjän tilalle. Kun Neuvostoliitto ja Venäjä toistuvasti menettävät hallintansa Länsi-Turkestanista, voiko Kiina luottaa vakauttavansa Itä-Turkestanin toistamalla väestönsiirroilla ja terrorilla hallinneen Stalinin politiikkaa? On täysin mahdollista, että Kiinan uiguurivainoille käy vielä kuin koronarajoituksille ja Sinkiangille kuin naapuri-staneille 1980-luvulla. Useastakin syystä Kiinan ”erehtymättömyys” on saanut kovia kolauksia ja Sinkiangissa siihen olisi erityistä aihetta.

Täytyy kuitenkin suhtautua kannustavasti siihen, että Suomessa yhä julkaistaan äidinkielellä ja omalla kustannuksella kirjoja, joilla on hyvä tarkoitus sivistää kansaa, pelkäämättä tekijänoikeudellisia tai poliittisia ongelmia. Ne ovat kuin uudisraivaajia, jotka tulevat tarpeeseen erämaassa ja joita hitaammin sujuva tutkimus voi seurata, oikaista ja täydentää.