Marguerite Duras, elämä ja fiktio

"Vaikutan unissakävelijältä; ihan kuin fiktio ja elämä menisivät sekaisin". Laure Adlerin kirjan motto ei ole Marguerite Durasin käsialaa, vaan lainaus on tämän sukulaissielulta, August Strindbergiltä. Sama levottomuus ja tuntemisen intensiteetti yhdistettynä äärimmäisen intensiiviseen elämään, jonka kulmakiviksi vakiintuivat ennemmin tai myöhemmin lukuisat rakkaussuhteet, kirjoittaminen, yksinäisyys ja alkoholi. Durasista on myös tullut klassikko, tekijä jonka elämän kulkua ja pienimpiäkin yksityiskohtia tarkastellaan ja arvioidaan yhä uusista näkökulmista.

Adler, Laure: Marguerite Duras. Gallimard, 1998. 627 sivua. ISBN 9782070745234.

"Vaikutan unissakävelijältä; ihan kuin fiktio ja elämä menisivät sekaisin". Laure Adlerin kirjan motto ei ole Marguerite Durasin käsialaa, vaan lainaus on tämän sukulaissielulta, August Strindbergiltä. Sama levottomuus ja tuntemisen intensiteetti yhdistettynä äärimmäisen intensiiviseen elämään, jonka kulmakiviksi vakiintuivat ennemmin tai myöhemmin lukuisat rakkaussuhteet, kirjoittaminen, yksinäisyys ja alkoholi. Durasista on myös tullut klassikko, tekijä jonka elämän kulkua ja pienimpiäkin yksityiskohtia tarkastellaan ja arvioidaan yhä uusista näkökulmista.

Durasista ovat 1960-luvulla alkaneen Duras-buumin jälkeen kirjoittaneet eri maiden feministitutkijat, yhdysvaltalaiset psykoanalyyttista lukutapaa soveltavat kirjallisuuden tutkijat sekä ranskalaiset psykoanalyytikot, tunnetuimpien joukossa Lacan ja Kristeva. Heikkous Duras-kirjoittelussa on ollut tulkinnallinen laveus, joka yhdistettynä biografismiin on tuottanut perustelemattomia johtopäätöksiä sekä tuotannosta että tekijän elämästä. Pahimmillaan yksittäisistä romaaneista on johdettu käsittämättömiä päätelmiä, jotka on kritiikittömästi palautettu kirjailijan oletettuun traumaattiseen elämään.

Laure Adler aloittaa tavallaan kaiken alusta. Historioitsijana hän ei esitä taas yhtä uutta tulkintaa satunnaisesti valitusta yksittäisestä romaanista, vaan pyrkii esittämään Durasin elämän tapahtuneet tosiasiat: mitä, missä, milloin. Perinteisen historioitsija-biografin tavoin Adler kunnioittaa elämän kronologiaa, ja yli 600-sivuinen Marguerite Duras on vankkumaton elämäkerta, joka alkaa kirjailijan vanhempien elämästä ja Margueriten syntymästä ja loppuu kirjailijan viimeisiin julkisiin sanoihin: "Näkemiin", "Au revoir". Adlerin ansioksi luen pyrkimyksen tavoittaa Durasin elämän moninaisuus sekä kunnioittaa kirjailijan inhmillisyyttä, hänen ristiriitojaan ja epäjohdonmukaisuuttaankin.

Marguerite Duras on enemmän kuin perinteinen biografia. Durasin elämä on Adlerille tutkimusmatka, jonka vaiheita hän ei yritä pyyhkiä pois tekstistä. Päin vastoin: kirjasta on luettavissa tutkimuksen kulku: miten Adler 15 vuotta sitten löysi Durasin kirjat, miten hän ystävystyi Durasin kanssa ja – ennen kaikkea – miten hän alkoi systemaattisesti syksyllä 1992 etsiä Indokiinan arkistoja myöten Marguerite Durasin elämää. Tuhansien Duras-tulkintojen jälkeen Adler onnistuu kysymään vilpittömän tuntuisesti, kuka oli Marguerite Duras. Miten erottaa totuus fiktiosta ja valheesta – etenkin kun puhe on kirjailijasta, joka tieten (ja tietämättään) kirjoitti elämäänsä lisäkäänteitä ja joka vanhetessaan ilmeisesti itsekin alkoi uskoa pikemminkin kirjoittamaansa? Mutta ikään kuin Durasin tyyliä jäljitellen, Adler ei itse tarjoa kirjassaan suoria vastauksia, vaan lukija saa itse lopulta koota oman Duras-palapelinsä.

Niin monen reduktiivisen ylitulkinnan jälkeen on virkistävää lukea elämäkertaa, jossa kirjailijan elämän kirjoa ei väheksytä. Adler tuo luku luvun jälkeen esiin Durasista moniulotteisen, ristiriitaisenkin kuvan. Hän lukee rinnakkain arkistolähteitä ja romaaneja ja haastattelumateriaalia ja kirjailijan julkaisemattomia päiväkirjoja. Hän pyrkii ottamaan huomioon Durasin monipuolisen toiminnan kirjailijana ja ajattelijana ja kommunistina ja journalistina ja elokuvakäsikirjoittajana ja teatterintekijänä ja naisena ja äitinä ja feministinä ja rakastajana ja riisin keittäjänä ja salongin emäntänä korostaen mainittujen roolien sopu- ja riitasointuja. Raymond Queneaulta saamansa neuvon mukaisesti Duras kirjoitti kaikesta tästä, elämästään elämästä: "Kirjoittaa, ei muuta kuin sitä", mutta siitä huolimatta hänen tuotantonsa ei ole omaelämäkertaa. Adlerin mukaan Duras kirjoitti kirjallisuutta, ts. teki henkilökohtaisesta kokemuksestaan universaalia. Tähän tulkintaan on helppo yhtyä.

Kirjoittaessaan esimerkiksi Durasin lapsuudesta Adler korostaa, miten monin tavoin varhaislapsuuden kokemukset Indokiinassa vaikuttivat siihen, mitä Marguerite Donnadieusta tuli, mutta hän ei vedä kausaliteetteja lapsuuden kokemusten ja kirjoituksen välille. Adler korostaa – suoraan sitä sanomatta – Durasin elämän kirjavuutta ja kompleksisuutta ja osoittaa myös lukuisin lainauksin, miten monin eri tavoin Duras kirjoitti uudestaan lapsuuttaan. Adlerille lapsuus muodostaa kuitenkin ihmisen maaperän, ja siksi hän pitää tarpeellisena kertoa myös Durasin äidin ja isän tarinat. Se mitä Durasista tuli oli seurausta myös siitä, mitä hänen vanhempansa olivat olleet. Ranskan 1900-luvun alun siirtomaapolitiikan piilo-opetussuunnitelman mukaisesti heidän katsottiin opettajina edustavan maallisia lähetystyöntekijöitä siirtomaassa. Adler ei kiellä Durasin vaikeaa ja köyhää lapsuutta, mutta valaisee sitä myös vanhempien tarinoista käsin. Hän ottaa esille asioita, joista Duras ei kirjoissaan ja elokuvissaan puhunut.

Tutustuttuaan Indokiinan arkistoihin ja haastateltuaan lukuisia ihmisiä Adler voi kirjassaan paaluttaa joitakin tosiasioita, joista Duras-tutkijat ovat kiistelleet. Hän onnistuu täydentämään Duras-palapeliä ja löytää tietenkin puuttuvia esikuvia Durasin romaanien henkilöhahmoille. Tunnetuin näistä on kiinalainen rakastaja, joka Adlerin uusien päiväkirjalöytöjen mukaan mitä ilmeisemmin on ollut olemassa, muttei suinkaan sellaisena kuin Duras esitteli hänet Rakastajassa. (Kyse ei siis ole Durasin äidin rakastajasta, kuten eräs italialainen kirjoittaja äskettäin väitti, toteaa Adler.) Adlerin mukaan rakastaja ei ollut oikeasti kiinalainen eikä sujuva eikä komea, eikä hän antanut Margueritelle timanttia, vaan äidille tukuttain rahaa. Kyse ei ollut eroottisesta rakkaussuhteesta, vaan kurjasta prostituutiosuhteesta, ja jos totuutta etsitään Durasin kirjoista, rakastajan kuva on todenmukaisempi Barrage-romaanissa, Adler opastaa. Mutta jos Adlerin historia on luotettava, on pakko todeta kaiken jälkeen, että Rakastaja on fiktio.

Toinen, etenkin Duras-kultin kannalta merkittävä löytö liittyy Durasin toimintaan Toisen maailmansodan aikana. Durasistahan on etenkin Yhdysvalloissa tehty Vastarinnan ruumiillistuma. Tätäkin kuvaa Adler tarkistaa ja esittää, että vastarinnan vuosia edelsivät paitsi rue Saint-Benoit’n "salongin" sitoutumattomuuden vuodet, myös Marguerite Antelmen ura Siirtomaaministeriössä, jossa hän kirjoitti vuonna 1940 Ranskan virallista siirtomaapolitiikkaa puolustavan kirjan L’Empire francais. Adler kirjoittaa myös Margueriten toiminnasta natsien johtamassa kirjanvalvontakomiteassa. Mutta Adler kirjoittaa tuomitsematta. Hänen kiintopisteenään on Marguerite Duras ihmisenä, ei johdonmukainen ja rationaalinen ajattelu- ja tuotantokone.

Adlerin kirjasta Duras valottuu sitoutuneena ihmisenä, hyvässä ja pahassa. Duras ei missään nimessä Adlerin mukaan ollut neutraali ja puolueeton, vaan otti totuutensa nimissä kantaa ja riskejä, teki totuuden nimissä myös virheitä ja toimi väärin. Monet Durasin sitoumukset ovat Adlerille kyselemisen aiheita, vaikka hän ymmärtää Durasin pyrkimystä rikkoa hiljaisuus kirjoittamalla. Mutta mitä oikein tapahtui Durasin ja kollaboraattori Charles Delvalin (Tuskan Pierre Rabier) välillä, hän kysyy. Oliko heidän välillään rakkaussuhde? Adler ei saata käsittää, miten Duras saattoi loukata entistä miestään, Robert Antelmea, kirjoittamalla Tuskassa yksityiskohtaisesti tämän Dachausta palanneen ihmisraadon paskasta? Hänen on myös vaikea ymmärtää, miten Duras saattoi asettua Christine Villeminin, mahdollisen murhaajan, puolelle? Antelmea säestäen Adler kritisoi Durasin 1980-luvulta alkanutta tapaa puhua itsestään kolmannessa persoonassa, keskittyä oman napansa ympärille, pitää itseään klassikkona ja puhua muita kuuntelematta.

Kirjassaan Adler korostaa, miten monin tavoin Durasin elämä ja kirjat liittyvät yhteen. Duras kirjoitti kaikesta elämästään ja koko ajan ja systemaattisesti. Uudet elämänkäänteet, kuten uudet rakkaussuhteet, heijastuivat hänen mukaansa välittömästi kirjailijan tuotantoon. Siitä huolimatta Durasin kirjat eivät ole perinteisesti ymmärrettävää omaelämäkertaa, vaan sepitettä, fiktiota. Adlerin mukaan Duras kirjoitti kaiken itselleen ja omalta kantiltaan, kuten hän tuo hivenen traagisinkin painotuksin esiin Yann Andrean, Durasin viimeisimmän rakkauden, kohdalla. Yannista tulee Durasin käsittelyssä romaanin henkilöhahmo, Yann Andréa Steiner, jonka elämän yksityiskohtia kirjailija ei säästele.

Durasin tuotannon perusta on Adlerin mukaan sanomattomassa, sisäisessä varjossa, jota hän pyrki elämänsä loppuun saakka valaisemaan. Durasin luomat henkilöt alkavat kuitenkin vähitellen elää yhä vankemmin omaan elämäänsä ja hämärtävät vanhenevan ja alkoholisoituneen kirjailijan valoa. Adler kuvaa yksityiskohtaisesti Durasin ja Yann Andrean alkoholisoitumista, heidän lukemattomia päivittäisiä viinilitrojaan, joiden seurauksena Duras saa hallusinaatioita ja joutuu lopulta koomaan. Vielä hän toipuu, mutta joutuu Adlerin mukaan juomaan voidakseen kirjoittaa elämänsä loppuun saakka.

Duras-palvontaa seurasivat 1980-luvun lopussa Duras-parodiat ja Duras-ilkeilyt. IMECin Duras-arkistojen avauduttua on tullut aika myös maltillisemmalle arvioinnille, jossa Durasia ei palvota, muttei myöskään suhtauduta vihamielisesti. Ennen kaikkea Adlerin kirja on biografia, joka ei väheksy kirjallisuutta.
Arvostelu on julkaistu myös Naistutkimus 1/99 lehdessä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *