Matkalla ympäristöliikkeen kulttihahmoksi

Pitkä kävely Meksikonlahdelle on kertomus John Muirin matkasta halki Yhdysvaltain itäosien vuonna 1867. Päiväkirjamerkintöihin perustuvassa kirjassaan Amerikan merkittävimpiin kuuluva luontoajattelija pohtii havaintojen teon lomassa ihmisen suhdetta luontoon aikaansa edellä olevalla tavalla.

Muir, John: Pitkä kävely Meksikonlahdelle [A Thousand-Mile Walk to the Gulf]. Käännös: Jussi Korhonen. Basam Books, 2011. 175 sivua. ISBN 978-952-260-007-3.

Suomalaisesta näkökulmasta John Muirin (1838–1914) suosio Yhdysvalloissa on lähes käsittämätöntä. Kirjakauppojen hyllyjä täyttävät kymmenet hänestä kertovat kirjat; hänen kunniakseen on pystytetty monumentteja, perustettu luonnonsuojelualueita ja nimetty luonnonpaikkoja vuorenhuipusta jäätikköön sekä instituutioita sairaaloista kouluihin; Google-haku antaa hänen nimellään yli 7 miljoonaa osumaa, mikä on samaa määräluokkaa kuin vaikkapa kuunkävijä Neil Armstrongilla tai koripallotähti Larry Birdillä. Tämä kaikki miehestä, joka 1800-luvun lopulla oli keskeisessä asemassa Yhdysvaltain toiseksi vanhimman kansallispuiston sekä sittemmin maan suurimmaksi luontojärjestöksi nousseen Sierra Clubin perustamisessa. Käsi ylös, kuka tuntee Suomen ensimmäisten kansallispuistojen syntyhistoriaa tai edes nimeltä yhtäkään P. Linkolaa vanhempaa suomalaista luonnonsuojelijaa. Suomalaiset eivät arvosta luonnonsuojelualueitaan, saati sitten niiden puolesta taistelleita ihmisiä.

Kansallispuistojen isäksikin kutsuttu John Muir oli itseoppinut luonnontutkija, joka kirjoitustensa, toimintansa ja elämäntapojensa ansiosta nousi 1800-luvun lopun amerikkalaisen ”erämaakultin” (Roderick Nash) henkilöitymäksi. Presidentti Theodore Rooseveltista alkaen moni politiikan, talouden ja tieteen kärkinimi nautti Muirin opastuksesta Kalifornian vuoristoissa, mistä syntyneen yhteishengen tuloksena Muirin onnistui vakuuttaa vaikutusvaltaiset seuralaisensa luonnonsuojelun ja luonnonsuojelualueiden perustamisen tärkeydestä. Uuteen kukoistukseen Muirin suosio kasvoi 1900-luvun jälkipuoliskolla, kun Yhdysvaltojen kasvava ympäristöliike löysi hänestä ekosentrismin ja holistisen luontokäsityksen varhaisen edustajan ja itselleen esikuvan.  

A Thousand-Mile Walk to the Gulf (tästedes Pitkä kävely) on postuumisti vuonna 1916 julkaistu kertomus Muirin ensimmäisestä luonnontutkimusmatkasta, jonka hän teki vuonna 1867 silloisesta kodistaan Indianapolisista Meksikonlahden rannoille Floridaan, sieltä edelleen laivalla Kuubaan, takaisin Yhdysvaltain Itärannikolle ja lopulta Kaliforniaan. Matka Meksikonlahdelle aloitti Muirin miltei elämänmittaiseksi venyneen luonnonpaikkojen kiertelyn Pohjois-Amerikassa mutta myös muilla mantereilla. Kävipä hän 1900-luvun alussa Suomessakin, jonka tärveltymättömään luontoon ja yksinkertaisiin maata rakastaviin ihmisiin hän elämäkerturinsa mukaan syvästi ihastui. Vaatimattomuudessa hyveen nähnyt Muir piti suomalaista maataloa paikkana, jonka vertaista mielihyvää hän ei voinut löytää mistään Pietarin ylväistä palatseista.

Pitkää kävelyä ei kuitenkaan voi pitää varsinaisena matkakirjallisuutena. Muir ei anna lukijalle hänen tarvitsemiaan tietoja. Tekstiä ei paikanneta maantieteeseen, maisemia tai luonnonpaikkoja ei juuri kuvailla. Pikemminkin vaikutelmaksi jää, että ihmisen mielikuvitusta elähdyttävillä piirteillä ei ole Muirille merkitystä. Tämä on kuitenkin virheellinen käsitys, joka juontuu teoksen syntyhistoriasta. Myöhemmissä teksteissään Muir on hyvinkin vastaanottavainen luonnon esteettisille arvoille ja kuvailee seikkaperäisesti milloin maisemien jylhyyttä ja majesteettisuutta, milloin luonnon pieniä kauneuden häivähdyksiä. Pitkä kävely on nimittäin rakennettu päiväkirjamerkintöjen perustalle, joita Muir keräsi matkaltaan omiksi muistiinpanoikseen, ei myöhemmin julkaistavaksi. Siten kirjassa päähuomion saavat tarkat kasvihavaintokirjaukset, joita höystetään matkan varrella esiin nousseiden tuntemusten värittämillä lastuilla. Hän on kuitenkin myöhemmin täydentänyt merkintöjään yleisluonteisemmilla pohdinnoilla ihmisen ja luonnon suhteesta. Kolmekymppinen Muir ei vielä ollut löytänyt kutsumustaan luonnon puolestapuhujana, ja pettymys ihmisen aiheuttamaan turmelukseen syntyi vähitellen 1800-luvun jälkipuoliskon kuluessa. Pitkä kävely sisältää joitakin Muirin tunnetuimpiin kuuluvia ympäristöfilosofisia katkelmia, mutta ne lienevät lähes poikkeuksetta myöhemmän editoinnin satoa.

Muirin silmä oli tarkkaavaisimmillaan kasvien suhteen. Teddy Rooseveltkin kummeksui myöhemmin, että Muir ei kiinnittänyt huomiota lintuihin eikä niitä juuri tuntenut, mutta kasveista ja kallioista hän tiesi kaiken. Linnunlaulu ilahdutti hänen korvaansa mutta se oli vain kaunista taustamusiikkia; alligaattoreihin hän viittaa milloin niitä oli syytä varoa. Muuten vaikuttaa melkein siltä kuin luonto olisi ollut tyhjä nelijalkaisista. Tämä ei tarkoita, että Muir ei arvostanut eläimiä. Hän pohti luonnonystävän moraalista ristiriitaa elämän tuhoamisen ja säilyttämisen, tappamiskiellon ja ravinnontarpeen tyydyttämisen välillä. Hän julisti sittemmin usein siteeratussa mietelmässään tuntevansa ”hyvin vähän myötätuntoa sivistyneen ihmisen soveliaisuutta kohtaan, ja jos lajien sota puhkeaisi villipetojen ja Kuningas Ihmisen välille, [häntä] houkuttaisi liittyä karhujen puolelle” (s. 111). Tutkijan mielenkiinto vain on vääjäämättä rajallinen eikä kaikkea voi yrittää ottaa haltuunsa.

Muiria kiinnosti matkan varrella kohtaamansa luonto, ei ihmisen maailma. Hän ei anna juuri mitään painoa kylille ja kaupungeille, joissa hän matkallaan yöpyi. Niissäkin häntä kiinnostaa eniten niiden sisällään pitämä luonto, ja hän toteaakin, että tutkisi New Yorkia oikein mielellään, ”jos se olisi tyhjä asukkaistaan” (s. 157). Lakonisesti hän huomauttaa majapaikan löytymisen vaikeuksista etelän maaseudulla: ”kuten tavallista, sain luvan vasta ankaran kuulustelun läpäistyäni” (s. 69); monesti lupaa ei hellinnyt lainkaan. Syytä varaukselliseen suhtautumiseen Muir ei pohdi, vaan se löytyy toisaalta mutta vain rivien välistä, väläyksenomaisina huomioina sisällissodan runtelemasta maailmasta, sen aiheuttamista syvistä henkisistä haavoista, taloudellisista vaikeuksista ja juurettomina kiertelemään vapautettuja orjia kohtaan tunnetusta pelosta. Mitään tätä hän ei pysähdy tarkemmin ihmettelemään. Ihmisen maailma näyttäytyy ohikiitävänä ja merkityksettömänä ikuisen luonnon rinnalla. Hän kulkee kuin Dostojevskin idiootti väärään maailmaan syntyneenä ja naiivin hyväuskoisena siitä, että hyvin aikein liikkuvalle ei voi tapahtua mitään pahaa. Mutta Muirin irrallisuus ei ruhtinas Myškinin tapaan todellakaan johdu akuutista sairaalloisuudesta. Hän on aitoamerikkalainen teräskuntoinen ja kaikkeen pystyvä sankari, joka jatkaa matkaansa kohti päämääräänsä niin malarian kuin lavantaudin selättäen.

Pitkä kävely ei ole mikään sanataiteellinen mestariteos, kuten eivät ole Muirin myöhemmätkään teokset. Minua häiritsee etenkin superlatiivien ylenmääräinen käyttö. Kun Muir kertoo ties kuinka monetta kertaa saapuneensa hienoimpaan koskaan käymistään paikoista, hän kyllä onnistuu vakuuttamaan lukijan omasta viattomasta ihastuksestaan, mutta epäonnistuu kokemuksen jakamisessa tämän kanssa – seurauksena on päinvastoin puutuminen.  Mutta ei Muirin suuruus olekaan hänen kirjallisessa ilmaisussaan vaan aikaansa edellä olevassa ekosentrisessä luontokäsityksessä sekä toisaalta siinä tavassa, millä hän omana aikanaan demokratisoi luonnon. Pitkä kävelykin huokuu maanläheistä, melkeinpä arkaaista luontosuhdetta, joka irtautuu amerikkalaista luontokuvausta hallinneesta elitistisestä vertauskuvallisuudesta.

Muiria on usein pidetty yhdysvaltalaisen romantiikan perillisenä, mutta sellaisena hän on korkeintaan puoliverinen. Hänen luonnossa haltioitumisessaan, jota hän kuvaa adjektiivi-ilottelua pursuavin sanakääntein, on kaikuja 1800-luvun romantiikan ilmaisutavoista. Luonnon tulkitsijana hän ei kuitenkaan ole sukua niinkään kirjallisille ja taiteellisille piireille kuin aikansa tieteilijöille, joiden ajatuksiin hän oli hyvin perehtynyt. Romantiikan tavoin luonto on hänelle moraliteetti, mutta se ei ole vain ilmaus transsendentin toiminnasta maan päällä. Luonnon ylevöittämisestä Muir ei kuitenkaan tinkinyt hitustakaan vaan tarjosi jumalallisen luonnon tilalle villiyden sekä luonnon ykseyden, jossa ”jokainen palanen on itsessään harmoninen kokonaisuus” ja jonka ”kokonaisuus muodostaa maailman yhtenäisen, suuren palimpsestin” (s. 142). Aikansa luonnontieteilijöistä hän puolestaan erkani siinä, että luonnon hallinnan ja kontrollin sijaan hän korosti kumppanuutta. Tämän kaiken hän teki tyylillä, jota ymmärsivät (vaikkakaan eivät hänen ajatuksiaan välttämättä allekirjoittaneet) niin Harvardin professorit kuin tavallinen lukeneistokin. 

Nykypäivän luonnonystävälle Muir tarjoaa jokaiselle jotakin, mikä on kenties yksi hänen suosionsa salaisuus. Hän on radikaali vastavoima luonnon taukoamattomalle tuhoamiselle, mutta hän on myös riittävän maltillinen tyydyttääkseen niitä, jotka kauhistelevat nykypäivän kiivaimpia ympäristösotureita. Hän on riittävän tieteellinen tullakseen otetuksi vakavasti mutta ei vähääkään vaikeaselkoinen tai fakkiutunut. Ajallinen etäisyys ei ole pyöristänyt hänen ekosentrisen sanomansa särmää, mikä ei ole koskaan ollut niin ajankohtainen kuin nyt, kun elämänhistorian kuudes suuri sukupuuttoaalto sysää eliölajin toisensa jälkeen kohti vääjäämätöntä katoamista. Samalla ajallinen etäisyys mitätöi kritiikin hänen myöhemmän iän konformismiaan kohtaan. Elämänsä loppupuolellahan Muir pitkälti luopui kulttuurikritiikistään, ja hänelle riitti, että Yhdysvaltain edustavimmat luontokohteet saataisiin suojelun piiriin. Mutta kukapa tienraivaajaa tohtisi liiasta maltillisuudesta syyttää?

Tuomas Lojamon esipuhe on hyödyllinen katsaus Muirin henkilöhistoriaan. Muiria vähemmän tunteva lukija olisi ehkä kaivannut hieman enemmän valaisua Muirin luontokäsityksiin, joihin Pitkä kävely avaa näkymiä varsin kitsaasti. Lisäksi en malta olla puuttumatta esipuheeseen lipsahtaneeseen, Suomessakin yleiseen harhakäsitykseen entisaikojen luonnon neitseellisyydestä. Lojamo kirjoittaa, että ”koskematonta luontoa, villejä erämaa-alueita löytyi kaupunkien välittömästä läheisyydestä…” (s. 20). Tosiasiassa Yhdysvalloissa toteutettiin 1800-luvun aikana ympäristöhistorioitsija Joachim Radkaun sanoin ”maailmanhistorian suurimittaisin metsien riistäminen”. Ennen 1800–1900 -luvun taitetta metsäyhtiöiden tapana oli hakata metsä sileäksi ja siirtyä kulkusirkkaparven tavoin kaluamaan seuraava kohde puhtaaksi. Yhdysvaltain itäosat eivät olleet koskematonta erämaata, vaan jatkuva väestönkasvu, pellonraivaus, teollistuminen ja Euroopan ehtymätön puun kysyntä pitivät huolen siitä, että metsät pääsääntöisesti hakattiin vuosisadan loppuun mennessä. 

Pitkän kävelyn toivoisi löytyvän myös suomalaisten käsiin. Ympäristöhistoriasta kiinnostuneiden lisäksi ainakin luontoalan toimijoiden ja aktiivien soisi siihen tarttuvan, sillä ei ole koskaan pahitteeksi ymmärtää niitä historiallisia juuria, jolle omakin toiminta ja ajattelu ovat paljosta velkaa. On hatunnoston arvoinen teko kustantajalta, että se on uskaltautunut julkaisemaan amerikkalaisen luontoajattelijan teoksen. Suomalaisista virkaveljistään vain Linkolalla lienee riittävää mainetta kirjakauppojen dekkareiden, näin rikastut ja olet onnellinen -oppaiden ja poliitikkojen vaalikirjojen puristuksessa. Toivottavasti Pitkä kävely saa lähivuosina seurakseen myös muita Muir-suomennoksia.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *