Kirjaa lukiessani huomasin provosoituvani Ehrnroothin teeseistä, mikä on hyvä, sillä näin ollen asiat on esitetty niin selkeästi, että niistä voi olla myös eri mieltä. Teoksen pamflettimaisuus ohjasi myös kirja-arviotani keskustelevaan suuntaan.

Ehrnrooth näkee hyvinvointiyhteiskunnan ongelmaksi liiallisen yksilön vapauden

Ehrnrooth tulkitsee hyvinvointiyhteiskunnan ainoaksi päämääräksi yksilön hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimoinnin. Hän painottaa, että hyvinvointia haetaan vain yksilökohtaisesti eikä koko yhteiskunnalle siten, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla. Kun sitten hyvinvointiyhteiskunta antaa kansalaisilleen pelkkiä vapauksia eikä (lähes) lainkaan vastuuta, niin tuloksena on levotonta hedonismia. Tai kuten hän kirjoittaa,

 ”Ikävintä on se, että hyvinvointiaate on opettanut ihmisiä antamaan periksi, kuuntelemaan vain eläimellisiä tarpeita ja elämään lyhytnäköistä omaa hyvää oloa tavoitellen.” (87)

Huomion arvoista on kuitenkin se, etteivät kaikki yhteiskuntaluokat massiivisesti väärinkäytä henkilökohtaista vapauttaan. Yhteiskunnan eliitti, toisin sanoen hyvin toimeentulevat ja korkeasti koulutetut, ovat yhteiskunnan ainoita moraalisia ihmisiä, jotka ymmärtävät vapauteen liittyvän vastuun. Kyse ei ole resurssieroista, vaan kyse on puhtaasti ihmisten tekemistä valinnoista. Alemmat yhteiskuntaluokat eivät suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään. Koska heitä ei pakoteta vastuunottoon, tulee heistä vastuuttomia, röyhkeitä ja piittaamattomia hyvinvointiyhteiskunnan hyväksikäyttäjiä. Yksilöiden ongelmat – kuten työttömyys, terveys- ja ihmissuhdeongelmat – johtuvat Ehrnroothin mukaan puhtaasti ihmisten itsensä tekemistä valinnoista eikä niihin liity yksilöiden sosiaalinen, henkinen tai taloudellinen perintö. (Ks. esim. 32, 48–49, 59, 79, 84)

Dystooppinen kuva nyky-Suomesta

Ehrnroothin nyky-Suomessa todella on ongelmia. Vertailukohdaksi Ehrnrooth esittää suomalaista yhteiskuntaa toisen maailmansodan jälkeen ja 1960-luvun alkuun saakka. Edistysuskostaan huolimatta Ehrnrooth kirjoittaa tästä ajanjaksosta ideologisena onnelana, sillä tuolloin ihmiset vielä uskoivat oikeisiin asioihin, omasivat itsekuria ja tekivät työtä. 1960-luvun alun jälkeen yhteiskunta on hyvinvointi-ajattelun myötä suistunut raiteiltaan. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana ihmisten terveys on romahtanut ja rikollisuus ja väkivalta räjähtänyt käsiin. Toisin kuin vielä 1960-luvun alussa, lapsia kaltoinkohdellaan laajamittaisesti, parisuhteet katkeilevat, ja ihmisistä on tullut laiskoja, hedonistisia alkoholisteja, jotka pakoilevat kaikenlaista vastuuta. Elämme henkisessä kriisissä, sillä 1960-luvun jälkeen olemme hylänneet – tai me eliittiin kuulumattomat olemme hylänneet – velvollisuusetiikan ja korkeammat päämärät. (Ks. esim. 8, 28–35, 38–39, 41–52, 80)

Tiedostan hyvin nyky-Suomessa esiintyvät ongelmat, mutten silti tunnista Ehrnroothin kuvaamaa historiallista kehitystä. Ehrnrooth esittelee teoksessaan monia tilastoja, joiden perusteella dystooppinen kuva Suomesta näyttäisi olevan todellisuutta. Minua kuitenkin lukijana häiritsee tapa, jolla tilastoja tulkitaan. Yhtenä esimerkkinä hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistumisesta Ehrnrooth ottaa lastensuojeluilmoitusten ja huostaanottojen kasvun 1960-luvun jälkeen. (8) Hän esittää nykyajan ilmiönä lyödyt ja laiminlyödyt lapset. (44) Onko todella niin, että ennen 1960-lukua lapset voivat Suomessa järjestään paremmin eivätkä kohdanneet lähes lainkaan henkistä tai fyysistä väkivaltaa, eivätkä siksi tarvinneet myöskään perheen ulkopuolista apua? Tämä ei aivan vastaa historian antamaa kuvaa sodan runtelemien perheiden arjesta.

Kuva: Väestöliiton lastenkodin lapset puutarhatöissä 1950-luvulla. Pekka Kyytinen, Museovirasto. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

En myöskään ymmärrä, miten apua tarjoamaan luotujen järjestelmien käyttäminen tarkoittaisi suoraan sitä, että ongelmat itsessään olisivat kasvaneet samaa tahtia? Nyky-Suomessakin lapset kohtaavat monenlaisia ongelmia, mutta oman ymmärrykseni mukaan ongelmat ovat vähentyneet ja toisaalta toki myös muuttaneet muotoaan. Esimerkiksi Poliisiammattikorkeakoulussa tehdyn tutkimuksen mukaan perheessä tapahtuva, aikuisten lapsiin kohdistama väkivalta on vähentynyt dramaattisesti vuosien 1988 ja 2008 välillä johtuen muun muassa lainmuutoksen aikaansaamasta asennemuutoksesta. (Ellonen, Noora & Kääriäinen, Juha & Salmi, Venla & Sariola, Heikki (2008): Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 71) Lisäksi apua on nykyään saatavilla lapsille jopa anonyymisti perheen ulkopuolelta, toisin kuin ennen 1960-lukua.

Masennuksen kulttuurihistorioitsijana en malta olla tarttumatta tilastoihin masennuslääkkeiden käytöstä. On totta, että masennuslääkkeiden käyttö on lisääntynyt suuresti vuoden 1990 jälkeen ja on myöskin totta, ettei masennussairauden katsota lisääntyneen ainakaan siinä määrin kuin lääkkeiden käyttö. Tämän jälkeen tiemme jälleen eroavat Ehrnroothin kanssa. Oman käsitykseni mukaan masennuslääkkeiden käytön kasvulle on useita rinnakkaisia syitä, joista yksi suurimmista oli uuden masennuslääkeryhmän tulo suomalaisille markkinoille 1990-luvun vaihteessa. Näihin lääkkeisiin kohdistui suuret odotukset niin hoitohenkilökunnan kuin potilaiden taholta puhumattakaan niiden aggressiivisesta markkinoinnista. Samaan aikaan masennuksen tunnistaminen ja hoitaminen lisääntyi masennustietoisuuden kasvaessa. Voisin esittää vielä muitakin syitä masennuslääkkeiden myynnin kasvuun, mutta Ehrnrooth esittää vain yhden: ihmisten kasvavan laiskuuden. Toisin sanoen, hänen mielestään masennuslääkkeiden syönti johtuu siitä, etteivät ihmiset enää viitsi käsitellä kohtaamiaan vaikeuksia saati jaksa huolehtia terveydestään, mistä seuraa alakuloa (joskaan ei masennusta), jota he yrittävät hoitaa helpoimman kautta eli lääkkeillä. (44–45)

Kuva: Masennuslääke Seraxin (oxazepam) mainos 1960-luvun lopulta yhdysvaltalaisessa lääketieteen julkaisussa.

Tällä kaikella en tahdo sanoa, etteikö viimeisten vuosikymmenten ajalta löytyisi myös huolestuttavia trendejä. Varmasti moni yhtyy Ehrnroothin huoleen esimerkiksi palvelukseen astuvien varusmiesten juoksutestien tulosten selvästä laskusta. (48) Moni muu Ehrnroothin esittelemä tilasto ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin hän haluaisi lukijalle esittää. Esimerkiksi tilastollinen kasvu poliisin kirjaamissa pahoinpitelyissä ei väistämättä tarkoita pahoinpitelytapausten kasvua. Jos muuta tutkimustietoa lukujen takaa ei ole saatavilla, ei kyseisestä tilastosta voida päätellä muuta kuin, että poliisi on kirjannut ylös enemmän pahoinpitelyjä kuin aiemmin.

Eikö suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan arvopäämäärä voi olla tasa-arvo ja yhdenvertaisuus?

Ehrnrooth kertoo teoksessaan keskittyvänsä hyvinvointiyhteiskunnan tulkintoihin yhteiskunnassa, ei niinkään yksittäisiin teorioihin. Tästä lähtökohdasta en tunnista omasta yhteiskunnastani myöskään sitä Ehrnroothin teesiä, että hyvinvointiyhteiskunnalla on vain yksi päämäärä – yksilökohtainen hyvinvointi ja onnellisuus. Suomessa, jossa elän, kuulen jatkuvasti aivan toisenlaisesta arvopäämäärästä, nimittäin tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Kun tästä lähtökohdasta mietin mitä kaikkea suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut sitten 1960-luvun alun ja vertaan sitä mainitsemiini päämääriin, en todellakaan näe dystopiaa, vaan yrittämistä ja onnistumista, vaikka paljon on vielä tehtävääkin. Ehrnroothille tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät ole oleellisia asioita saatikka hyvinvointiyhteiskunnan päämääriä. Itse asiassa Ehrnrooth käsittelee tasa-arvon teemaa teoksessaan vain muutaman harvan kerran. Niinä ainoina kertoina, kun hän viittaa tasa-arvoon, käsittelee hän tasa-arvopyrkimyksiä (kuten tasa-arvoista avioliittolakia ja vähemmistöjen oikeuksia) vain välineinä kohti henkilökohtaisen vapauden ideaalia. (78)

Ehrnrooth kritisoi hyvinvointiyhteiskuntaa pelkkänä listojen tekemisenä perimmäisenä tavoitteena hyvinvointi ja onnellisuus. En välttämättä ymmärrä listojen tekemisen ongelmallisuutta. Käsittääkseni suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan liittyy vahvasti ajatus tasa-arvoisuudesta ja jotta voimme tarjota tasa-arvoa, on tehtävä listoja asioista, joita pidämme oikeuksiin kuuluvina. Jos pidämme oikeutta seksuaalisuuteen yhteiskunnallemme tärkeänä, on meidän myös rakennettava järjestelmä, joka takaa tämän oikeuden kaikille, mukaan lukien liikuntarajoitteiset, jotka tarvitsevat ulkopuolista avustusta ylipäätään mahdollistamaan seksin. Toki tässä on nyt kyse hetkellisestä mielihyvästä, mutta tuo kaikki muodostaa ihmisen.

Ymmärrän sen, että yksittäiset tapahtumat ja käytännöt eivät voi olla koko yhteiskunnan arvopäämäärä, mutta ovatko ne todella sitä tälläkään hetkellä? Ehrnrooth kirjoittaa, että päämäärien pitäisi muuttua pois hetkellisten tarpeiden ja halujen tyydyttämisestä. Käsittääkseni liikuntarajoitteisten seksuaalisuuden turvaamisessa ei ole kyse siitä, että halutaan tyydyttää näiden yksilöiden hetkelliset tarpeet, vaan nimenomaan aivan toisesta päämäärästä – tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Tästä on kyse monissa Ehrnroothin itse esiin nostamissa esimerkeissä, kuten asumistuessa. Käsittääkseni kyse ei ole siitä, että halutaan tarjota ihmisille onnellisuutta katon muodossa, vaan kyse on jälleen tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta sen edessä, että jokaisella kansalaisella on mahdollisuus omaan kotiin.

Vastuullinen vapaus on pyrkimystä hyvyyteen, kauneuteen ja totuuteen

Mikä sitten on Ehrnroothin esittämä vaihtoehto ihmisten episteemin-omaisesti sisäistämälle uskolle hyvinvointiyhteiskuntaan? Sisäistetyt hyvät toimintamallit ovat Ehrnroothin teesin ydin. Sen sijaan, että ihmisille luodaan mahdollisuudet hyvinvointiin, heidän pitäisi itse aktiivisesti ja jatkuvasti toimia edistääkseen omaa hyvinvointiaan. Ongelma tässä on se, että ainoastaan pieni eliitti kykenee tällaiseen itseohjautuvuuteen ja kaikki muut päätyvät käyttämään yhteiskuntaa hyväkseen. Samalla hyvinvointi ei saisi enää olla päämäärä, vaan yhteiskunnan tulisi arvioida uudelleen päämääränsä. Hän ei siis kyseenalaista hyvinvoinnin merkitystä, mutta haluaisi siirtää sen pois perimmäisenä ihmisen elämän tarkoituksena ja korvata sen muilla tärkeämmillä hyveillä, jotka Ehrnrooth itse määrittelisi.

Käytännössä Ehrnroothin vastaus hyvinvointiyhteiskunnan dystooppiseen kriisitilaan on tämä: Jokaisen tulisi tästä lähtien pyrkiä hyvyyteen, kauneuteen ja totuuteen. Tähän päämäärään pyritään toimimalla hyvin ja vastuullisesti, mutta koska vain pieni eliitti osaa toimia tällä tavoin, muut pakotetaan tällaiseen toimintaan sanktioilla ja velvoitteilla – kuten vastikkeellisella työttömyysturvalla. Ehrnroothin mukaan Suomi olisi loistava alusta tällaiselle kulttuurievoluutiolle, koska olemme kansakuntana niin yhtenäinen. Tolkun ihmisten joukosta mahdollisesti nousevaa uutta yhteiskuntamallia hän kutsuu vapaamieliseksi moraaliseksi arvoreformismiksi. (22, 27, 48, 51, 79–80, 164, 167–169)

Tätä vasten oli kiinnostavaa lukea teoksesta osio, jossa Ehrnrooth pohtii islamin uskon suhteellisuudentajuttomuutta. Ehrnrooth ylistää nykyistä länsimaista suhteellisuudentajua, joka on muodostunut pyhien tekstien historiallis-kriittisen tutkimuksen myötä. ”Sanan ehdottomista määräyksistä on siirrytty rennompaan yhteisten lähtökohtien tarkasteluun ja pohdintaan. Sivistys on voittanut sokean alistumisen [– –]” (69–70) En välttämättä ymmärrä, miten hyvintoimintayhteiskunta eroaa tällaisesta uskonnollisesta fundamentalismista – kummassakin ajatuksena on yhden ihmisen tai eliitin asettamia arvoja ja niiden tulkintoja kohti pyrkivä velvollisuuksien ja pakkojen yhteiskunta.

Kantaako yksilö nyky-yhteiskunnassa vastuuta vai ei?

Ehrnrooth tiivistää hyvinvointiyhteiskunnan kritiikin siihen, ettei tämä yhteiskuntamalli edellytä kansalaisilta lainkaan vastuuta, vaan keskittyy vapaan kansalaisen palvelemiseen. (13) Tässä ajatuksessa löydän yhtymäkohtia Alain Ehrenbergin kanssa, joka yhdistää nykyajan ihmisen pahoinvoinnin nimenomaan liikaan vapauteen ja sen mukanaan tuomaan ahdistukseen oikeista valinnoista. Ehrenberg ei kuitenkaan miellä yksilön vapautta vapaudeksi vastuusta. Nimenomaan vastuu lannistaa ihmisen. Samankaltaisia yhteiskunnan analyyseja esittää myös muun muassa Nikolas Rose ja nimenomaan niin päin, että yksilön vastuu on kasvanut – ei vähentynyt. Ajatusmalli kulkee yksinkertaisuudessaan siten, että aiemmin vastuuta kantoi valtio, joka kertoi miten ihmisen kuuluu elää ja mitä valintoja hänen kuuluu tehdä. Tai kuten Mianna Meskus mainiosti asian kiteyttää:

 ”[– –] hyvinvointivaltiollinen vallankäyttö perustuu yksilöllisten vapauksien suuntaamiseen ja muovaamiseen. Samalla vapauteen katsotaan kuuluvan vastuullisuus, esimerkiksi ’tahto terveyteen’.” (Mianna Meskus: Elämän tiede. Vastapaino, Tampere 2009. 175.)

Itse asiassa vaikuttaa siltä, että juuri tällaisen sisäistetyn hallinnan perään Ehrnrooth haikailee. Toisin sanoen Ehrnrooth esittää, että yllä mainittu joidenkin mielestä jo vallitseva sisäistetyn hallinnan vaatimus on yksi hänen uuden yhteiskuntansa tavoitteista. Mutta toisin kuin Ehrenberg, Rose ja Meskus, Ehrnrooth näkee hallinnan vapautena. Yksilö on vapaa vasta silloin, kun hän hallitsee itse itseään, mutta juuri tietyllä Ehrnroothin määrittelemällä tavalla.

Sinänsä olen samaa mieltä Ehrnroothin kanssa siitä, että ”hyvinvoinnin osatekijöitä ei voi saavuttaa hyvinvointiyhteiskunnan takaamien oikeuksien ja palvelujen avulla”. (29) Olen samaa mieltä siitä, että jokainen yksilö on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan eikä ääretönkään määrä apua voi taata hyvinvointia yksilölle, joka ei sitä halua. En kuitenkaan jaa Ehrnroothin ajatusta itsetarkkailun ja yksilön vastuun rajattomasta lisäämisestä. Kun seuraan yhteiskuntaa, jossa yksilön vastuulle on sälytetty jo esimerkiksi työelämän liian suuret odotukset tai entistä terveempien jälkeläisten valikointi, niin käsitys vastuuta pakoilevasta yksilöstä ei asetu samaan kuvaan. Totta kai yksilöt tekevät myös yhteiskunnan kannalta vääriä valintoja; alkoholistiäiti jatkaa juomista raskaana ollessaan tai kansalainen kiertää kaikki mahdolliset verot. Mutta jos ajatellaan, että nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan arvo on tasa-arvo, niin eiväthän nämä ihmiset ole sisäistäneet nykyistäkään päämäärää – miten tässä tapauksessa päämäärän vaihtaminen hyvyydeksi, kauneudeksi ja totuudeksi saisi nämä ihmiset sisäistämään paremmin yhteiskunnallisen vastuunsa?

Hyvinvointi = onnellisuus

Teoksessa hyvinvointi ja onnellisuus nähdään toistensa synonyymeina. Tästä syystä minun oli vaikea seurata joitakin hyvinvointiin kohdistettuja kritiikkejä. Ehrnrooth kirjoittaa, kuinka hyvinvointi on saavuttanut episteemin aseman, jota ei sen tähden edes osata kyseenalaistaa. Kuitenkin 2000-luvulla on ilmestynyt tieteellistäkin kirjallisuutta, jossa nimenomaan onnellisuus ihmisen päämääränä kyseenalaistetaan hyvin eksplisiittisesti ja vahvasti. Näissä teoksissa painotetaan jatkuvan onnellisuuden tunteen epäluonnollisuutta ja muistutetaan onnellisuuden olevan vain yksi tunne muiden joukossa. Ehrnrooth ei määrittele tarkkaan miten hän lopulta ymmärtää hyvinvoinnin ja onnellisuuden. Hän toteaa, että ”hyvinvointi ja sen parempi painos onnellisuus eivät ole lainkaan arvoja vaan olotiloja tai mielentiloja”. (23) Ehrnrooth kirjoittaa myös tarpeiden ja halujen tyydyttämisestä ja siitä, että hyvinvointiyhteiskunta on loppupeleissä jatkuvaa listojen tekemistä siitä, miten ihmisistä tehtäisiin tyytyväisiä ja onnellisia.

Kaiken tämän perusteella arvelen itse ymmärtäväni hyvinvoinnin eri tavoin kuin Ehrnrooth. Jos hänelle hyvinvointi tarkoittaa käytännössä ajassa rajattua mielentilaa, kuten mukavuutta ja hyvää oloa, niin itse ymmärrän hyvinvointiyhteiskunnan määrittelemän hyvinvoinnin toimintakykyä ylläpitäväksi henkisen pahoinvoinnin ja fyysisen sairauden minimoinniksi.

Ehrnroothin historiakäsitys vahvasti edistysuskoinen – ja ristiriitainen

Ehrnroothin maailmankäsitys vaikuttaa tässä teoksessa olevan hyvin edistysuskoinen ja ammentavan vanhasta perinteestä, jossa ihmisen elämän tarkoitus on tavoitella saavuttamatonta ideaalia. Kun Ehrnrooth kertoo millä ajatuksella hän työnsä on kirjoittanut, ajatukset siirtyvät pakostakin antiikin ajatukseen ihmisen https://en.wikipedia.org/wiki/Telos_(philosophy)  teloksesta. (14) Ehrnrootin mukaan yhteiskunnan on jatkuvasti pyrittävä eteenpäin ja pahinta on pysähtyminen, saati menneen haikailu. (12) Tämähän on sinänsä aivan perusteltu tapa ajatella aikaa, mutta ehdottomasti ei ainoa vaihtoehto. Ensinnäkin on aina hieman vaarallista lukea menneisyyttä edistyskertomuksena, mutta itse väittäisin, että nykyisyydenkin käsittäminen jatkuvana muutoksena nimenomaan parempaan voi olla ahdistava ja joillekin jopa lamaannuttava näkemys. Luin tätä kohtaa teoksesta nykyisen self help -ilmiön lävitse, mikä varmasti kasvatti allergiaani jatkuvaan edistykseen.

Kuva: Robert Mccal: The Prologue and The Promise, seinämaalaus Walt Disneyn EPCOT Centerissä Orlandossa, 1983. Mccallstudios.

Luettuani ensin kuinka nykyaika on rappiota ja sotien jälkeinen aika oli kunnon yksilöiden aikaa, on hieman ristiriitaista lukea teoksen edistysuskoisia ja länsimaista nyky-yhteiskuntaa ylistäviä osuuksia. Ehrnrooth kirjoittaa kuinka tietoyhteiskunta parhaimmillaan on vapaiden yksilöiden syvenevää sivistystä, kohoavaa tietoisuutta ja kasvavaa halua kehittyä paremmaksi ihmiseksi. (83) Samanlaista suomalaisen yhteiskunnan ihailua löytyy kohdista, joissa puhutaan maahamme tulevista yksilöä alistavista kulttuureista. Ehrnrooth on vaikuttunut, kuinka jotkut ymmärtävät luopua tällaisista kulttuureista saavuttuaan Suomeen.

”Onneksi on myös niitä, jotka haluavat kotouttamispolitiikassa noudattaa tätä tinkimätöntä perustuslaillista linjaa. [– –] länsimäinen valistuksen ja vapauden yhteiskunta on maailmanhistorian korkein poliittinen saavutus.” (68)

Teoksessa otetaan kantaa myös maahanmuuttokysymyksiin

Ehrnrooth ottaa kantaa myös maahanmuuttoon. Näkemykset ovat nyt jo monesti kuultuja näkemyksiä kahdesta ääripäästä ja tolkun ihmisistä. (esim. sivut 74–75) Näiden teemojen äärellä Ehrnroothin hyvintoimintayhteiskuntateesi ei kovinkaan paljoa etene, joten jätän teemat teidän itsenne luettavaksi. Sen sijaan jonkin verran rasismi- ja rotututkimusta lukeneena haluan kommentoida yhden asian. Toisin kuin Ehrnrooth väittää (64–65) erilaisuuden pelkääminen ja rasismi eivät ole missään määrin sama asia. Perinteisesti rasismi on tarkoittanut rotusortoa, toisin sanoen yksilön näkemistä rotunsa edustajana ja sen mukaisena toimintana. Yksilöön liitetään hänen oletettuun rotuunsa liitetyt konnotaatiot ja häntä kohdellaan näiden ennakko-olettamien mukaisesti. Nykyään termillä rasismi viitataan enää harvoin rotuihin, vaan sen sijaan sillä viitataan esimerkiksi kansallisuuksiin, kulttuureihin tai vähemmistöihin. Mekanismi on silti edelleen sama. Yksilöä ei nähdä yksilönä, vaan jonkin ryhmän edustajana, jolloin samalla tähän ryhmään liitetyt konnotaatiot yhdistetään yksilöön. Tällaiset olettamukset opitaan sosiaalisesti, me emme synny niiden kanssa. Samaan aikaan ihminen voi aivan hyvin pelätä erilaisuutta leimaamatta pelättyyn yksilöön oletettuja ryhmäominaisuuksia.