Jos oletetaan, että nyky-Venäjää vaivaa Neuvostoliiton loppumisen myötä menetetty suurvalta-asema, eikä niinkään diktatuurin konkurssi tai sosialistisen ideologian katoaminen, Risto Alapuron  (s.1944) merkinnät auttavat ymmärtämään, miksi imperiumin hajoaminen oli ja on niin työläs prosessi.

Alapuro vietti lukuvuoden 1990–1991 Neuvostoliiton tiedeakatemian sosiologian laitoksilla Moskovassa ja muutamaan otteeseen myös Leningradissa.

Vaikka Neuvostoliitto oli muutoksen kourissa, päiväkirjan lehdille ei ole taltioitunut vallankumousintoa, vaan enimmäkseen merkkejä neuvostoihmisten kyllästymisestä ja voimattomuudesta, köyhyydestä, kerjäläisistä, pornosta. Professorin tarkoituksena oli tutkia ja tehdä kirja siitä, miten Neuvostoliiton kaltainen suurvalta romahtaa sisältäpäin.

Kirjaa ei koskaan syntynyt, mutta nyt julkaistut päiväkirjat tarjoavat rikkaan aineiston tavoista, joilla yhteiskunnalliset, inhimilliset ja kulttuuriset ilmiöt kietoutuivat poikkeustilanteessa toisiinsa. Suomalainen vieras kulki kaupungilla, tapasi ihmisiä ja osallistui kulttuuririentoihin. Paljon aikaa kului jonottamiseen.

Tämän päivän näkökulmasta erityisen arvokkaita ovat pitkät siteeraukset, joita Alapuro teki lehdistä, televisiosta ja radiosta. Neuvostomedia tarjosikin nyt entistä laveammat näkymät paitsi päivänpoliittisiin kysymyksiin myös ihmisten arkiseen elämään, sillä lehdistösensuuri oli poistettu kesäkuussa 1990. Alapuro kirjasi talteen näkemänsä, kokemansa ja ymmärtämänsä – senkin, mitä ei käsittänyt, ja kuin näiden toimien vahvistukseksi Kim Lönnholm lauloi moskovalaisilla radioaalloilla Minä olen muistanut

.

Boris Jeltsin ja kaksoisvallan taistelu

Helsingin Sanomien Sunnuntai-liitteessä 23.1.2022 virolainen toimittaja Raul Rebane kirjoittaa eteläisen naapurimme näkökulmasta suomettumisesta, josta on taas tullut ajankohtainen keskustelunaihe Jari Tervon luotsaaman Kylmän sodan Suomi -televisiosarjan ansiosta. Rebanen mukaan sarjan nähtyään virolaisetkin ymmärtävät paremmin, mitä suomettuminen on, sillä hänen mukaansa nykyään Virokin suomettuu.

Esimerkkinä kolumnisti viittaa ensimmäiseen itsenäisessä Virossa paljastettuun presidentin muistolaattaan, jonka saaja oli Boris Jeltsin vuonna 2013. Rebanelle laatta on osoitus halusta miellyttää Moskovan vallanpitäjiä, sillä tähän päivään mennessä ainoakaan Viron presidentti ei ole muistomerkkiä saanut. Risto Alapuron kirjaamat tapahtumat hajoavasta neuvostoimperiumista syyskuulta 1990 kesäkuulle 1991 kertovat kuitenkin sellaisista Jeltsinin ja neuvostotasavaltojen suhteista, että muistolaatta Tallinnassa alkaa vaikuttaa historiallisesti ymmärrettävältä eikä lainkaan todisteelta poliittisesta varpaillaan olosta.

Tuntematta tarkemmin tallinnalaisen muistolaatan historiaa ounastella voi, ansaitsiko Jeltsin virolaisen kunnianosoituksen nimenomaan Venäjän federaation johtajantoimistaan vuosina 1990–1991 – ei Venäjän presidenttinä 1991–1999. Tuo 1990-luvun alun lyhyt vaihe tuntuu Raul Rebanen katsannossa hukkuvan kuvaan kaiken nielevästä Venäjästä, jonka menneisyys on yhtä myös miehittäjävaltio Neuvostoliiton historian kanssa. Samaa kai tapahtuu monille meistä muistakin.

On niin vaikea ymmärtää erikseen Venäjä ja Neuvostoliitto puhumattakaan Venäjän sosialistisesta federatiivisesta neuvostotasavallasta ja sen merkityksestä imperiumin hajoamisessa. Tästäkin näkökulmasta Vallankumouksessa on ajatuksia herättävä teos.

Alapuron vierailun aikana taistelua vallasta käytiin kahden leirin välillä. Kaksoisvalta ilmeni toisaalla Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittona, josta Alapuro käyttää nimitystä Liitto tai Keskus. Toisaalla olivat itsenäisyyttä janoavat tasavallat, jotka hakeutuivat sitä lähemmäs toisiaan, mitä tiukemmin Liittoa yritettiin pitää koossa. Suurin tasavalloista oli tietysti Venäjän federaatio, jonka korkeimman neuvoston puheenjohtajaksi eli presidentiksi Boris Jeltsin oli valittu toukokuussa 1990. Paria viikkoa myöhemmin samainen neuvosto antoi julistuksen federaation valtiollisesta suvereenisuudesta.

Sisällissota oli lähellä

Keskusvallan eli Liiton säilyttäjiin kuuluivat kommunistinen puolue, armeija ja KGB, joihin Mihail Gorbatšov Neuvostoliiton presidenttinä oli syksystä 1990 alkanut tukeutua yhä enemmän. Liiton vastustajien välineenä vapaa tiedonvälitys oli aivan keskeinen, vaikka Kreml edelleen käyttikin voimakkainta tiedotus- ja propagandavaltaa.

Silti alkuvuoden 1991 veriset tapahtumat Vilnassa ja koko Baltiassa tekivät Liiton ja tasavaltojen välisen ristiriidan näkyväksi ainakin läntisten medioiden seuraajille. Risto Alapuro arvioi tilannetta päiväkirjassaan ja päätteli, että mikäli tilanne Liettuassa olisi kiristynyt paikalliseksi sodaksi, sama olisi kertautunut muissa Baltian maissa, Georgiassa ja – Venäjällä, sillä niin jyrkästi Jeltsin vastusti Liiton ja Gorbatšovin Liettuan-politiikkaa. Se olisi merkinnyt sisällissotaa Neuvostoliitossa.

Kansalaisyhteiskunnan puuttuminen esti demokraattisen muutoksen

Vaikka Viron kaltainen pieni neuvostotasavalta ei olisi pystynyt menestykselliseen itsenäisyystaisteluun ilman Jeltsinin Venäjän Liittoa vastustavaa voimaa, muuta esikuvallisuutta Venäjän sosialistisesta federatiivisesta neuvostotasavallasta ei oikein löytynytkään. Edellytykset kokonaisvaltaiselle demokraattiselle muutokselle puuttuivat, koska Venäjällä ei ollut organisoitunutta kansalaisyhteiskuntaa.

Risto Alapuro päätteli, että komentohallinto oli vienyt neuvostoihmisten kyvyn omatoimisuuteen, ja ihmetteli, minkälaisen kaikupohjan saattoi saada Gorbatšovin kehotus: ”On aloitettava omasta itsestä”. Neuvostoliitossa Marxiin vetoaminen tai historialliseen materialismiin tukeutuminen olivat vaimentuneet, ja tilalle oli tullut puhe ”yleisinhimillisistä arvoista”.

Tilanne oli toinen nimenomaan Virossa ja muissa Baltian maissa, kuten Alapuro kuvaa kansallisista liikkeistä käytyä keskustelua Neuvostoliiton sosiologien konferenssissa tammikuussa 1991. Virolainen sosiologi puhui toki virolais- ja venäläisväestön segregaatiosta omassa tasavallassaan mutta myös kansalaisyhteiskunnan vahvuudesta ja monipuoluejärjestelmään perustuvasta poliittisesta kehityksestä.

Neuvostoyhteiskuntaan verrattuna Viro näyttäytyi demokratiaan harjautuneena ja kansalaisaktiivisuudeltaan valppaana maana. Samassa keskustelussa ukrainalainen konferenssiedustaja kuvasi puolestaan neuvostoyhteiskuntaa ryysyköyhälistön yhteiskuntana, jossa kysymykset kansallisuuksista saattoivat synnyttää vain repivää nationalismia. Keskellä paradoksien aikaa suomalainen sosiologi yritti löytää vastausta kysymykseen, miksi työväen ”omasta” ideologiasta tulikin vahvin väline sen alistamiseen.

Neuvostososiologian kyvyttömyys – ja läntisen sosiologian

Vuosien 1990–1991 neuvostotodellisuudessa niin neuvostososiologia kuin läntinen sosiologiakin näyttäytyivät melko avuttomina tieteenaloina. Risto Alapuro kuvasi, miten neuvostososiologian teorialla, historiallisella materialismilla, ei kyetty tutkimaan esimerkiksi yhteiskunnassa yleistyneitä nuorisokulttuuriin muotoja, ei seksiä, huumeita tai itämaisten uskontojen suosiota. Samaan epämuodollisten ryhmään, neformaly, kasattiin myös orastava poliittinen toiminta. Neuvostoajattelu piti näitä kaikki liikkeitä yhtenä kaatoluokkana eli systeemin vastaisena toimintana, eikä neuvostososiologia pystynyt tarjoamaan hienosyisempiä keinoja ilmiöiden erittelemiseen.

Vastaavalla tavalla, Alapuro epäilee, läntinen sosiologia oli yhtä hampaaton neuvostoyhteiskunnassa tapahtuvien suurten ja pienten muutosten tulkinnassa. Länsimaisen yhteiskuntatieteen poliittiseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen siiloutuneet otteet eivät löytäneet tarttumapintaa neuvostoyhteiskunnasta, sen historiasta tai tulevaisuudesta. Kulttuurinen tai kielellinen käänne oli vasta tuloillaan myös länsimaisessa humanististen ja yhteiskuntatieteiden tutkimuksessa.

Kun tuttu neuvostososiologi oli kysynyt maaliskuussa 1991 arvioita Neuvostoliiton kehityksestä, Risto Alapuro oli todennut:

että käy kuten niin monesti Venäjän historiassa: purkausta, liberalisointia seuraa hidas, vähittäinen paluu kuriin ja järjestykseen – ei vanhaan, mutta tilanteeseen, jossa valtion luonne on kuitenkin samantapainen kuin ennenkin.

Toisaalta vuonna 2021 kirjoittamissaan päiväkirjojensa jälkisanoissa Alapuro viittaa Helsingissä ja Pietarissa toimivaan politiikan tutkimuksen professoriin Vladimir Gelmaniin. Hänen mukaansa mahdollisuudet Venäjän demokratisoitumiseen ovat koventuneesta poliittisesta vastustuksesta huolimatta nyt paremmat kuin 30 vuotta sitten.

Kansalaisyhteiskuntakin on alkanut konkretisoitua muuna kuin demokraattisena puheenpartena ja haikailuna. Näiden profetioiden siivittämänä olisi kutkuttavaa tietää, mistä Vallankumouksessa-kirjan sosiologi tänään tekisi havaintoja Moskovan kaduilla kulkiessaan ja miten hän Venäjää tulkitsisi.

Risto Alapuro on tehnyt erinomaisen työn myös kirjan asia- ja henkilöhakemistojen luomisessa. Hän on kaivanut tiedot satojen päiväkirjoissaan mainittujen henkilöiden toiminnasta ja tehtävistä myös vuosien 1990–1991 jälkeen. Kirjan kustantajaa Vastapainoa pitää puolestaan kiittää käyttökelpoisuudesta, joilla henkilö- ja asiahakemistot sekä viitteet toimivat keskenään.