Helena Telkänranta on eläinten käyttäytymistieteen tohtori. Hänen teoksensa Millaista on olla eläin? ilmestyi vuonna 2015. Se sai runsaasti mediahuomiota, Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon sekä Lauri Jäntin palkinnon. Kirja palkittiin myös vuoden eläinsuojelutekona ja se oli Finlandia-ehdokas.

Tämän jälkeenkin Telkänranta on kirjoittanut eläinten käyttäytymisestä (Eläin ja ihminen: Mikä meitä yhdistää, SKS 2016). Nyt tarkastelun kohteena on se monelle läheisin ja rakkain otus eli koira. Myös kissojen ja muiden lemmikkien omistajat saavat Telkänrannan tietämyksestä osansa: koirakirjan kanssa samaan aikaan eli vuoden 2023 alussa ilmestyivät teokset Millaista on olla kissa? ja Millaista on olla lemmikki? Viimeksi mainittu on suunnattu jyrsijöiden, kanien, lintujen, matelijoiden, kalojen tai muiden pienten lemmikkien omistajille tai niiden hankintaa harkitseville.

Suden sukua, mutta…

Nyt käsillä oleva teos on jaettu kuuteen lukuun. Niistä ensimmäisessä tarkastellaan koiran ja sen kaukaisen esi-isän eli suden yhtäläisyyksiä ja eroja, jotka kyllä pulpahtavat esiin myöhemminkin eri teemojen käsittelyn yhteydessä. Kirjasta selviää, että nykykoira jää noin nelikuisen suden tasolle, sillä on siis pentusuden mieli.

Pentusuden mieleen liittyy yksi monille koiranomistajille tuttu ilmiö eli eroahdistus. Se tulee suoraan susien maailmasta. Susi – etenkään pentususi – ei ole koskaan yksin, vaan liikkuu joka hetki laumansa mukana. Sen sijaan modernissa maailmassa elävän lemmikin on selviydyttävä kahdeksan tuntia, ehkä jopa pitempään, omistajansa asunnossa yksinään. Suurissa kaupungeissa on kyllä koirapäiväkoteja, mutta Suomessa ne ovat jääneet lähinnä kuriositeeteiksi, joista kirjoitellaan kaupunginosalehdissä.

Tosin Telkänrannan kirjan tarkasti luettuaan ei koiranomistaja ehkä päiväkotia kaipaakaan, vaan ymmärtää käyttäytymisen syyt ja osaa jopa toimia niin, että koiran luontainen laumaan kuulumisen tarve tulee huomioiduksi. Eroahdistuksen syy kun on, paradoksaalista kyllä, sama kuin koirien suosion salaisuus eli susi-esi-isiltä peritty suuri sosiaalisuus. Se panee koiran hakeutumaan omistajansa viereen sohvalle läheisyyttä ja rapsutuksia hakemaan, mutta myös vinkumaan, haukkumaan tai ulvomaan silloin, kun ”omia ihmisiä” – siis koiran laumaa – ei ole näköpiirissä.

Toisen luvun otsikko on ”Eri rotujen erilaiset aivot”. Siitä selviää, että koska koirasta on jalostettu enemmän muunnelmia kuin mistään muusta eläinlajista, ovat aivotkin kehittyneet eri koiraroduilla erilaisiksi. Jalostuksen myötä on muuntunut – vaikka ei kokonaan kadonnut – myös susien ja muiden petojen saalistusmalli (havainto, tuijotus, hiipiminen, takaa-ajo, kiinniotto, tappopurenta ja saaliin repiminen). Mallin osia saattaa havaita oman lemmikkinsä käyttäytymisessä; ne vaihtelevat rodun mukaan. Lammaskoirat eivät tappopure eivätkä revi, whippeteillä ja vinttikoirilla korostuu takaa-ajo, noutajilla kiinniotto. Yksilöllisiä eroja toki on saman rotuistenkin koirien välillä.

Kolmannesta luvusta, ”Pennun elämän alku”, selviää että pentujen sosiaalistumiseen vaikuttavat herkkyyskaudet vaihtelevat rodusta toiseen. Esimerkiksi kyky pelkokokemuksiin ja vaarojen välttämiseen ilmaantuu paimenkoirille jo viiden-kuuden viikon iässä, labradorinnoutajille vasta kymmenviikkoisina. Ennen sitä koiran tulisi oppia arjen taitoja kuten rauhallista suhtautumista turkin ja hampaiden harjaukseen, kynsienleikkaukseen, pölynimurin ääneen ja moneen muuhun esi-isien eli siis susien maailmassa tuntemattomaan ilmiöön. Sen sijaan kyky kiintymykseen ei katso ikää, minkä on voinut nähdä myös televisiosarjasta Koti koiralle. Siinähän kaikenikäiset koirat sopeutuvat uusiin perheisiinsä ilmeisen vaivattomasti.

Neljännessä, viidennessä ja kuudennessa luvussa käydään läpi koiran tunteet, motivaatiot ja käyttäytymistarpeet, oppiminen ja älykkyys sekä koiran suhde ihmiseen. Kirjassa on 16-sivuinen kuvaliite, jossa on kolmisenkymmentä kuvaa koiran ilmeistä ja elekielestä. Tekstiä ei ole viitteistetty, mutta lopussa on lukukohtainen lähdeluettelo, jonka turvin lukija voi halutessaan syventyä eri teemoja ja eri koirarotuja koskeviin tutkimuksiin. Teoksen käyttökelpoisuutta lisää myös laaja hakemisto; monia teemoja sivutaan useassa eri yhteydessä.

Palkkioita vai pakotteita?

Eläinten tunteiden tutkimus on ollut oma järjestelmällinen tieteenalansa kolmisenkymmentä vuotta ja Helena Telkänranta on Suomessa alan uranuurtaja. Koirien kohdalla on eniten tutkittu sosiaalisuutta, avoimuutta uusien asioiden suhteen sekä sopuisuutta eli aggressioiden välttämispyrkimyksiä. Kaikki nämä ovat ominaisuuksia, joita koiran kouluttajan kannattaa käyttää hyväkseen. Tutkimusten tuloksia ei ole kovin yleisesti hyödynnetty, mutta Telkänrannan teksti tarjoaa koiranomistajalle kosolti uusia oivalluksia ja kumoaa vanhoja uskomuksia.

Usein kuulee kertomuksia koirista, jotka ovat yksin kotiin jäätyään ”kostaneet hylkäämisen” ja esimerkiksi järsineet omistajan parhaat kengät kaatopaikkakuntoon tai piipahtaneet pissaamassa sängylle. Näin monimutkaiseen ajatteluun ei koira pysty; kyse on yksinkertaistettuna siitä, että pureskelemalla eläin rauhoittaa itseään. Sänkypeiton kastuminen taas selittyy sillä, että yksin oleva koira hakee lohtua omistajan tuoksusta, mutta eläimen autonomisen hermoston sympaattinen puoli aktivoituu sen hätääntyessä, mikä johtaa virtsan- tai ulosteenpidätyskyvyn heikkenemiseen.

Toivottavasti kukaan ei enää kouluta koiraansa pelotteita ja rangaistuksia käyttämällä. Toki nekin saattavat tepsiä, sillä evoluutio on kehittänyt eläinten aivoihin kaksi erilaista motivaatiojärjestelmää. Ne ovat palkkiontavoittelu ja vaaran välttäminen. Kummassakin järjestelmässä eläimen aivoissa herää tiettyjä tunteita, jotka ohjaavat sitä toimimaan.

Parhaiten oppiminen sujuu, kun omistaja tuntee ne prosessit, joilla oppiminen tapahtuu. Telkänranta käy tutkimustiedon valossa läpi, mitä koiran mielessä koulutustilanteissa tapahtuu. Klassisessa ehdollistumisessa koira oppii, että yhdestä asiasta seuraa toinen: vaikkapa pihalta kuuluvista askelista se, että omistaja tulee kotiin. Operantissa ehdollistumisessa taas koira oppii, että omilla teoilla saa haluamansa asian tapahtumaan; esimerkiksi jos istahtaa rauhallisesti omistajan eteen ja katsoo tätä, täysi ruokakuppi kolahtaa lattialle. Tietenkin tätä on pitänyt harjoitella lukuisia kertoja.

Selvää on, että positiivinen vahvistaminen eli palkkioilla kouluttaminen toimii paremmin kuin pakotteet; palkkioiden avulla koira oppii nopeammin ja stressittömämmin. Koiran käsityskyky on kuitenkin suhteellisen rajallinen, ja tämän tajuaminen on yksi koiran ymmärtämisen avaimista. Viisaskin koira oppii vain ne sanat, jotka sille on opetettu ja mahdollisesti näistä koostuvat parin sanan yhdistelmät. Jutteleminen ei silti ole turhaa: äänensävy, ilmeet ja eleet välittävät tunteita kahden erilaisen mutta yhdessä elävän lajin välillä.

Vanhoihin koirankoulutusmyytteihin kuuluu myös se, että ihmisen pitäisi pystyä joka tilanteessa ”olemaan pomo”, muuten koira muka pyrkii ja pahimmassa tapauksessa pääseekin lauman johtajaksi. Mutta johtajuutta on monenlaista; parasta on ottaa oppia sudelta. Aidon alfasuden kaltainen johtaja näet saa muut lauman jäsenet tuntemaan olonsa turvalliseksi, ja hänen tekemiensä aloitteiden seuraaminen vie palkitseviin lopputuloksiin. (Alfasuden johtajuutta voisi ehkä soveltaa muihinkin elämäntilanteisiin kuin koiran kanssa kohdattaviin…)

Telkänrannan kirja ei ole mikään varsinainen koirankoulutusopas, vaikka siitä löytyykin vinkkejä monenlaisiin arjen tilanteisiin. Se on paljon enemmän: tiivis mutta luistavasti kirjoitettu tietopaketti koiran mielestä ja käyttäytymisestä sekä siitä, miten eläin viestii eleillään ja ilmeillään. Kirjan lukeminen auttaa ymmärtämään omaa lemmikkiä ja toimimaan niin, että yhteiselosta muodostuu molempien mielestä mukavaa. Ainakin minä katson nyt snautseriani ihan uusin silmin – ja ajatuksin.