Tiina Raevaara on väitellyt perinnöllisyystieteessä vuonna 2005 tutkimuksellaan Functional significance of minor MLH1 germline alterations found in colon cancer patients (”pienten paksusuolisyöpäpotilailta löydettyjen MLH1-ituratamutaatioiden funktionaalinen merkitys”). Otsikosta päätellen julkaisu on kaukana yleistajuisesta, niin kuin tiede usein on. Tutkimuksen vastapainoksi tekijä on jo pitkään välittänyt tieteen tuloksia laajalle yleisölle ajankohtaisesti ja asiantuntevasti eri medioissa: tietokirjoin (Koiraksi ihmiselle, 2011), tiedeartikkelein ja -blogein, verkkojulkaisuin ja tv-ohjelmin. Siitä työstä hän on saanut 2015 Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.

Monelle Raevaara on tuttu myös kaunokirjallisista teoksistaan: Eräänä päivänä tyhjä taivas (2008), En tunne sinua vierelläni (2010; teos sai Runeberg-palkinnon 2011), Hukkajoki (2012), Laukaisu (2014), Korppinaiset (2015) ja Yö ei saa tulla (2015). Eri tekstilajeja tuottava kirjailija pyrkii tiedeteksteissään hämärtämään journalismin,  kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden rajaa.

”Rakastan kirjoitusoppaita”, Raevaara aloittaa teoksensa Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle. Niin minäkin rakastan. Ja soisin, että muutkin kirjoittavat ihmiset niistä pitäisivät ja niitä lukisivat – tai ainakin tämän kirjan. Se ohjaa ja neuvoo, mutta se ei ole ihan tavallinen asiakirjoittamisen opas. Se innostaa, kiihdyttää, pakottaa väittämään vastaan sekä välittää huomioita, onnistumisia ja virheitä. Raevaara kertoo kirjassaan varsinkin ajatuksistaan ja havainnoistaan; hän keskittyy asioihin, jotka kiehtovat häntä itseään tieteessä ja teksteissä; hän siteeraa muiden kirjoittajien kiinnostavia tekstejä ja erittelee mielikirjoittajiensa tekotapoja. Mainitsemiaan julkaisuja tekijä ei valitettavasti ole koonnut luetteloon teoksen loppuun.

Oppaassaan Raevaara osoittaa vakuuttavin esimerkein, että tieteestä – myös luonnontieteistä – voi kirjoittaa värikkäästi, monipuolisesti ja inspiroituneesti. Hänen mukaansa yleistajuinen tiede voi olla ”intensiivistä kuin viihde, kaunista kuin taide”. Ja se voi levittää uutta tietoa maailmasta yhtä tarkasti kuin todellinen tieteellinen artikkeli – edellyttäen, että yleistajuistaja toimii vastuullisesti ja kirjan neuvojen mukaan.

Kuva: Kiertävä kirjakauppias 1600-luvulla.

Yleistajuisella tieteellä menee hyvin

Raevaara aloittaa kirjansa yleistajuisen tieteen tilasta ja päättää sen yleistajuistajan identiteettiin. Lisäksi hän kirjoittaa tietoaiheisten juttujen ideoinnista ja rakentamisesta, yleistajuistamisen tasoista, tietokirjan kirjoittamisesta sekä siitä, voiko jokin mennä pieleen. Läpi koko kirjan tekijä puhuu yleistajuisesta tieteestä ja yleistajuistamisesta. Hänen mielestään kansantajuistamisessa on vanhahtava sointi ja popularisointi saa tieteen kuulostamaan viihteeltä. – Siihen asti, kunnes joku keksii paremman ilmaisun, yleistajuista sinäkin!

Tekijä täydentää perustekstiä 17 tietolaatikolla, jotka on mainittu sisällysluettelon lopussa erikseen. Minua miellyttävät erityisesti nämä kirjoitukset: ”Tietokirjan ensimmäinen virke”, ”Suuri suklaahuijaus”, ”Näin vältät munaukset sosiaalisessa mediassa” ja ”Kuinka suhtautua törkypalautteeseen”. – Otsikot kertovat laatikkotekstien monipuolisuudesta.

Yleistajuinen tiede pohjautuu aina tutkimustietoon, mutta sitä kirjoitetaan muille kuin alan tutkijoille. Ja yleisöä riittää, sillä ehkä enemmän kuin koskaan tiede ja sen tulokset kiinnostavat nyt maallikoita. Ainakin toistaiseksi tiedettä julkaistaan teksteinä, ja myös yleistajuistaminen lähtee aina kirjoittamisesta, vaikka sitä tuotetaan eri tasoilla ja eri kanavien kautta: esim. painotuotteilla, televisio- ja radio-ohjelmilla, dokumentti-elokuvilla, blogeilla, vlogeilla, museonäyttelyillä, elokuvilla, jopa opetustauluilla.

Kaikki tutkijat eivät osaa tai halua itse kääntää tiedettään ”ihmisten kielelle”, mutta tehtävään on tarjolla välikäsiä: journalisteja ja tietokirjailijoita. Tiedejournalismi voi Suomessa hyvin; sille on lehdissä tilaa, ja maassa ilmestyy lukuisia eri alojen tiedelehtiä. Myös sosiaalinen media on varteenotettava julkaisualusta. Tietokirjallisuudessa tilanne on Raevaaran mielestä huonompi, sillä eräillä tieteenaloilla, erityisesti kemiassa, kirjoitetaan vähän suurelle yleisölle. – Raevaara ei huomaa mainita aivan mainiota kemian yleistajuistajaa, Anu Hopiaa Turun yliopistosta.

Eräitä muita tieteitä – esim. biologiaa, historiaa, lääketiedettä ja tähtitiedettä – yleistajuistetaan ehkä ahkerimmin. Kysyntä näet säätelee tarjontaa. Kansa lukee sitä, mikä liittyy heidän omaan kokemuspiiriinsä ja mikä on kirjoitettu sujuvasti, hauskasti ja käytännönläheisesti. Ja mikä käy kaupaksi, sitä tietenkin tuotetaan lisää. Yleistajuistettu tähtitiede on tästä erinomainen esimerkki.

Kuva: Richard Caton Woodville, War News from Mexico, 1848. Wikipedia.

Ideoita löytyy vaikka mistä

Valpas kirjoittaja voi löytää juttu- tai kirjaideoita mistä tahansa, sillä tiede on täynnä aiheita. Joskus ne tuntuvat ilmestyvän tyhjästä, joskus niitä joutuu etsimää. Mutta kun on halu kirjoittaa, ideoita löytyy kotinurkilta tai maailmalta niin omien havaintojen ja kokemusten perusteella kuin kollegoilta ja muilta läheisiltä. Tapahtumat, seminaarit, tiedotteet ja uutiset suorastaan tyrkyttävät teemoja, joihin tarttua. Eikä haittaa, vaikka kirjoittaisi tutustakin asiasta, kunhan näkökulma on uusi ja tuore. Lehtijuttuun tarvitaan yksi ajankohtainen perusväittämä aiheesta, joka kiinnostaa yleisöä ja josta löytyy aineistoa. Kokonainen kirja vaatii tietenkin moninkertaisen määrän materiaalia.

Tieteentekijä ei ole välttämättä omien tutkimustensa paras yleistajuistaja, mutta jos hänellä on sanomisen ja kirjoittamisen palo ja pakko, hän voi pyrkiä etäännyttämään itsensä aiheestaan tai tarttua johonkin toiseen, vähän vieraampaan aiheeseen. Kaikesta tieteestä, mistä löytyy kiinnekohtia ihmisten arkielämään ja ymmärrettäviä esimerkkejä, on mahdollista kirjoittaa kiehtovia juttuja, jotka voi myydä medialle. Sitä paitsi yhdestä tutkimuksesta riittää aineksia moneen juttuun. Raevaara antaa tästä omakohtaisen esimerkin: kirjoitettuaan lehtijutun tutkimuksesta, joka koski alkoholin vaikutuksia sikiöön, hän olisi voinut lähestyä tutkimusta vielä 21 muusta näkökulmasta.

Se, mistä kerrotaan, on aihe, mutta se, mitä siitä kerrotaan, on näkökulma. Jos sopivaa näkökulmaa on vaikea heti löytää, Raevaaran mielestä kannattaa miettiä, miten aihe on ajankohtainen, miten se koskettaa ihmisten elämää, liittyykö siihen kiinnostavia ihmisiä tai tapahtumia, onko aiheessa jotakin outoa, ristiriitaista tai suorastaan hassua. Koska varsinkaan luonnontieteiden tulokset eivät avaudu maallikoille sellaisinaan, niitä on syytä yksinkertaistaa, mutta ei haittaa, vaikka asioita myös sopivasti dramatisoi ja esittelee henkilöiden – tutkijan tai muuten asianosaisten – kautta.

Ensimmäinen lehtijuttu

Jokaisen, joka haluaa yleistajuistaa tiedettä lehtiin, on jossakin vaiheessa kirjoitettava ensimmäinen juttunsa. Raevaara käy läpi juttutyyppejä ja selvittää, millaisista osasista ne rakentuvat. Samaa tekstiä ei saa julki sanoma-, tiede- tai yleisaikakauslehdessä, sillä mediat julkaisevat sellaisia sisältöjä, joiden aihepiirin ja käsittelytavan uskovat kiinnostavan omia lukijoitaan. Siksi kirjoittajan kannattaa perehtyä jo etukäteen mahdollisten julkaisufoorumien teksteihin; yhden lehden jutut on sidottu ajankohtaisiin uutisiin, toisen perustuvat haastatteluihin ja kolmannen jutuissa on henkilö keskiössä. Kun on löytänyt mielestään sopivan lehden, on siihen otettava yhteys ja esiteltävä oma ehdotus, jotta saa tietää, kiinnostaako se lehteä lainkaan ja mitkä ovat lehden käytänteet. On myös valmistauduttava muuttelemaan tekstiä, vaikka aihe hyväksyttäisiinkin.

Uutinen on tiedejutun perusmalli. Se kertoo jostakin tuoreesta löydöstä tai tuloksesta, joka on tärkeä tai poikkeuksellinen. Se on tiivis ja tehokas, vaikkapa tieteellisestä artikkelista tehty tiedote. Sen pitää vastata yleistajuisesti kysymyksiin: mitä tapahtui, miksi, missä, miten ja kuka on tiedon takana. Tiedeuutinen pitää suhteuttaa jo olemassa olevaan tietoon ja esittää asiayhteyksissään. On myös osoitettava sen merkitys ihmisten maailmankuvan tai tieteenhistorian kannalta.

Ilmiöjuttu on toinen lehtien tiedekirjoitusten tyyppi. Se ei käsittele päivänpolttavaa kysymystä, vaan kertoo analyyttisesti aiheesta, joka vaatii asiantuntemusta, taustatyötä ja näkökulman. Sen keskipisteessä voi olla itse tieteenala, tutkimuskohde, käytetyt menetelmät, historia, käsitysten muutokset tai tiedepolitiikka. Se on usein kuvituksen kannalta kiitollinen; valokuvien ohella siinä voi käyttää esim. piirroksia, karttoja, taulukoita ja diagrammeja. Uutinen ja ilmiö voidaan yhdistääkin samassa artikkelissa. Mutta mikä tärkeintä: ”murhaaja” paljastetaan mieluusti jo otsikossa! Eli olennainen asia kerrotaan heti alussa ja vasta johtopäätösten jälkeen se, miten tulokset on saatu ja mitä on tiedetty aikaisemmin. Tällainen asioiden käsittelyjärjestys on aivan päinvastainen kuin useimpien tutkimusten.

Uutisten ja ilmiöitä käsittelevien kirjoitusten ohella lehtien tiedejutut voivat olla henkilökuvia, joissa kerrotaan henkilön kautta myös yleisemmän tason ilmiöstä, tai reportaaseja, jotka pureutuvat aiheeseensa ihmiskohtaloiden, tunnelmien, tunteiden ja ihmisten tarinoiden kautta käyttäen runsaasti kuvia. Pääkirjoitussivulla julkaistavat yliöt ja aliot ovat puhtaan asiallisia tekstejä, mutta jossakin muualla lehdessä vakiopaikalla ilmestyvien ja määrämittaisten kolumnien odotetaankin olevan subjektiivisia. Lehden verkkosivuilla ilmestyvä blogi taas on ajankohtaisesta aiheesta nopeasti tuotettu teksti, joka leviää laajalle ja on pitkäikäisempi kuin painettu juttu. Siinä voidaan kertoa tiedeuutisia, ottaa kantaa tai tehdä esseemäistä analyysiä. Kuviakin siinä voi käyttää. Myös yliopistot ja tiedeinstituutiot julkaisevat sivuillaan blogeja.

Kerroksellinen, eheä, intensiivinen ja esteettinen

Tiedejutun on oltava oikeellinen ja ymmärrettävä, mutta kiinnostavan siitä tekee ennen kaikkea toteutustapa. Tylsän kuuloisestakin aiheesta voi saada kutkuttavan, kun osaa rajata aineiston nasevasti, katsoa aihetta tuoreesta näkökulmasta sekä valita sopivan kertomistavan ja tyylin. Raevaara vaatii kaunokirjalliselta tekstiltä neljää seikkaa; kerroksellisuutta, eheyttä, intensiivisyyttä ja esteettisyyttä. Lyhyeen tiedeuutisjuttuun ei näitä kaikkia ominaisuuksia pysty välttämättä sijoittamaan, mutta mitä pitempi ja pohdiskelevampi juttu on, sitä paremmin vaatimukset voi siinä toteuttaa.

Kerroksellisuus merkitsee sisällöllistä rikkautta; tiedon lisäksi teksti voi aina välittää muutakin: tunteita, havaintoja, näkymiä ja vaikutelmia. Mutta on syytä muistaa, ettei elementtejä ja näkökulmia kannata ahtaa juttuun liikaa, jottei sanoma hämärry. Eheys tarkoittaa, että jutussa kaikki liittyy kaikkeen kerroksista huolimatta ja että niin sisältö kuin muotokin sopivat kokonaisuuteen. Intensiivinen juttu vie lukijan mennessään ja pitää otteessaan loppuun asti. Mutta tämäkään ei vielä riitä. Yleistajuisen tieteen on oltava myös tyylikästä ja nautittavaa, vaikka esteettisyys ei tulekaan ihan ensimmäisenä mieleen tiedejournalismin yhteydessä. Tyylikästä ilmaisua ja muitakin kirjoittamisen hienouksia oppii harjoittelemalla.

Askel askeleelta yleistajuiseksi

Tieteen yleistajuistajan ei kannata ruveta heti ensimmäiseksi kirjoittamaan tietokirjaa, vaan parasta on aloittaa pienistä teksteistä, vaikka oman tutkimuksen tiivistelmästä ja lehdistölle lähetettävästä tiedotteesta. Kunnianhimoinen lehden tiedetoimittaja ei kuitenkaan päästä tiedotetta sellaisenaan lehteen, vaan muokkaa siitä yleisemmän, avaa sen hankaluudet, esittää väitteet rohkeasti ja etsii tuloksille käyttöä. Hän myös selittää terminologiaa, etsii synonyymejä, sujuvoittaa sanontoja, järjestää asiat loogisesti ja rakentaa kokonaisuudesta tarinan. Voipa hän kirjoittaa tutkijan ja itsensäkin tekstiin.

Kirjansa sivuilla 80–82 Raevaara antaa loistavan esimerkin yleistajuistamisen vaiheista. Hän antaa ensin koirien hermorappeumatautia koskevan tieteellisen artikkelin tiivistelmän, josta maallikko ei tajua kuin muutaman irrallisen sanan. Ainakaan minulle ei tämä virke aukene:

 ”Geneettinen analyysi paljasti missense-muutoksen c.1288G>A; p.A430 T autofagosytoosiin liittyvässä ATG4D-geenissä koiran 20. kromosomissa.”

Tutkijoiden laatiman tiedotteen ingressi tekee jo hullusta vähän hurskaamman, mutta lopullisen valaistuksen tuo lopulta ”kaiken kansan” tajuttava sanomalehden tiedeuutinen tryffelikoiran geenivirheestä, joka voi auttaa ihmisenkin hermorappeuman selvittelyssä.

Eri tieteenaloilla yleistajuistamisen ongelmat ovat erilaiset. Matematiikassa ja fysiikassa ne lienevät kaikkein suurimmat. Mutta ihmistieteilijöiden pitäisi itsekin pystyä yleistajuistamaan tutkimuksensa tai heidän olisi alkujaankin osattava kirjoittaa tekstiä, jota aiheesta kiinnostunut lukija ymmärtää kerralla. Varsinkin historioitsijoista monet tuottavat loistavasti yleistajuistettua ja myyvää tekstiä tieteellisyyden kärsimättä.

Kirjan mittainen teksti

Kirjoittaessaan tietokirjoista Raevaara löytää niistä neljä lajityyppiä: usean tekijän kirjoituskokoelmat, yhden tekijän kirjoituskokoelmat, oppikirjamaiset tietokirjat ja narratiiviset tietokirjat. Puhtaassa tiedekirjallisuudessa ja yliopistojen oppikirjoissa on paljon eri kirjoittajien artikkelikokoelmia, joiden tekstit eivät aina muodosta yhtenäistä kokonaisuutta, vaan voivat sisältää toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Yhden tekijän kirjoituskokoelma taas voi olla varsin lähellä useista luvuista koostuvaa kirjaa tai sen tekstit voivat olla erillisiä esseitä. Oppikirjamaiset teokset koostuvat lyhyehköistä luvuista, joista jokainen keskittyy yhteen asiaan. Niissä on myös taulukoita, kaavakuvia, graafisia esityksiä ja tietolaatikoita. Tällaisten teosten rakenne sirpaloituu helposti. Tarinallisuutta korostava, narratiivinen tietokirja on lähellä reportaasia, ja kirjoittaja on siinä usein vahvasti läsnä. 2010-luvulla suomalaiset journalistit ovat kunnostautuneet juuri narratiivisten tietokirjojen tekijöinä.

Kirjan tekeminen vaatii aina paljon taustatyötä. Raevaara neuvoo ottamaan selvää, mitä kaikkea aiheeseen liittyy, mitä aiheesta on jo kirjoitettu ja ketkä siitä ovat puhuneet.  Näkökulma laajenee, kun kirjoittaja seikkailee taustamateriaalien verkostossa lukien tutkimusartikkeleita, oppikirjoja ja yleistajuisia katsauksia. Jokaisen lähteen avulla löytyy monta uutta. Google Scholar ja varsinkin kirjastovirkailija ovat hyvä apu aineiston etsimisessä. Raevaara kehottaa myös opettelemaan lähteiden etsintää, missä tärkeää on tuntea oikeat hakusanat. Loputtomiin ei kannata penkoa, vaan jossakin vaiheessa on pakko ryhtyä kirjoittamaan. Lähteisiin on silti palattava tarkistaakseen asioita.

Tietokirjailijan työ on paljon vapaampaa kuin tutkijan työ, vaikka tehtävät toisiaan muistuttavatkin. Tietokirjailijaa eivät sido tutkimusmaailman käytännöt, arvovaltakiistat tai tulehtuneet henkilösuhteet. Hän voi olla ennakkoluuloton ja rakentaa siltoja eri tieteenalojen välille. Raevaaran mielestä yleistajuisen tekstin ei tarvitse edustaa mitään tieteenalaa, vaan se saa olla juuri sellainen sekoitus kuin on tarpeellista. Monialaisuus tuo kirjoihin syvyyttä ja kerroksellisuutta. Nimenomaan yhden kirjoittajan tietokirja voi olla aidosti poikkitieteellinen yhdistäessään rohkeasti eri tieteenalojen tekotapoja.

Yleistajuisen tieteen trendit

Tiedeaiheisessa kirjoittamisessa on viime aikoina näkynyt monenlaisia suuntauksia. Tutkivan journalismin ote on näistä yksi. Siinä korostuu kirjoittajan tavanomaista perusteellisempi taustatutkimus ja saatujen tietojen yhteiskunnallinen merkitys. Tiedemaailmasta löytyy runsaasti pohtimisen kohteita, mutta tiedeaiheiseen tutkivaan journalismiin liittyy myös vaaroja, ellei kirjoittaja ymmärrä tieteen käytäntöjä tai näe, milloin on kyseessä näennäinen konflikti ja milloin aito tieteellinen kiista.

Hyväntahtoisen huumorin sujuttaminen tiedekirjoittamiseen on oiva keino lukijan koukuttamiseksi. Mutta satiirin ja ajankohtaisten vitsien viljelemisessä on syytä olla varovainen, sillä ihmisten huumorintaju – ja herkkähipiäisyys – vaihtelee. Raevaaran mielestä pitää kokeilla kaikenlaisia kerrontatapoja ja etsiä tieteestä niin kohauttavia, naurettavia, surullisia kuin innostaviakin näkökulmia. Ja komiikkaa on tieteestä helppo löytää, sillä tiede on täynnä hassuja tutkimusasetelmia, epäonnistuneita kokeita, outoja ihmiskohtaloita ja merkillisiä tuloksia. Silti tiedettä ei saisi esittää pelkkänä kuriositeettikabinettina, Raevaara varottaa. Hauskuus muuttuu näet tylsäksi, jos se on tiedeuutisoinnin ainoa kriteeri.

Fiktion keinoja käytetään journalistisissa teksteissä paljon ja tarinoita upotetaan myös tiedejuttuihin. Narratiivinen teksti rakennetaan odotusten ja jännitteen varaan: on kysymys, johon lukija odottaa vastausta ja myös saa sen, mutta sitä ennen häntä kuljetetaan eteenpäin näkymiä ja tunnelmia maalaillen sekä henkilöiden ominaisuuksia kuvaillen. Usein kirjoittaja tuo itsensäkin tekstiin. On kuitenkin tärkeää, että runsauden keskellä tarina pysyy koossa ja että konfliktit ratkeavat ennen loppua. Aiheesta riippumatta on tärkeää, että loppu on myönteinen vaikkei ehkä onnellinen. Raevaaran mielitrendi tietokirjoittamisessa ovat kaunokirjalliset tietokirjat. Ne sisältävät paljon tietoa, mutta niiden ote aiheeseen on kaunis ja tyyli mietitty. Niiden tekijät ovat usein kirjoittaneet myös kaunokirjallisuutta. Tarinallisuutta niissä ei ole korostettu niin voimakkaasti kuin narratiivisessa tietokirjassa.

Tiedekirjoittamisesta iso osa tapahtuu nykyisin verkossa. Median verkkosivujen ja somen kautta tiedotteet ja uutiset leviävät nopeasti. Kirjoittajalle some voi olla ideoiden lähde tai tekstien kokeilualusta. Sen eri kanavat – Facebook, Twitter, Instagram, LinkedIn – sopivat hieman eri tarkoituksiin, sillä jokaisella kanavalla on omat käyttönsä, etikettinä, yleisönsä ja sisältönsä. Visuaaliset tiedejutut sopivat hyvin esim. Instagramiin ja Youtubeen. Somessa on myös se hyvä puoli, että palaute sekä hyvästä että huonosta tuotteesta tulee nopeasti.

Virheet, vääristymät, väärennökset ja vastuu

Tutkimus sinänsä voi olla korrektisti tehty ja raportoitu, mutta sitä yleistajuistava juttu antaa tuloksista epäselvän, vääristyneen tai aivan virheellisen kuvan. Näin käy, jos alkuperäistekstin ratkaisevia sanoja on käännetty tai ymmärretty väärin eikä tuloksia ole taustoitettu tai verrattu muihin tutkimustuloksiin. Virheet saattavat vielä kertautua, jos tiedotusvälineet lainaavat toisiltaan ensimmäistä ilmestynyttä virheellistä tekstiä. Aivan outo kuva tutkimuksen tuloksista voi syntyä myös, jos tieto väännetään väkisin uutiseksi, jotta herätettäisiin keskustelua tai osoitettaisiin ristiriita, vaikkei sellaista alkujaan olisi. Varsinkin lehtien tiedetoimittajille voi sattua kaikenlaista, koska heillä on useimmiten niin kiire, etteivät ehdi tarkistaa asioita. Raevaaran luku ”Voiko jokin mennä pieleen?” sopiikin erityisesti tiedejuttuja kirjoittaville toimittajille.

Huonosti tehtyjä tutkimuksia on, mutta niidenkin yleistajuistamisesta vastuun kantaa tiedejutun kirjoittaja. Hänen peruslähtökohtansa tulee aina olla kriittisyys. Vakavan tutkimuksen ja humpuukin erottaminen ei kuitenkaan ole aina helppoa. Jotta vastuu pysyisi mielessä, on hyvä vilkaista usein sekä journalistin ohjeita että tietokirjailijain eettisiä ohjeita.

***

Raevaaran uskoo, että äidinkieli on se, jolla ihmiseen vaikutetaan kaikkein vahvimmin. Hän on myös vakuuttunut siitä, ettei ihminen koskaan opi vieraan kielen kaikkia sävyjä ja ilmaisurekisteriä niin syvällisesti kuin äidinkielellään. Sen tähden on tärkeää, että tieteen tuloksia tehdään ymmärrettäväksi muullekin kuin akateemiselle yleisölle. Kirjailija päättää Tajuaako kukaan?-teoksensa upeasti:

 ”Ja jos haluamme pitää oman pienen kielemme elossa, meidän pitää huolehtia siitä, että sitä kyetään myös käyttämään kaikista mahdollisista aiheista keskustelemiseen. Kieli, jolla ei voi puhua modernin tieteen saavutuksista, on kuoleva kieli.”

– Siinäpä huoneentaulua kerrakseen!