Viimeisen 20 vuoden kuluessa kansainvälisten ja kansallisten tuomioistuinten ovet ovat käyneet vauhdikkaasti, historian tulkinnoista ja muistamisen oikeutuksesta on kiistelty kansainvälisen politiikan näyttämöillä, oikeusistuimissa, totuuskomissioissa ja kulttuurivaikuttajien areenoilla. Sorretuiksi itsensä kokeneet kansanryhmät, vähemmistöt ja henkilöt hakevat oikeutta ja hyvitystä. Asiantuntijat pohtivat, mikä on kärsimyksen määrä ja laatu, kuka on oikeutettu esittämään vaatimuksia sorrettujen nimissä, kuka on edunsaaja ja mikä on kohtuullinen korvaus tai hyvitys? Lisäksi historiaa politisoidaan ja epäpolitisoidaan tarpeen mukaan; oppikirjoja kirjoitetaan uusiksi, valtioiden väliset suhteet tulehtuvat ja muistomerkkien ympärillä kahinoidaan.

On siis syytä kysyä, mitä historian nousu poliittisen ja oikeudellisen keskustelun tärkeäksi osaksi kertoo ajastamme ja jälkiteollisesta kulttuurista? On myös syytä pysähtyä pohtimaan, mitä se kertoo suhteestamme menneisyyteen. Tähän ongelmakimppuun tarttuu rohkeasti Jan Löfströmin toimittama artikkelikokoelma Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksi antaminen.

Syylliset tuomiolle

Vielä Ranskan suuren vallankumouksen aikaan ajateltiin laajalti, että tilinteko riistäjien ja väärintekijöiden kanssa ei ole niin tärkeätä kuin irrottautuminen menneisyyden painolastista ja energian suuntaaminen tulevaisuuteen. Sen sijaan 1900- ja 2000-lukujen länsimaisessa kulttuurissa on ollut vallalla halu saada syylliset tuomituiksi sekä hyvittää kaltoin kohdeltujen kärsimyksiä ja menetyksiä. Tämä ei ole kovin yllättävää, kun otetaan huomioon sadan vuoden aikana koetut maailmansodat, massamurhat ja sisällissodat. Kehityksessä näkyy vahvasti ihmisoikeuksien sekä vähemmistöjen oikeuksien merkityksen nousu; elämme anteeksipyyntöjen ja moraalisten hyvitysvaatimusten aikaa.

Löfström toteaa johdannossaan osuvasti, että postmodernin kulttuurin suhde menneisiin epäoikeudenmukaisuuksiin on kyllä valistuksen perintöä, kuten edistysajattelu ja individualismikin, mutta kun aiemmin korostuivat järjellä ja moraalilla perusteltavissa olevat yksilön oikeudet, on toisen maailmansodan jälkeen alettu korostaa erilaisten ihmisryhmien ja jopa kulttuurien ja uskontojen oikeuksia. Edellä mainittuja kysymyksiä lähestytään teoksessa ilahduttavan monesta näkökulmasta. Kirjan yhdeksän kirjoittajaa edustavat eri tieteenaloja, kuten filosofiaa, oikeustiedettä, kansainvälisen politiikan tutkimusta, kasvatustiedettä, folkloristiikkaa ja psykologiaa. Osalla kirjoittajista on kokemusta myös historian käytön ja historiakulttuurin tutkimuksesta, mutta historiantutkijoiden panos ei teoksessa ole järin vahva.

Kirjan kaksi ensimmäistä artikkelia toimivat hyvänä lämmittelynä teemaan. Juha Räikän anteeksiantoa, katumusta, häpeää ja kaunaa käsittelevä kirjoitus muistuttaa alkajaisiksi siitä, että käytännössä historiallinen ja poliittinen anteeksianto vain harvoin muistuttavat kahden henkilön, uhrin ja tekijän välistä aitoa anteeksiantoa. Toisaalta yhtymäkohtiakin löytyy, esimerkiksi yksilön ja yhteisön jakamien tunteiden tasolla sekä siinä, että päämäärät ovat usein samat; niin aita- kuin rajanaapuritkin haluavat sovinnon kautta palata normaaliin tilanteeseen. Panu Minkkinen kääntää anteeksiannon päälaelleen ja kysyy, onko väärinkohdellun pakko antaa anteeksi vai onko uhrilla oikeus tuntea kaunaa? Onko anteeksiannon pakko noudattaa samaa kehityskulkua kuin mitä henkilöiden välisessä anteeksiannossa oletamme tapahtuvan? Voiko kaikkea antaa anteeksi, jos puhutaan esimerkiksi kansanmurhista.

Sekä Räikän että Minkkisen artikkelit ovat mielenkiintoisia harjoituksia, mutta jäävät kiertämään filosofiselle kiertoradalle lähihistorian dramaattisten tapahtumien yläpuolelle. Sen sijaan Tuomas Forsberg tuo kysymyksen hyvityksestä ja sovittelusta käytännön ja poliittisten realiteettien maailmaan ja muistuttaa, että totuutta ja anteeksisaamista tärkeämpää voi joskus olla pienikin myötätunnon, anteeksipyynnön ele ja että sovinto voi syntyä usein vasta vuosien hitaan prosessin jälkeen. Hän tuo myös esiin sen, kuinka hyvitys on yksi keskeisimmistä menneisyydenhallinnan välineistä, esimerkkinä mm. Suomen sisällissota.

Historiallinen vääryys, kärsimyksen pyhittäminen, uhriutuminen sekä hyvityksen vaatimus ovat olleet keskeisiä poliittisen retoriikan teemoja kansakuntien eeppisistä alkukertomuksista alkaen, minkä palauttavat mieliin Sirkka Ahonen ja Jan Löfström omassa luvussaan. Ahonen ja Löfström muistuttavat siitä, että uhrimyytti on kuulunut kaikkiin suuriin alkukertomuksiin, kuten Vanhaan ja Uuteen Testamenttiin, mikä kertonee jotain myös sen tarpeellisuudesta ja vetovoimasta.

Myyttisiä kärsimyshistorian piirteitä sisälsivät myös 1800-luvun suuret ideologiat, kuten nationalismi ja sosialismi ja niiden radikaalit ilmentymät 1900-luvulla. Niin oikeistolaiset kuin vasemmistolaiset diktatuurit hyödynsivät retoriikassaan koettuja, muistettuja ja kerrottuja vääryyksiä, joissa sortajana oli joko vahvempi kansakunta tai yhteiskuntaluokka. Myös toisen maailmansodan jälkeen valtiot, puolueet ja kansanryhmät ovat käyttäneet historiallisen vääryyden teemaa oman yhteisönsä identiteetin rakentamiseen ja toimiensa oikeuttamiseen. Tosin modernille ajalle ja etenkin moniarvoisille yhteiskunnille ja demokratioille on ollut tyypillistä, että vaatimukset eivät perustu ainoastaan kärsimyksen kompensaatioon, vaan myös ajatukseen yleismaailmallisesta oikeudenmukaisuudesta, kuten Ahonen ja Löfström toteavat.

Kirkko synnintunnossa

Mikko Ketolan kiinnostava artikkeli katolisen kirkon pitkästä anteeksipyytämättömyyden historiasta keskittyy 1960-luvulta alkaneeseen murrokseen, jossa kirkko avautui ja alkoi tunnustaa kirkon menneisyydessä tekemiä syntejä. Tämä kehitys kulminoitui paavi Johannes Paavali II:n kaudella (1978-2005) ja jatkui paavi Benedictus XVI:n kaudella (2005-2013). Tosin jälkimmäisen osalta on todettu, että tuolloin paavi pikemminkin ajautui anteeksipyyntöjen kierteeseen, kun hänen edeltäjänsä pyrki oma-aloitteisesti lievittämään katolisen kirkon historiallisia kipukohtia ja niistä johtuvia moraalisia paineita.

Ulla-Maija Peltonen tarkastelee ansiokkaasti tapoja kertoa ”hauraasta hyvyydestä” eli vääryyttä edustavan yksilön jalosta toiminnasta. Samalla hän pohtii niitä merkityksiä, joita pahojen tekojen ehkäisemisestä ja hyvittämisestä kertoviin muistelmiin ja fiktioihin kiinnittyy. Muun muassa Suomen kansalaissotaan ja Stalinin ajan työleireihin liittyvien esimerkkien perusteella Peltonen tulkitsee epäinhimillisiin tapahtumiin liittyvät inhimilliset kertomukset tavaksi käsitellä syyllisyyttä, katkeruutta ja kaunaa. Samalla ne pitävät yllä uskoa ihmisyyteen. Pahan puolella, mutta viime kädessä hyveellisesti toimivat yksilöt osoittavat toiminnallaan, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, että pahaa on mahdollista vastustaa ja että yksilöllä on mahdollisuus valita.

Kirjan epätasaisin ja rönsyilevin kirjoitus on Juhani Ihanuksen traumojen ja historiallisten vääryyksien suhdetta muistiin ja historiaan pohtiva luku. Sinänsä kirjoittajan muistutus siitä, että historiantutkijat ovat oman aikansa lapsia ja kulttuurinsa edustajia ja että he ovat usein  suodattaneet teksteistään pois traumaattisia, intohimoja herättäviä tapahtumia sekä torjuttuja muistoja, on tarpeellinen, tosin moneen kertaan jo kuultu. Ihanus korostaa historiallisen tiedon tulkinnallista moniulotteisuutta ja sidoksellisuutta menneelle nykyhetkessä annettuihin merkityksiin. Myös yksilöiden traumojen merkitys historian muistamiselle tulee monipuolisesti pohdituksi.

Sen sijaan Ihanuksen käsitykset ammattimaisesta historiantutkimuksesta ovat outoja ja perusteettomia. Hän pelkistää historiantutkijan työssään tekemät valinnat lähinnä henkilökohtaisiksi defenssimekanismeiksi. Psykoanalyysia ja psykodynaamisia mielen teorioita soveltavan Ihanuksen mukaan historioitsija on tutkimuskohteeseensa ”transferenssisuhteessa” eli siirtää omasta kokemushistoriastaan peräisin olevia tunteita, mielikuvia, asenteita ja ajatuksia tutkimiinsa kohteisiin. Historioitsijan lähteet muuttuvat tutkijan oman persoonan ”jatkeiksi” varsinkin siinä vaiheessa, kun hän kirjoittaa kertomuksensa menneisyydestä. Ihanuksen mukaan menneisyyden outoutta kohdatessaan historioitsija tukeutuu helposti turvallisuushakuisiin transferensseihin ja saa hänet tunnistamaan lähinnä ennestään tuttuja piirteitä. Lisäksi historioitsijan työtä rasittavat yksilölliset  ja ryhmäfantasiat eli menneisyyteen projisoidut tunteet, asenteet ja arvot, jotka rajaavat tulkinnallisia mahdollisuuksia. Viimeistään alaluku ”Historiantutkijan vinoutumat” paljastaa, että Ihanuksen ymmärrys historiantutkijan suhteesta yhteiskuntaan ja tutkimuskohteeseensa sekä tietämys historiografisista operaatioista ja niiden metodologisista reunaehdoista on vähintäänkin puutteellinen. Karkeita yleistyksiään Ihanus ei perustele sen paremmin esimerkeillä kuin kirjallisuusviitteilläkään. ”Historioitsija” on tässä kirjoituksessa pahasti rispaantunut olkinukke.

Jan Löfströmin luku suomalaisten lukiolaisten historiatietoisuudesta sisältää ajantasaista tietoa nuorten suhteesta menneisyyden vääryyksien hyvittämiseen. Vaikka ryhmähaastatteluaineisto on suppea, Löfström havaitsee nuorilla keskenään hyvin erilaisia suhtautumistapoja vääryyksiin. Osa nuorista selvästi kiistää pitkään toisen maailmansodan jälkeen viljellyn ajattelumallin, jonka mukaan poliittisen yhteisön jäsen perii moraalisen osavastuun niistäkin teoista, joita on tehty yhteisön (esim. valtio tai kansa) nimissä ennen jäsenen syntymää. Suuri osa tutkimukseen osallistuneista nuorista ei allekirjoita ylisukupolvisen moraalisen vastuun ideaa, vaan pitää syyllisinä ja uhreina vain asianosaisia yksilöitä. Näin ollen niin yksilön vastuu kuin hyvityskin menettävät merkityksensä silloin, kun asianosaiset ovat kuolleet. Myös kulttuuristen traumojen symboliset hyvitykset jälkikäteen tuntuivat nuorista teennäisiltä.

Löfströmin mukaan historiatietoisuus on opittua ja sitä voidaan kehittää kuten mitä tahansa taitoa. Löfström on huolissaan siitä, että haastatellut nuoret eivät useinkaan tiedosta olevansa osa sukupolvien mittaista moraalisten valintojen ja tekojen ketjua. Hän edustaa näkemystä, jonka mukaan koululaisten tulisi pystyä paremmin ymmärtämään historiallisten vääryyksien ja velvollisuuksien problematiikkaa, unohtamatta kykyä arvioida kriittisesti erilaisia historian käyttötapoja, mm. moraalisten hyvitysten ja vaatimusten poliittisia ulottuvuuksia. Löfström toivottaa tervetulleeksi kouluihin ”kipeän historian” opetusmenetelmät ja aineistot, joita maailmalla jo laajalti käytetään. Hän tekee kuitenkin tärkeän linjauksen muistuttaessaan, että myös valtiot ja ideologiat voivat käyttää historian traumoja hyväkseen ja että myös ”kipeän historian” käsittely tulisi olla mahdollisimman avointa, kriittistä ja keskustelevaa.

Anteeksianto ja hyvittäminen ovat historiallisesti muuttuvia

Heino Nyyssösen jälkisanat summaavat hyvin kirjan teemoja. Hän muistuttaa siitä, että mitään yhtä oikeaa historiallisen hyvittämisen, anteeksiannon ja sovinnon menetelmää ei ole olemassa, vaan nämä ovat historiallisesti muuttuvia ja kulttuurisesti vaihtelevia. Nyyssönen myös muistuttaa historiantutkimuksen merkittävästä roolista kamppailussa unohtamista vastaan ja tiellä kohti laajempaa hyvitystä ja sovintoa. Nyyssösen mukaan todellinen sovinto edellyttää tiettyjen perusfaktojen hyväksymistä kaikilta osapuolilta ja juuri näiden, tieteellisesti perusteltavissa olevien tosiasioiden osoittamisessa akateemisella historiantutkimuksella on keskeinen rooli. Nyyssösen tekstiä lukiessa nouseekin väkisin mieleen kysymys, miksi kirjassa ei käsitellä historiantutkimusta tyydyttävällä tavalla tässä tärkeässä roolissaan; tiedon ja ymmärryksen lisääjänä. Lisäksi Itä- ja Keski-Euroopan tuoreet kokemukset historiakiistoista, moraalisesta vastuusta, hyvityksestä ja historian poliittisesta käytöstä olisivat voineet olla huomattavasti näkyvämmin esillä konkreettisina ja suomalaista lukijaa lähellä olevina tapauksina.

Puutteistaan ja kauneusvirheistään huolimatta Voiko historiaa hyvittää on hyvä perusteos, joka panee lukijansa miettimään omaa suhtautumista muistettuihin traumoihin ja vääryyksiin sekä niiden tärkeään rooliin omassa ajassamme.