Monipuolisesti kielistä ja kirjallisuuksista

Kielitieteen ja kirjallisuudentutkimuksen välimaastoon sijoittuva ansiokkaasti toimitettu teos tarkastelee kiinnostavasti kielipolitiikkaa, monikielisyyden ja kääntämisen käytäntöjä sekä kieliä ja identiteettiä kirjallisuusinstituutiossa.

Nurmi, Arja; Isomaa, Saija; Pahta, Päivi (toim.): Kielten ja kirjallisuuksien mosaiikki. Näkökulmina valta, periferia ja arki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019. 334 sivua. ISBN 9789518581324.

Kielitieteen ja kirjallisuudentutkimuksen välillä ei suinkaan ole ollut riittävästi yhteistyötä, niin itsestäänselvää ja olennaista kuin sen pitäisikin olla. Ehkä asiaan on vaikuttanut se, että kielentutkimuksessa on voimakkaasti siirrytty puhekielen tutkimiseen, jolloin kirjoitetut tekstit ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Toisaalta kirjallisuudentutkijat eivät useinkaan ole huomioineet kielentutkimuksen kysymyksenasetteluja ja metodien soveltamismahdollisuuksia.

Näin ollen Kielten ja kirjallisuuksien mosaiikki onkin tervetullut. Se on tervetullut näyte myös Tampereen yliopistossa harjoitettavasta tutkimuksesta, vaikka mukana on muissakin yliopistoissa toimivia tutkijoita. Kieli- ja kirjallisuustieteen ohella teoksessa on mukana myös tavallaan niiden väliin sijoittuva käännöstiede. Teos jakaantuu neljään osastoon, joissa tarkastellaan kielipolitiikkaa, monikielisyyden ja kääntämisen käytäntöjä, monikielisyyttä kouluissa ja perheissä sekä kieliä ja identiteettiä kirjallisuusinstituutiossa.

Teoksen toimittajien, Suomen kirjallisuuden yliopistonlehtori Saija Isomaan, englannin kääntämisen yliopistonlehtori Arja Nurmen ja englannin kielen professori Päivi Pahdan johdantoartikkeli vie kiinnostusta herättävästi teoksen tematiikkaan: esille nousevat kielilainsäädäntö, monikielisyys, puhetilanteet ja kirjallisuuden ”mosaiikkimaisuus” ja kirjallisen kentän jatkuva muuttuminen.

Guillaume Poyet oli vastuussa Ranskassa osittain vieläkin noudatetusta ns. Villers-Cotterêtn asetuksesta vuodelta 1539. Siinä säädettiin muun muassa, että oikeudenistunnot tulee käydä ranskan kielellä. Poyet toimi Ranskan kanslerina 1538-1542. (Kuva: Wikimedia Commons)

Teoksen laajimmassa artikkelissa ranskan kielen professori Jukka Havu antaa monitahoisen kuvan maailman kielellisestä moninaisuudesta sekä kielten asemasta ja merkityksestä politiikan ja nationalismin yhteydessä. Aineistoa on etenkin Espanjasta, Unkarista, Romaniasta ja Ukrainasta sekä Afrikasta ja Aasiasta. Lisäksi Havu on valaisevasti kytkenyt kielten aseman tarkastelun esimerkkimaiden poliittisiin kiistoihin ja perustuslakien kieliä koskeviin pykäliin. Mukana on myös kiinnostavaa historiallista taustaa, kuten renessanssiajalta Frans I:n asetus (1539) äidinkielen (”langage maternel françoys”) käytöstä ja Ranskassa harjoitetusta kielipolitiikasta, johon ovat vaikuttaneet niin Ranskan Akatemian perustaminen kuin vallankumouksen ideologia.

Tampereen kielioloja valaistaan kahdessa artikkelissa. Englannin kielen professori Jukka Tyrkön tutkielma selvittää Tampereelle Finlaysonin tehtaan mukana tulleiden englantilaisten asemaa ja englannin kielen käyttöä kaupungissa. Tyrkkö on muiden lähteiden ohessa tutkinut myös sanomalehtiaineistoa ja pannut merkille, miten vähän kielestä ja kieliongelmista lehdissä kirjoitettiin.

Paitsi että englannin käyttö liittyi kaupunkiin asettuneiden englantilaisten liikemiesten ja työläisten historiaan, mukana on samalla kappale kirkkohistoriaa, sillä James Finlaysonilla ja hänen työtoverillaan John Patersonilla oli uskonnollinen vakaumus (jälkimmäinen toimi Englannin Raamattuseuran edustajana Venäjällä myös Suomen kuuluessa hänen toimialueeseensa). Puhuessaan yleensä englannin merkityksestä nyky-yhteiskunnassa Tyrkkö toteaa mm.:

”Esimerkiksi Helsingin keskustassa on nykyään palveluammateissa henkilöitä, jotka eivät osaa lainkaan suomea, mutta voivat toimia tehtävissään mainiosti, koska lähes kaikki asiakkaat osaavat myös englantia.”

Näin todellakin on, mutta esimerkiksi ravintolan tarjoilijoiden osalta tilanne on nurinkurinen, kun Kanarian saarilla ravintolassa voi paikallisille tarjoilijoille tehdä tilauksen suomeksi ja saada myös suomenkielisiä vastauksia. Ainakin tarjoilijoiden tulisi osata ammattiinsa liittyvää sanastoa useilla kielillä.

Käännöstieteen professori Kaisa Koskinen on selvittänyt kääntämistä ja tulkkausta, ns. translatorisuutta, Tampereen kunnallishallinnossa 1870- ja 1880-luvuilla. Kyse oli luonnollisesti suomen kielen asemasta ja tulosta ruotsin kielen rinnalle ja tilalle. Havun tapaan Koskisella on myös juridinen näkökulma, kielioloja koskevat valtiolliset säädökset. Yksittäisistä vaikuttajista suomen kielen käytön puolestapuhujina esiin nousevat pastori Törnudd ja maisteri Jernberg.

Mikä on kansalliskirjallisuuden kieli?

Kirjallisuudentutkimuksen osalta teoksessa tarkastellaan monikielisyyttä Suomen kirjallisuudessa. Yhteisartikkelissaan kolme kirjallisuudentutkijaa, Heidi Grönstrand, Olli Löytty ja Kukku Melkas sekä sosiologi ja sarjakuvatutkija Ralf Kauranen antavat havainnollisia esimerkkejä Suomessa nykyään toimivista kirjailijoista, jotka kirjoittavat muulla kuin suomen kielellä. Samoin esillä ovat kirjalliset kielensekoitukset. Kaikki tämä ei ole varsinaisesti uutta Suomen kirjallisuuden kentällä, sillä esimerkkejä löytyy varhaisemmitakin ajoilta.

Grönstrandin ja muiden artikkelissa viitataan Vihtori Laurilan näkemykseen 1940-luvulla ilmestyneen Suomen kansalliskirjallisuus -teossarjan johdannossa esittämään näkemykseen. Laurila oli esittänyt, että suomen ja ruotsin ohella Suomen kansalliskirjallisuuteen

”kuuluu myös latinan-, kreikan-, venäjän-, saksan-, lapin-, karjalan- ym. kielisiä alkuperäistuotteita ynnä näiden käännökset mihin tahansa kieleen, kun sensijaan ulkomaalaisten kirjallisuuksien suomennokset eivät varsinaisesti kuulu kansalliskirjallisuuteemme.”

On mainiota, että tämä lausunto on nostettu esille. Tekijöiden mukaan Laurilan käsitys

”on kaukana siitä 1900-luvulla kirjallisuudentutkimuksessakin vallinneesta ajatuksesta, jossa kansakunnan, kirjallisuuden ja ’kansalliskielten’ on nähty kytkeytyvän toisiinsa erottamattomasti”.

Vihtori Laurila on kuitenkin saanut ansiotonta arvonnousua. Vaikka Laurila on toisessa yhteydessä (teoksessaan Laulu ja raipat, 1968, s. 80) korostanut, että Suomen kansalliskirjallisuudessa, jonka toimittajia hän siis oli, n. 2/5 osaa oli käännöksiä, teos on täysin yksikielinen. Ruotsin-, latinan- ja kreikankieliset tekstit on kaikki käännetty suomeksi, eikä venäjän- ym. kielisiä tekstejä ole edes suomennoksina – ainoan poikkeuksen muodostaa sarja ”lappalaisia kansanlauluja”.

Lisäyksenä voidaan mainita, että tällaisen yksikielisyyden viimeinen ilmentymä oli samoin 1940-luvulla ilmestynyt Rafael Koskimiehen kolmiosainen kirjallisuushistoria Elävä kansalliskirjallisuus. Lisäksi Laurilan käsityksen käännöksistä voi kyseenalaistaa. Itse olisin valmis laskemaan esimerkiksi Mannisen Homeroksen ja Leinon Danten suomalaiseen kansalliskirjallisuuteen (jos tällaista käsitettä halutaan käyttää) puhumattakaan suomenkieliseen kirjallisuuteen syvästi vaikuttaneista raamatunkäännöksistä.

Artikkelinsa lopussa kirjoittajat toteavat: ”On selvää, että valtakielillä kirjoittavien asema kansallisella kirjallisuuden kentällä on monessa suhteessa parempi kuin muilla kielillä kirjoittavien kirjailijoiden.” Näin tietysti onkin, mutta Suomen tilannetta ajatellen voi tasapainon vuoksi todeta, että muunkielisille avautuu ainakin periaatteessa parempia mahdollisuuksia maan rajojen ulkopuolella kuin suomenkielisille.

Tekstinsisäisten käännösten ongelma

Arja Nurmi tarkastelee tapauksia, jolloin kirjallisessa tekstissä on muunkielisiä, lyhyempiä tai pitempiä jaksoja ja miten kääntäjät ovat tällaisessa tilanteessa menetelleet. Keskeisenä esimerkkitapauksena on Laurence Sternen romaani Tristram Shandy, joka on suomeksi ilmestynyt Kersti Juvan kääntämänä. Yleisellä tasolla Nurmi toteaa:

 ”Monikielisyyden säilyttämistä etenkin kaunokirjallisuudessa /…/ suositellaan, koska muuten teos ’normalisoidaan’ ja siitä häivytetään merkittävä osa esteettistä merkitystä.”

Tavallisesti Juva onkin suomennoksessaan säilyttänyt monikielisyyden, mutta joissakin tapauksissa hän on lisännyt latinankielisen ilmauksen rinnalle suomennoksen. Sternen sanat ”both sides sung Te Deum” Juva on kuitenkin suomentanut ”kumpikin puoli lopulta viritti voitonlaulun”. Nurmi mainitsee, että englanninkielisen laitoksen toimittaja on lisännyt kohtaan alaviitteen, jossa mainitaan, että Te Deum -virttä lauletaan usein sotien ja taistelujen päätyttyä ja nimenomaan ylistysvirtenä. ”Juva onkin kääntänyt ilmauksen merkityksen eikä vain sanoja,” toteaa Nurmi. Juvan ratkaisu on ymmärrettävä, mutta parikin merkitysvivahdetta on menetetty: uskonnollista Te Deumia lauletaan maallisessa yhteydessä, toisesta saavutetun voiton kunniaksi, puhumattakaan siitä, että ilmaus on yhteydessään liioitteleva: sodassa saavutetun voiton asemesta on kyse väittelyssä saavutetusta voitosta.

Suomentajan ratkaisua voidaan toki puolustaa, jos lukija ajatellaan melko sivistymättömäksi. Laajemman kulttuurisen tietämyksen omaava ei olisi tarvinnut edes englantilaisen toimittajan selityksiä. Kyse onkin paljolti lukijan kompetenssista. Nurmi mainitsee muutamaan kertaan lukijan osuuden, mutta asian laajempi huomioon ottaminen olisi paikallaan.

The Overthrow of Dr. Slop (Tristram Shandy) 1800–20. After Henry William Bunbury. (The Metropolitan Museum of Art)

Entä jos kyseessä olisi esimerkiksi James Joycen Ulysses (Finnegans Wakesta puhumattakaan)? Teoksen luonne suorastaan muuttuisi, jos vieraskieliset sanat ja sitaatit käännettäisiin. Nurmi mainitsee aiheellisesti Dorothy Sayersin romaanin, jossa on pitkä ranskankielinen kirje ja johon kustantajan vaatimuksesta lisättiin englanninkielinen käännös. Sen rinnalle lisäisin Thomas Mannin romaanin Der Zauberberg (suom. Taikavuori). Teoksen viidennen luvun lopussa Clavdia Chauchat ja Hans Castorp keskustelevat ranskaksi ja jälkimmäinen pitää ranskankielisen puheen, joka kaunopuheisuudessaan on oikeastaan epäuskottava romaanihenkilön taustaa ajatellen. Kai Kailan suomennoksessa keskustelu ja puhe ovat kokonaan suomeksi, eikä lukijaa mitenkään informoida siitä, että Chauchat ja Castorp puhuvat ranskaksi.

Tekstinsisäisten käännösten ohella Nurmi tuo esille myös sanastot. Hän kertoo, miten afrikkalaisten kirjailijoiden keskuudessa on keskusteltu niistä ja selityksistä:

”Yhä tärkeämpi on kuitenkin kysymys, pitääkö eri afrikkalaisiin kulttuureihin liittyvää sanastoa yleensä kääntää länsimaisille lukijoille. Kuten [sambialaislähtöinen kirjailija Namwali] Serpell huomauttaa, ei siirtomaaisäntienkään kirjallisuutta varustettu sanastoilla eurooppalaisen kulttuurin ymmärtämisen helpottamiseksi. Vieraat käsitteet kuten lumi ja teeleivät piti ymmärtää ilman tällaisia apukeinoja.”

Nurmi ei itse ota tähän lähemmin kantaa, mutta Serpellin argumentointi tuo mieleen lapsen, joka sanoo: ”Miksi sinulle kun ei minulle”. Tällainen ajattelutapa voinee tulla ymmärrettäväksi Yhdysvaltain kontekstissa, jonne Serpell on siirtynyt. Eikö afrikkalaiselle ja afrikkalaistaustaiselle kirjailijalle ole eduksi, että hänen teostaan yritetään tehdä ymmärrettäväksi Euroopassa? Sen tietysti voi myöntää, että vastavuoroisesti eurooppalaisia käsitteitä voisi olla syytä kääntää afrikkalaiselle lukijalle.

Serpell on myös katsonut, että kustantajan lisäämä igbo-englanti-sanasto Chinua Acheben romaanissa osoittaa, että kyse on jostakin vieraasta ja että sanasto eksotisoi teosta. Kyllä kai eurooppalainen lukija muutenkin Achebea lukiessaan kokee lukevansa jotakin vierasta. Sanaston mukaan liittäminenhän on lukijan palvelemista. Kaikesta voidaan vääntää asiaa ja kaikesta valittaa. Tässäkin artikkelissa esittämistäni ajatuksista joku valittaa.

Nurmi siteeraa myös Horatius-sitaatin sisältävää lausetta ”tracing every thing in it, as Horace says, ab Ovo”. Hän arvelee sattuvasti, että tässä ivaillaan Horatiuksen yleistä käyttöä englantilaisissa teksteissä. Samalla Sterne viittaa omaan esitystapaansa, joka ei noudata Horatiuksen in medias res -periaatetta; Sternehän toteaa, että hän ei välitä siitä, mitä ”Mr. Horace” sanoo.

Suomen vähemmistökielet

Suomen vähemmistökielistä Kielten ja kirjallisuuksien mosaiikissa esillä ovat etenkin kolme saamen kieltä. Saamelaisen korkeakoulun lehtori Hanna Mattila käsittelee saamelaisuuden kuvauksia saamelaisessa, lähinnä pohjoissaameksi kirjoitetussa nykyrunoudessa. Hän osoittaa selkeästi viime vuosikymmeninä tapahtuneet muutokset. Monien saamelaisnuorten siirtyminen kaupunkeihin luonnonmaisemasta on heijastunut runouteenkin.

Mattila mainitsee myös saamelaisen nykyrunouden asuntolakuvaukset, joissa tematisoituvat saamelaislapsen ”usein traumaattiset ja omasta kulttuurista ja kielestä vieraannuttaneet koulukokemukset”. Esillä on myös suomalaisessa julkisuudessa keskustelua herättänyt saamenpuvun käyttö.

Kielet koulussa ja oppimisessa

Kolme teoksen artikkeleista liittyy kouluun ja oppimiseen. Suomen kielen lehtori Sirkku Latomaa tarkastelee monikielisyyttä koulussa selvittäen muun muassa sitä, miten yhteiskunnan monikielistyminen näkyy opetussuunnitelmissa. Latomaa vertailee vuosina 1985, 1994, 2004 ja 2014 tehtyjä suunnitelmia. Kun vuoden 1994 suunnitelma oli runsaat 100 sivua, vuoden 2014 suunnitelmassa on liki 500 sivua. Vaikka juuri monikielisyyden kasvun takia tilanne on Suomen kouluissa tullut monimutkaisemmaksi, voi kuitenkin ihmetellä 500-sivuisen asiakirjan mielekkyyttä ja aivan ilmeistä byrokratian kasvua. Kuka tällaisen asiakirjan jaksaa lukea? Antaako se riittävästi tilaa opettajien luovuudelle ja omintakeisuudelle?

Venäjän kielen ja kulttuurin yliopisto-opettaja Olga Nenonen tarkastelee suomenvenäläisten kielenoppimista ja kaksikielisyyttä. Artikkelia en ole mitenkään pätevä arvioimaan, mutta esitys vaikuttaa perusteelliselta ja asiantuntevalta. Kun siinä otetaan huomioon muun muassa äänteellinen kehitys, se osin tuntuu ehkä liiankin spesifiltä tämän teoksen kokonaisuudessa. Ruotsin kääntämisen ja tulkkauksen yliopistonlehtori Marja Kivilehdon kohteena ovat tapaukset, joissa historian oppikirjoina toimivat käännetyt teokset, ts. mitä ratkaisuja on jouduttu tekemään, kun suomenkielisille oppilaille tarkoitettu oppikirja on käännetty ruotsinkielisten oppilaiden käyttöön. Monesti on jouduttu turvautumaan enemmän tai vähemmän puutteellisiin ratkaisuihin.

Leikkiä latinalla

Kielten ja kirjallisuuksien mosaiikin kaksi viimeistä artikkelia tuovat mukanaan varsin toisenlaisia näkökulmia. Yleisen kirjallisuustieteen professori Sari Kivistö käsittelee latinan nykyistä käyttöä ja maailmankirjallisuuden tunnettujen teosten latinankielisiä käännöksiä (suomessa tietenkin tunnetuimpana tapauksena Tuomo Pekkasen Kalevala Latina). Uuslatinan harrastuksen instituutioista Kivistö mainitsee mm. luostarimaisissa olosuhteissa Roomassa toimivan Accademia Vivarium novumin (nimi Vivarium viittaa Cassiodoruksen oppihistoriallisesti merkittävään luostariin ja sen kirjastoon). Uusi Vivarium hyväksyy oppilaiksi vain miehiä, vaikka akatemia missionsa mukaisesti korostaa ihmisarvoa (dignitas hominis).

Kivistö luonnehtii useaan kertaan nykylatinan käyttöä harrastukseksi ja leikiksi. Sellaiselle, joka ihailee antiikin kirjallisuutta mutta joka on jättäytynyt uuslatinan harrastuksen ulkopuolelle, tällainen toiminta epäilemättä helposti näyttäytyykin leikkinä, joskin uuslatinistit itse ovat varmasti täysin vakavissaan. Latinan monia mahdollisuuksia nykykäytössäkään ei silti käy kieltäminen. Kivistö antaa havainnollisia esimerkkejä haikujen kirjoittamisesta latinaksi ja miten monet Vergiliuksen tiiviit säkeet voitaisiin jakaa haikuiksi.

Maailmakirjallisuuden käsitteestä

Yleisen kirjallisuustieteen dosentti Leena Eilittä luo selkeän yleiskatsauksen maailmankirjallisuuden (Weltliteratur) käsitteen vaiheisiin ja erilaisiin merkityksiin. Maailmankirjallisuus-käsitteestä on olemassa suuri määrä tutkimuskirjallisuutta. Eilittä on onnistuneesti keskittynyt vain joihinkin tyypillisiin käsityksiin ja nykytutkimukseen. Silti Marxin ja Engelsin maailmankirjallisuus-käsityksen yhteydessä jää kaipaamaa Oxfordin yliopiston professorin S. S. Prawerin perusselvitystä Karl Marx and World Literature. Itselleni on mittava saksalainen näyttelyluettelo Weltliteratur. Die Lust am Übersetzen im Jahrhundert Goethes on ollut erinomainen teos havainnollistamaan käännöstoiminnan merkitystä.

Kielten ja kirjallisuuksien mosaiikin vahvuus on sen informatiivisuudessa ja kirjoittajien asiantuntemuksessa. Informatiivisuuden ohella mukana on myös eräitä kannanottoja.  Esimerkiksi Grönstrand ja muut kirjoittavat Suomen kirjailijaliitosta:

/…/ rajaamalla jäsenyyden kirjoituskielen perusteella Kirjailijaliitto sulkee ei-suomeksi kirjoittavilta ja julkaisevilta mahdollisuuden vaikuttaa kirjailijoiden etuja valvovan järjestön toimintaan ja samalla heikentää heidän mahdollisuuksiaan kartuttaa sosiaalista pääomaa, kun verkostoituminen ja pääsy apurahajärjestelmien piiriin hankaloituu. Yksikieliseksi kuvitellussa yhteisössä kieli saattaa muodostaa yhteisen, jaetun lähtökohdan, jolloin kielikysymykset voivat näyttäytyä näennäisen merkityksettöminä ja kirjallinen arvo määrittyy muiden kriteereiden mukaan.

Tähän voidaan esittää parikin kommenttia. Mikään ei estä muunkielisiä, joita Suomessa on jo runsaasti, perustamasta Kirjailijaliittoa vastaavaa omaa järjestöään (Sivuvalo-yhdistys onkin jo olemassa), vaikka sen vaikutusmahdollisuudet alussa olisivatkin vähäisemmät. Tuntematta tarkemmin Kirjailijaliiton toimintaa voi myös otaksua, että sen toiminta ei johda kielikysymysten vähättelyyn, kun kyseessä on kirjailijan keskeinen väline. Sama koskee tietysti myös Finlands svenska författareförbundetia. Kieltämättä yksi mahdollisuus olisi kaikkien tässä mainittujen kolmen yhdistyksen liittyminen yhteen. Tällä hetkellä se tuskin on realistinen vaihtoehto, koska vaarana olisi ruotsinkielisten ja muunkielisten jääminen alakynteen.

Paikoitellen kirjoittajilta olisi voinut toivoa vieläkin enemmän omakohtaisia kannanottoja, etenkin esimerkiksi etnisyyteen liittyvissä sensitiivisissä terminologisissa ratkaisuissa ja muissa kysymyksissä – näin jo pelkästään keskustelun herättämiseksi.

Teoksesta on myös luettavissa oppihistorian kannalta kiinnostavia seikkoja. Kun kyseessä ovat uudet näkökulmat, metodit ja tieteenalat, terminologia on usein vakiintumatonta ja tutkijat haluavat myös jättää jälkensä omanlaisilla termeillään. Esimerkiksi, kuten Arja Nurmen artikkelista ilmenee, tekstinisisäisestä kääntämisestä (intratextual translation) on käytetty termejä reiteraatio, cushioning (pehmennys), vernacular support ja in-text translation.

Pieniä puutteita

Huolellisesti kirjoitetussa ja toimitetussa teoksessa on vain muutamia pieniä epätarkkuuksia ja puutteita. Stravinskin musiikkiteos ei ole Oidipus rex vaan Oedipus Rex. Kersti Juvan Sterne-suomennosta käsiteltäessä mainitaan K. Jaakkolan Epiktetos-suomennos Ojennusnuora, mutta teoksesta olisi myös uudempi Marja Itkonen-Kailan suomennos Käsikirja (otsikon suomennos vastaa Jaakkolan suomennosta paremmin alkuteoksen otsikkoa Enkheiridion, vrt. kr. kheir = käsi).

Entä miksi Goethen kohdalla viitataan hänen kirjoitustensa englanninkielisiin käännöksiin alkukielisten tekstien asemesta? Nietzschen kohdalla puolestaan voitaisiin suoraan viitata Götzen-Dämmerungiin, tai sen suomennokseen Epäjumalten hämärä. Johdantoartikkelissa mainitaan, että periferian käsite on peräisin maailmanjärjestelmän teoriasta (world systems theory). Tosin periferian tutkimus on kaiketi irtautunut alkuperäisestä yhteydestään omaksi alueekseen (ks. esim. Eero Tarastin toimittama Center and Periphery in representations and institutions, 1992).

Kielten ja kirjallisuuksien mosaiikki perustuu ajankohtaiseen tutkimuskirjallisuuteen. Kuitenkaan Tuija Laineen toimittama teos Vieraskielinen kirjallisuus Suomessa Ruotsin vallan aikana ei sisälly minkään artikkelin kirjallisuusluetteloon. Kun mainitaan Kustaa III:n aikana kuninkaan kansliaan palkatuista kääntäjistä, voi myös palauttaa mieliin jo paljon varhemmin toimineet ns. venäjäntulkit, joista on olemassa Kari Tarkiaisen mielenkiintoinen tutkimus. Teokseen sisältyy asiahakemisto mutta valitettavasti ei henkilöhakemistoa. Tieteellinen byrokratia ja tarpeeton skientismi on saanut mainitsemaan kirjoittajien ns. orcid-numeron kahteen kertaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta odottaisi enemmän tyylitajua otsikointiin; riittää kun numerot mainitaan kirjoittajaluettelossa.

Kaiken kaikkiaan kiinnostavan ja ansiokkaan teoksen arvostelu on syytä lopettaa professori Jukka Havun artikkelin päätössanoihin, jotka ovat aito humanistin credo:

Tietämättömyys on läheistä sukua vandalismille: se, mitä ei tunneta eikä ymmärretä, halutaan tuhota. Näyttää siltä, että tilanne ei tässä mielessä suinkaan ole paranemassa vaan pikemminkin päinvastoin. Niiden, jotka pitävät monikielisyyttä rikkautena, tulisi kuitenkin kaikin voimin edistää kieliryhmien välistä keskinäistä ymmärrystä. Tunnustan, että yli neljänkymmenen vuoden kokemus kielten opettajana ja tutkijana on saanut minut ajattelemaan kielikysymyksissä Romain Rollandin ja Antonio Gramscin tapaan: vaikka ihminen olisi pessimisti järjeltään, hän voi ja hänen tulee olla optimisti toimintansa ja tahtonsa kautta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *