Taidan aloittaa tämän arvostelun Tommi Melenderin esseekokoelman viimeisestä virkkeestä. Se kuuluu näin: ”Rakastan elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen”. Virke kuvaa erinomaisesti romaanikirjailijana ja esseistinä tunnetun Melenderin viha-rakkaus-suhdetta onnellisuuteen – hän vihaa onnellisuutta siinä merkityksessä kuin se tunnetaan suomalaisessa yritysmaailmassa, mutta rakastaa onnenhetkiä, joita hän kokee mm. runouden, jalkapallon ja musiikin parissa. Onnellisuudesta koostuu seitsemästä esseestä ja epilogista, jotka koskettelevat onnea eri tavoin – ensimmäiset kaksi suoraan ja muut epäsuoremmin. Nuo ensimmäiset kaksi kuuluvat alaotsikon ”Talous” alle, muut jakautuvat osioihin ”Kulttuuri” ja ”Urheilu”.

Melender on erinomainen kirjoittaja. Hän ei pelkää panna itseään peliin, muttei sorru tunnustuskirjailijaksi, vaan etäännyttää ja yleistää teemoja riittävästi esseemuodon tarpeisiin. Tukea hän ottaa kirjailijoista, kuten Montaigne, Flaubert ja Camus, poppareista, kuten Bowie ja monenlaisista muista kirjoittajista, joista on kiitettävästi lista lopussa. Esseitä on mukava lukea nautiskellen, välillä riemuiten osuvista ilkeyksistä, välillä liikuttuen samaistumiskokemuksista ja välillä ihmetellen maailmanmenoa. Ne vievät monenlaisiin tunnetiloihin ja saavat ajattelemaan. Toisin sanoen kyse on erinomaisesta esseististä ja poleemikostakin, jota kannattaa lukea. Siitäkin huolimatta, mitä Melender itse alussa huomauttaa:

”Tämä kirja ei ole onnellisuusopas, eikä sen lukeminen auta ketään saamaan lisää rahaa, ystäviä ja vaikutusvaltaa”.

Tykeimmät esseet ovat heti alussa. ”Porvarillistunut onnellisuus” ruoskii onnellisuusoppaita ja positiivisuuden kulttia, joka liittyy elimellisesti tuottavuuteen, pätemiseen, kilpailuun, siis onnettomuuden lähteisiin. Alisuoriutujien joukko ihannoi onnistuneita, onnellisia ihmisiä, jotka ovat valaistuneet positiivisen ajattelun kautta ja jotka käyvät motivointiseminaareissa kirkon sijaan. Menestyjien on helppo hymyillä, mutta myös helppo väheksyä negatiivisia häviäjiä. Melender ihmettelee, miten onnellisuus on pelkistynyt vain rahan ja menestyksen sivutuotteeksi, kun vaikkapa Augustinus luetteli vielä kolme sataa onnellisuuden alalajia. Parasta onkin jättää elämäntaitogurut omaan arvoonsa, kuuluu kirjailijan neuvo. Samaa teemaa jatkaa ”Rahasta ja vapaudesta”, jossa kiteytetään:

”Jumalan kuolemasta olemme selvinneet, rahan kuolemasta emme selviäisi”.

Tutkimusten mukaan varakkaat muuttuvat itsekkäämmiksi, ja markkinatalous pyrkii keinotekoisesti luomaan yhä uusia tarpeita, joita ilman ihminen ei voi olla onnellinen. Melenderin mukaan ehtymätön elintasokilpailu selittää niitä tutkimustuloksia, joiden mukaan onnellisuus ei ole kasvanut länsimaissa merkittävästi viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana, vaikka reaalitulot ovat lisääntyneet selvästi.

Gustave Flaubert

”Räyhänhenki ja pyhimys” vertaa herkullisesti Flaubertia ja Camusta. Melender kritisoi ajatusta, että kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää empatiakykyä. Pelkkä tunne ei hänen mukaansa riitä, vaan vaaditaan tekoja. Flaubertin esimerkki osoittaa, että kirjailijat itse ovat usein kaikkea muuta kuin empaattisia – ranskalaiskirjailija vihasi ihmisiä ja erityisesti porvareita lähes patologisesti. Melender ei kuitenkaan pidä vihaa onnellisuuden lähteenä, vaan on Camuksen oppien mukaan luotava itse itselleen merkityksellisiä hetkiä (”onnea protestiksi maailman onnettomuudelle”). Näitä itseluotuja onnenhetkiä Melender käsitteleekin monissa eri esseissä. Esimerkiksi ”Kirjailijaidiootissa” hän puhuu itseilmaisun (hänen tapauksessaan kirjoittaminen) tuottamasta onnellisuudesta, ”Lyyriset valot ja varjot” kertoo Tua Forsströmin runouden synnyttämästä ilosta ja ”Onni jalkapallokatsomossa” on nimensä veroinen.

Yksi herkullisimmista esseistä on ”Ääriviivoja miehen muotokuvaan”, jossa Melender samaistuu Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjan päähenkilöön, joka pelkää leimautumista homoksi ja haluaa siksi fyysistä voimaa. Romaanisarja antaa viitteitä siitä, että elämä on onnellisempaa nelikymppisenä kuin kaksikymppisenä ja esseessä edetään varsinaiseen teemojen kaleidoskooppiin. Mutta toki miehen muotokuvaan voi sisällyttää pornolehtien ja Bilteman katalogin rinnastuksen ja seuraavan sitaatin:

”Meidän kaltaisiamme paskahousuhumanisteja repii jatkuva sisäinen ristiriita. Emme voisi elää ilman kirjallisuutta, mutta emme koskaan tule täysin vakuuttuneeksi lukemisen ja kirjoittamisen mielekkyydestä”.

Epilogissa Melender muistelee musiikkivalintojensa luonnetta muokkaavaa laatua, mihin on perin helppo samaistua, ja päättää ajatelmaan siitä, miten yhteiskunta, jossa kaikki olisivat onnellisia, olisi varsinainen dystopia. Mitähän Thomas More olisi tästä ajatellut?

Kuva: Augustinuksen kääntymys. Tolle lege (”Ota ja lue”), Benozzo Gozzoli, 1464-1465. Sant’Agostino, San Gimignano. Wikimedia Commons.