Muutama vuosi sitten kuolleen brittihistorioitsija Eric Hobsbawmin (1917–2012) teos Kuinka muuttaa maailmaa – kriittisiä esseitä Marxista julkaistiin alkuvuodesta suomeksi. Alkujaan kirjan oli tarkoitus ilmestyä kauppoihin jo viime vuoden puolella Karl Marxin syntymän 200-vuotisjuhlavuoden kunniaksi, mutta syystä tai toisesta julkaisu viivästyi muutamalla kuukaudella. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa.

Saksalaissyntyistä Karl Marxia (1818–1883) voidaan hyvällä syyllä pitää kaikkien aikojen tärkeimpänä yhteiskuntatieteilijänä. Onhan hänen teorioitaan kommentoitu ja kritisoitu enemmän kuin ehkä kenenkään toisen yhteiskuntatieteen klassikon. Lisäksi monet Marxin ajatuksista on otettu osaksi arkiajattelua ja myös tieteellistä diskurssia ilman, että niiden enää mielletään olevan erityisen marxilaisia. Kuten Hobsbawm mainitsee (s. 399), toisinaan voi olla jopa vaikea ottaa kantaa siihen onko jokin tietty teos marxilainen vai ei, jos kirjoittaja ei varta vasten tuo marxilaisuuttaan esille tai irtisanoudu siitä.

Hobsbawmin mukaan Marx on Darwinin ja Freudin ohella niitä harvoja ajattelijoita, joiden työ on muuttunut itsestään selväksi osaksi länsimaista kulttuuria. Marxista on myös kirjoitettu valtavasti. Toisaalta juuri tähän liittyy myös Marxia käsittelevien teosten julkaisua koskeva perusongelma. Kun Marxista on kirjoitettu niin valtavasti, jokaisen uuden julkaisun kohdalla herää kysymys, voiko se tuoda mitään uutta jo olemassa olevaan akateemiseen keskusteluun. Hobsbawmin kirja kuitenkin pystyy syvällisyytensä ansionsa lunastamaan paikkansa. Kirjan julkaiseminen suomeksi on ollut perusteltua.

Hobsbawmin teos koostuu eri aikoina ja eri tarkoituksiin kirjoitetuista esseistä ja kirjoituksista, jotka on muokattu yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Kirja ei ole erityisen systemaattinen siinä mielessä, että se muodostaisi yhtenäisen ja tasapainoisen esityksen Marxin ajattelusta ja myöhemmästä marxilaisuudesta. Pikemminkin Hobsbawm luo oppineen katseensa tiettyihin itseään kiinnostaviin teemoihin. Kuvaavaa on, että teoksen toinen osassa, joka käsittelee Marxin jälkeistä marxilaisuutta, ainoa yksittäinen marxilainen teoreetikko, jota käsitellään tarkemmin, on italialainen Antonio Gramsci (1891–1937). Valinta ei silti ole huono, sillä Gramscin ajatukset ovat edelleen tavattoman tärkeitä, kun yritämme ymmärtää yhteiskuntaa ja erityisesti politiikan valtasuhteita.  Gramscin ajattelun merkityksestä kertoo sekin, että nykyaikana Gramscia luetaan paitsi vasemmiston, myös äärioikeiston parissa. Myös 1900-luvun tärkeimpiin uusvasemmistolaisiin intellektuelleihin lukeutunut Raymond Williams (1921–1988) nimesi aikanaan Gramscin kaikkein keskeisimmäksi marxilaiseksi ajattelijaksi.

Syvällistä oppihistoriaa

Tässä arviossa ei ole mahdollista käsitellä tai edes mainita läheskään kaikkia Hobsbawmin käsittelemiä aiheita. Yleisenä huomiona todettakoon, että Hobsbawm hallitsee aihepiirin monipuolisesti ja syvällisesti. Teoksessa käsitellyt aiheet liikkuvat esimerkiksi Kommunistisen puolueen manifestista kapitalismia edeltäviin yhteiskuntamuotoihin, Marxin teosten reseptiohistoriaan sekä myöhemmän marxilaisuuden vaiheisiin. Teoksen päättää kokoava kirjoitus, jonka otsikko on Marx ja työläiset: pitkä vuosisata. Siinä Hobsbawm käsittelee työväenliikkeen vaiheita 1900-luvulla ja myös hieman Marxin merkitystä alkavalla vuosituhannella. Näin kirjan loppu sitoo yhteen ensimmäisessä luvussa avattuja teemoja ja kysymyksiä.

Näin laajan teoksen – lähes 500 sivua – kohdalla pelkän sisällön listaamista kiintoisampaa on kiinnittää huomiota myös siihen, mitä aiheita ei juurikaan käsitellä tai käsitellään vain kursorisesti. Ensinnäkin varoituksen sanana aihepiiriin vihkiytymättömille todettakoon, että toisinaan Hobsbawm sivuuttaa joidenkin Marxin teoreettisten ajatusten avaamisen. Kun monia Marxin ajattelulle keskeisiä teemoja ei juurikaan avata tai niitä käsitellään korkeintaan vain kursorisesti, oletetaan lukijalta jo varsin syvällistä tietämystä aiheesta. Eräs silmiinpistävä valinta on se, että Hobsbawm käsittelee Marxin keskeisintä teosta Pääomaa (Das Kapital, julk. 1867) lähinnä ohimennen – ja silloinkin teoksen sisällön avaamista tärkeämpää Hobsbawmille on sen reseptiohistorian avaaminen. Toisaalta valinta on ymmärrettävä, sillä Marxin talous- ja yhteiskuntateorioista on jo kirjoitettu lukemattomia kommentaareja.

Hobsbawm korostaa Marxin ajattelun holistisuutta. Marxin ajattelua voi näin jälkikäteen jaotella sosiologiaan, taloustieteeseen ja historiaan, mutta Marx itse tutki asioita niiden keskinäisyhteydessä. Samalla Marx oli viimeinen ja myös ylivoimaisesti merkittävin ricardolaisen poliittisen taloustieteen edustaja. Monien muiden tutkijoiden tavoin Hobsbawm nostaa Marxin elinaikana julkaistua Pääomaa tärkeämmäksi ja moniulotteisemmaksi tekstiksi vasta 1930-luvulla julkaistun Grundrissen eli Vuosien 1857–1858 taloudelliset käsikirjoitukset. Hobsbawmille (s. 140) se edustaa Marxin ajattelua rikkaimmillaan, kun taas Marxin elinaikana julkaistu Pääoma on vain saman tutkimushankkeen yksi osa. Yleisesti ottaen tekijänsä toimesta julkaistua tekstiä voisi pitää hiotumpana ja lopullisempana kuin julkaisematta jäänyttä, mutta kenties aidon oppineen merkkinä on juuri taipumus etsiä totuutta kääröistä, jotka tekijä on elinaikanaan jättänyt rottien syötäviksi.

Kommunistisen puolueen manifesti ja kapitalismia edeltävät yhteiskuntamuodostumat

Kommunistisen puolueen manifesti, jonka käsittelylle Hobsbawm on syystäkin varannut kokonaisen luvun, on viime vuosisatojen tärkeimpiä ja vaikutusvaltaisimpia tekstejä. Hyvin harvalla teoksella on ollut samanlaista vaikutusta maailmanhistorian kulkuun ja samalla myös ihmisten ymmärrykseen historian kulusta. Teoksen poliittinen vaikutus 1900-luvun historiaan on ollut vaatimattomasti sanottuna merkittävä. Samalla Kommunistisen puolueen manifestin sisältämä materialistinen historiankäsitys on sittemmin osittain vakiintunut myös osaksi arkiymmärrystä siitä, miten maailma toimii. Hobsbawm (s. 24) viittaa talousnobelisti John Hicksiin, jonka mukaan historian kulkua tulkitaan yleensä marxilaisin kategorioin, koska muitakaan ei ole saatavilla.

Hobsbawm kiinnittää yhden kokonaisen luvun verran huomiota Marxin käsityksiin kapitalismia edeltävistä yhteiskuntamuodostumista. Luku on mielenkiintoista luettavaa, mutta samalla aihe on hieman perifeerinen, ja sillä on lähinnä oppihistoriallista arvoa. Esimerkiksi kulttuuriantropologian ja historiantutkimuksen näkökulmasta Marxin käsitykset kapitalismia edeltäneistä yhteiskunnista ovat enemmän tai vähemmän vanhentuneita. Kuten Hobsbawm (s. 155) itsekin toteaa, Marxin ja Friedrich Engelsin tietämys alkukantaisista yhteisöistä oli pintapuolista, sillä moderni kulttuuriantropologia tieteenalana oli 1800-luvulla vasta kehittymässä. Nykynäkökulmasta Marx teki tarpeettoman laajoja yleistyksiä. Lisäksi voisi myös mainita, että Marx syventyi joihinkin aihepiirin kannalta olennaisiin teoksiin vasta sitten, kun oli itse jo merkittävimmät kirjansa kirjoittanut. Esimerkiksi irokeeseja tutkineen antropologi Lewis Morganin (1818–1881) teoksiin Marx tutustui vasta joitakin vuosia ennen kuolemaansa. Joka tapauksessa on mielenkiintoista lukea, mitkä kirjat ja mikä tietomäärä Marxilla itsellään on ollut käytettävissä, kun hän on hahmotellut ajatuksiaan maailmanhistorian lainalaisuuksista.

Mitä Marx todella sanoi?

Hobsbawm käsittelee tarkastelemiaan aiheita varsin perusteellisesti. Toisaalta perusteellisuutensa vuoksi teos on paikoin varsin raskassoutuinen ja myös hankala arvosteltava. Yleiskatsausta aihepiiriin etsivälle lukijakunnalle Marxista ja marxilaisuudesta on kirjoitettu huomattavasti helpommin lähestyttäviäkin kirjoja. Aikanaan näitä julkaistiin myös suomeksi varsin paljon. Uudemmasta kirjallisuudesta voisi mainita esimerkiksi Terry Eagletonin teoksen Miksi Marx oli oikeassa, jota voi suositella aiheeseen perehtymättömällekin. Hobsbawmin kirja sen sijaan ei ole aloittelijalle, vaan aiheeseen jo vähintään jonkin verran perehtyneelle lukijalle. Teos voisi soveltua erinomaisesti esimerkiksi yhteiskuntahistorian syventävien opintojen tenttikirjaksi. Kirjan sivuilta välittyy syvä oppineisuus, ja teoksen sisältämä tietomäärä on kunnioitusta herättävä.

Hobsbawmin teosta voisi tietyiltä osin verrata taloustieteilijä Meghnad Desain kymmenisen vuotta sitten ilmestyneeseen ja luonteeltaan hyvin erilaiseen kirjaan Marxin kosto. Siinä missä Desai yrittää korostaa Marxin ajatteluun mahdollisesti sisältyvää katkosta ja korostaa vanhan Marxin epäpoliittisuutta, Hobsbawm argumentoi sen puolesta, että Marxin antipatia kapitalistista tuotantotapaa kohtaan vain yltyi tämän vanhetessa. Hobsbawm myös korostaa hieman epämuodikkaasti Marxin ja Engelsin ajattelun yhteneväisyyttä. Nykyään usein juuri Marxin ja Engelsin ajattelun väliin yritetään lyödä railoa. Esimerkiksi joissakin suomalaisissa sosiologian oppikirjoissa on viime vuosina painotettu Marxin ja Engelsin ajattelun eroavaisuuksia. Hobsbawm antaa myös varsin paljon tunnustusta Engelsin ajattelulle ja kirjalliselle työlle. Muutama vuosi sitten suomennettua Engelsin varhaisteosta Työväenluokan asemasta Englannissa Hobsbawm käsittelee kokonaisen luvun verran eikä varsinaisesti säästele kehujaan.

Desain kirjaa, vaikka Hobsbawm ei siihen viittaakaan, voisi pitää esimerkkinä siitä Hobsbawmin hahmottelemasta ilmiöstä, jossa Marx yhteiskuntatieteen klassikkona vapautuu kommunistidiktatuurien vallan alta. Kun reaalisosialismi kaatui ja marxismi-leninismi yhtenäisenä oppijärjestelmänä ajautui vararikkoon, Marx vapautui marxismin kuristavan otteen alta. Neuvostoliiton sortumisen jälkeen kenelläkään ei enää ole monopolia tai arvovaltaa määritellä, mitä Marx todella sanoi. Toisaalta juuri virallisen ortodoksisen tulkinnan väistyessä tuli mahdolliseksi tutkia, mitä Marx todella sanoi. Hobsbawmin eräänä tavoitteena onkin nimenomaan kaivaa historiantutkimuksen keinoin esille Marxin oma ajattelu sen postuumien uudelleentulkintojen alta. Aivan kuten myöhempien taloustieteilijöiden Adam Smith ei ole sama hahmo kuin Kansojen varallisuuden kirjoittaja, ei myöskään myöhemmän marxilaisuuden esittelemä Marx aina vastaa sitä, mitä Marx todella ajatteli. Muutaman kerran myöhempää marxilaista perinnettä esitellessään Hobsbawm joutuu toteamaan, että Marx itse olisi saattanut olla joistakin myöhemmistä tulkinnoista toista mieltä. Hobsbawm esimerkiksi huomauttaa, että poliittinen marxilaisuus perustui tiettyyn Marxin ja Engelsin tekstien luentaan, eikä kaikilta osin vastannut Marxin omaa ajattelua. Hobsbawm myös näkee reaalisosialismin epäonnistuneena, eikä usko valtiovetoisen sosialismin enää palaavan.

Marxin teosten reseptiohistoria ja Marxin merkitys

Marxin teosten reseptiohistoriaa kuvaavat osiot Hobsbawmin teoksessa ovat erittäin mielenkiintoisia. Marxia on viimeisten reilun 150 vuoden aikana sekä ylistetty paljon että kritisoitu ankarasti. Usein kritiikki ja teosten saama kohtelu on kertonut lähinnä vallitsevasta yhteiskunnallisesta tilanteesta. Hobsbawmin mukaan esimerkiksi 1800-luvulla Marxin teokset eivät saaneet osakseen samanlaista kritiikkiä kuin 1900-luvulla, koska marxilaisuus ei poliittisena liikkeenä ollut kovin vahva tai oikeastaan edes vakavasti otettava. Kriitikoilla oli tuolloin varaa käsitellä Marxia reilusti, toisin kuin lokakuun vallankumouksen jälkeen. Aiheeseen liittyvänä anekdoottina voisi mainita, että Suomessa Pääoman toista ja kolmatta osaa jouduttiin odottamaan varsin pitkään, kun sekä sisä- että maailmanpolitiikan käänteet muuttivat vaikeatajuisena pidetyn oppineen vaaralliseksi vallankumousmieheksi. Pääoman ensimmäinen osa ehdittiin julkaista suomeksi alkuvuodesta 1918 sisällissodan alla – ei siis vuonna 1913, kuten Hobsbawm (s. 211) väittää. Seuraavat osat julkaistiin suomeksi vasta paljon myöhemmin Neuvostoliiton toimesta.

Hobsbawm käsittelee teoksessaan luonnollisesti myös Marxia edeltäviä sosialistiteoreetikkoja. Hobsbawmin tulkinnan mukaan nykyaikaisen sosialismin esihistoria varsin lyhyt. Hobssbawmin mukaan ensimmäiset modernit kommunistiset liikkeet syntyivät jakobiinien poliittisen perinteen pohjalta.  Samalla Hobsbawm korostaa sitä, miten Marx ja Engels pikemminkin torjuivat aiemman sosialistisen teorian kuin olisivat rakentaneet sen pohjalle. Karl Popperin hengessä marxilaisen ajattelun juuret voidaan johtaa aina Platoniin asti, mutta Hobsbawmin mukaan esimodernin ajan utopisteilla Platonista Thomas Moreen ei ole nykyaikaisen sosialismin tai marxilaisuuden kanssa juuri mitään tekemistä. Hobsbawmin argumentointi on tarkkaa, mutta myös siitä eriäville käsitykselle voisi löytää tukea. Tuskin on täysin väärin sanoa, että utopistinen ajattelu oli myös Marxin ajattelun motivaattorina, vaikka hän pyrkikin ottamaan siihen teorian tasolla peräeroa. Ylipäänsä Marxille oli ominaista käydä elinaikanaan jatkuvaa polemiikkia nykynäkökulmasta merkityksettömiä ajattelijoita vastaan.

Hieman pessimistisesti Hobsbawm toteaa (s. 215), että monia Marxin avaamia teemoja ja kysymyksiä käsittelevä teoreettinen keskustelu junnaa paikoillaan. Useimmat argumentit on esitetty puolin ja toisin jo moneen kertaan. Silti väittely siitä, onko Marx oikeassa, jatkuu luultavasti niin pitkään kuin kapitalistinen järjestelmä on voimissaan.  Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi viimeistään osoitti, että Marxilla on edelleen ajankohtaista sanottavaa kapitalistisesta yhteiskuntamuodosta. Marx saattaa olla jopa ajankohtaisempi kuin omana elinaikanaan.  Hobsbawmin (s. 446) mukaan on jälleen kerran tullut aika ottaa Marx vakavasti, sillä ”taloudellinen ja poliittinen liberalismi eivät voi yhdessä tai erikseen ratkaista 2000-luvun ongelmia”. Kun maailmankirjat ovat sekaisin, on korkea aika tarttua Marxin teoksiin. Mutta koska meitä erottaa Marxin ajasta kokonainen aikakausi, voi Hobsbawmin kaltainen opas olla tarpeen Marxin ajatteluun syventyessä.