Keväällä 1945 Helsinki otti vastaan rauhan. Maailmansodan päättyminen Suomessa ja Euroopassa merkitsi pääkaupungissa uuden ajan alkua niin arjessa kuin politiikan ylätasolla. Helsinki 1945 tarjoaa monipuolisen mutta hieman epäselvän näkymän tähän kiehtovaan aikaan. Kirjan kolmen pääluvun näkökulmat jäävät erillisiksi, eikä kirjassa ole johdantoa tai kokoavaa loppulukua. Lyhyessä esipuheessa ei mainita, että kukaan kirjoittajista olisi ollut erityisessä toimitusvastuussa.

Valvontakomissiosta arjen haasteisiin ja kaupunkirakenteen muutokseen

Kirjan avaava Jyrki Vesikansan ”Yhteiskunta myllerryksessä” -luku alkaa yleiseurooppalaisen ja jopa globaalin mittakaavan tilannekuvalla, mikä ei tässä tapauksessa ole erityisen onnistunut ratkaisu. Helatorstain 1945 rauhanjuhla Rautatientorilla sopisi hyväksi avaukseksi vaikka koko kirjalle, mutta tapahtuma saa ohimenevän maininnan vasta, kun toisen maailmansodan tutut loppuvaiheet on kerrattu Varsovan kansannoususta Berliinin kukistumiseen ja Goebbelsien perhesurmaan. Tämän jälkeenkin palataan vielä muun muassa Tyynen meren sotaan ja liittoutuneiden rauhankonferensseihin. Kun näkökulma lopulta asettuu Suomeen, se pysyttelee lähinnä valtiollisella tasolla – vaikka pääkaupunki toki oli niin eduskunnan ja presidentin kuin valvontakomissionkin tukikohta. Näin ollen helsinkiläisten elämään päästään kiinni oikeastaan vasta kirjan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen.

Kuva: Rauhanjuhla Rautatientorilla 10.5. 1945. Yle Pohjanmaa, Filmiseppo.

Samu Nyströmin luku ”Helsinkiläiset ja vanhan maailman viimeinen vuosi” on kirjan paras osa. Helsingin sosiaalinen ja taloudellinen kehitys, arkielämän haasteet ja kulttuuri nivoutuvat sujuvasti yhteen. Tekstiä olisi mahdollisesti voinut vielä väkevöittää hyödyntämällä esimerkiksi muistitietoaineistoja tai taltioituja aikalaishaastatteluja, joita kirjan lähdeluettelossa ei ole. Ihmisen kokoista historiaa olisi todennäköisesti voinut nostaa enemmän esiin myös hieman kevyemmällä pohjatyöllä, jos aikalaiskirjallisuutta ja jo nyt mukana olevaa lehdistöaineistoa olisi hyödynnetty monipuolisemmin. Näin rauhanaikaiseen elämään siirtyvien helsinkiläisten monet havainnolliset ja kiinnostavat kokemukset – joita kyllä nytkin kiitettävästi mainitaan – olisivat saaneet yksilöllisiä ääniä.

Kirjan päättävä Laura Kolben ”Murroksia ja jatkuvuuksia kaupungissa ja katutilassa” syventyy otsikkonsa mukaisesti kaupunkirakenteen ja kaupunginhallinnon kehitykseen. Samalla Kolbe syventää teemoja, joita myös Nyström käsittelee osuudessaan. Helsingin hallinnollisen lähihistorian epäilemättä parhaan asiantuntijan kirjoittama osuus on sisällöllisesti vankka, mutta sen paikka kirjan lopussa on hieman epäkiitollinen. Luku päättyy melko raskaaseen järjestyssääntö- ja tilastokatsaukseen, joita valitettavasti seuraavat enää lähdeluettelo ja takakansi.

Kuva: Auringonottajia Hietaniemen uimarannalla 1945. Valokuvaaja Väinö Kannisto 1945. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0

Kaupunkilaisten kokemusmaailma hallinnon varjossa

Nykyisessä historiantutkimuksessa on enenevässä määrin tapana vähintään ulottaa tarkastelu yksilöiden ja pienten yhteisöjen tasolle ja kokemuksiin, toisin sanoen mikro- ja mentaliteettihistoriaan. Kirjan lähempi vertailu niin ikään vuonna 2015 ilmestyneeseen Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950 -teokseen (Vastapaino, toim. Ville Kivimäki ja Kirsi-Maria Hytönen) ei olisi oikeudenmukaista, sillä jälkimmäinen on syntynyt kahdentoista kirjoittajan yhteistyönä ja usean laajan tutkimushankkeen yhteydessä. Rauhaton rauha -kirjan artikkelit sisältävät kuitenkin hyviä esimerkkejä siitä, kuinka kokemusmaailmojen sekä yhteiskunnallisten rakenteiden ja instituutioiden historiat voidaan parhaimmillaan yhdistää samaan vakuuttavaan kertomukseen. Myös Helsinki 1945 -kirjassa on lupaava asetelma ja kiitettävä pyrkimys yleisen ja yksityisen vuoropuheluun. Kaupunkilaisten jokapäiväiset kokemukset kuitenkin jäävät lopulta hallinnollisen näkökulman sekä valtakunnallisen ja jopa kansainvälisen kehityksen varjoon.

Kaupunkihistoriasta ja sodan ajan historiasta potentiaalisesti kiinnostunutta laajaa lukijakuntaa ajatellen kirjan ydinongelma on, että siitä on vaikea innostua. Teoksen komea ja runsas kuvitus antaisi tähän hyviä mahdollisuuksia ja tavallaan osoittaa, mikä tekstissä jää sivuosaan: ihmisyksilöt yhteiskunnan kaikista kerroksista, arjessa ja juhlassa, huolineen ja iloineen. Nyt kuvitus kulkee ”omaa polkuaan”, kuten esipuheessa mainitaan. Kirjan käyttöä haku- tai lähdeteoksena puolestaan vaikeuttaa hakemiston tai edes lukujen alaotsikkotasolle ulottuvan sisällysluettelon puute.

Helsinki 1945 -teoksen suurimmat ongelmat olisivat todennäköisesti olleet vältettävissä tarkemmalla sisältösuunnittelulla sekä selkeämmällä ja pitkäjänteisemmällä toimitustyöllä. Nyt sinänsä hyvät ideat eivät ole jalostuneet aivan loppuun saakka. Tästä huolimatta kirjassa on runsaasti arvokasta sisältöä, ja aiheesta kiinnostuneiden kannattaa siihen tutustua.