Olavi Paavolaisen kuolemasta on tänä vuonna kulunut viisikymmentä vuotta. Merkkivuotenaan Suomen yksi viime vuosisadan keskeisistä kulttuurihenkilöistä on saanut osakseen peräti kolme uutta tutkimusta. Alkuvuodesta Turun yliopistossa tarkastettiin Ville Laamasen väitöskirja Suuri levottomuus, joka käsittelee Paavolaisen 30-luvun ulkomaanmatkoja ja niistä syntyneitä kirjoituksia. Nyt arvosteltavan Panu Rajalan teoksen kanssa lähes samanaikaisesti julkaistiin myös H.K. Riikosen elämäkerta Nukuin vasta aamuyöstä.

Kyseessä voidaan katsoa olevan kolmas merkittävä Paavolais-tutkimuksen vaihe. Ensimmäinen alkoi 1960-luvun alussa Paavolaisen koottujen teosten julkaisemisesta, jatkui kirjailijan kuolemaa seuranneena keskusteluna ja huipentui vuonna 1975 ilmestyneeseen Matti Kurjensaaren elämäkertaan. 1990-luvun alussa alkanut toinen vaihe toi keskusteluun tieteellisen näkökulman. Jaakko Paavolaisen uusi elämäkerta (1991) sekä Ritva Hapulin (1995) ja H.K. Riikosen (1995) tutkimukset täsmensivät  Paavolaisen historiakuvaa tuoden siihen samalla uusia ulottuvuuksia. Myöhemmin varsinkin Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine ja Olavi Paavolainen -seuran ympärille kerääntynyt tutkijajoukko ovat pitäneet Paavolaista näkyvästi esillä. Viimeisin näyte tästä on vuonna 2012 julkaistu antologia Paavolaisen katse. Vaikka historioitsijat ovat olleet näkyvästi esillä, on Paavolainen jatkuvasti kiinnostanut tutkijoita yli tieteenalarajojen.

Tulisoihtu pimeään on siis järjestyksessään jo kolmas Paavolaisesta valmistunut elämäkerta. Panu Rajala kuuluu kotimaisten elämäkertureiden eturiviin, mutta varsinaisena Paavolais-tutkijana hän ei aikaisemmin ole esiintynyt. Paavolainen on silti ollut näkyvästi esillä Rajalan Mika Waltarista (2008) ja Yrjö Jylhästä (2009) kirjoittamissa elämäkerroissa. Ei siis tule yllätyksenä, että Rajala on ottanut käsittelyynsä vielä yhden tulenkantajan, kenties sen kaikista tärkeimmän.

Tulenkantaja ja takinkääntäjä

Olavi Paavolaisen elämä näyttäytyy legendanomaisena. Hän syntyy kosmopoliittiin perheeseen Karjalan Kivennavalle, siirtyy 1914 käymään koulua Helsinkiin, perustaa taiteellisia ystäväpiirejä ja on 1920-luvulla etujoukoissa synnyttämässä uutta kirjallista kulttuuria Suomeen. Tulenkantajien “keulakuva” julkaisee elämänsä aikana ainoastaan yhden oman runokokoelman, mutta hänen vaikutustaan uuden runouden esiinmarssissa on pidetty keskeisenä. Hän matkustaa 1920-luvun lopulla Eurooppaan, etsii nykyaikaa ja esittelee löytönsä suomalaisille.

Kun tulenkantajat 1930-luvun alkuvuosina hajaantuvat, jää sukupolven keskushenkilö tyhjän päälle. Hän pyrkii palauttamaan asemansa toteuttamalla suursiivouksen maan kirjallisessa elämässä. Yritys epäonnistuu ja Paavolainen jatkaa uraansa mainosmiehenä. Kunnes aukeaa mahdollisuus lähteä kolmannen valtakunnan vieraaksi, mikä aloittaa uuden vaiheen hänen elämässään. Kulttuurimatkailija Paavolainen ottaa tehtäväkseen kertoa tietämättömille maanmiehilleen, “mitä maailmassa nykyisin tapahtuu”.

Toinen maailmansota keskeyttää Pako pimeyteen -trilogian kirjoittamisen. Neuvostoliittoa käsittelevä kirja ei koskaan valmistu ja viimeisenä teoksenaan Paavolainen julkaisee sodanaikaisen päiväkirjansa. Sen kuuluisan Synkän yksinpuhelun, jonka vastaanotto leimasi kirjoittajan opportunistiseksi takinkääntäjäksi. Viimeiset elinvuodet kuluvat hiljaisuudessa. Yleisradion teatteripäällikön virka ei tuo tyydytystä, alkoholin käyttö lisääntyy ja viimeisinä elinvuosina tapahtunut maineen rehabilitointi tulee liian myöhään.

Kuva: Nykyajan etsijä vuodelta 1928. (Wikipedia)

Omaelämäkerrallisuutta ja muistitietoa

Rajala ilmoittaa tutkimuksensa esipuheessa tavoitteekseen kirjoittaa “Olavi Paavolaisen koko kaaren kattava elämäkerta”, jossa teosten ja elämänvaiheiden vuoropuhelu täydentävät “jänteisessä vuoropuhelussa” Paavolaisen kirjailijakuvaa. Rajala antaa Matti Kurjensaaren ja Jaakko Paavolaisen aikaisemmille yrityksille tunnustuksensa, vaikkakin katsoo niiden syntyneen “henkilökohtaisten tuntemusten pohjalta.” Rajalan yli 600-sivuinen teos on aikaisempia elämäkertoja huomattavasti laajempi ja sisältää uutta tietoa Paavolaisen eri elämänvaiheista. Kokonaisvaltaista uudelleentulkintaa Tulisoihtu pimeään ei silti tarjoile, vaan rakentuu aikaisempien tutkijoiden rakentaman Paavolais-kaanonin pohjalle.

Olavi Paavolaisen teokset tarjoavat houkuttelevia mahdollisuuksia elämäkerrallisiin tulkintoihin. 1930-luvun matkakertomukset ja Synkän yksinpuhelun päiväkirjamerkinnät tarjoavat tutkijalle kokonaisia jaksoja suoraan siteerattavaksi, kunhan huomioi riittävän lähdekritiikin. Rajala käyttää runsaasti Paavolaisen kirjoja suorana tietolähteenään, mutta muistaa myös tasaisesti vertailla tietojen paikkaansa pitävyyttä muuhun alkuperäisaineistoon. Paikoitellen aineistojen välinen vuoropuhelu unohtuu, mikä saattaa johtua myös siitä, ettei vertailtavaa aineistoa ole ollut saatavilla. Esimerkiksi Synkän yksinpuhelun tietoja Rajala esittelee monin paikoin hyvin itsestään selvinä, vaikka hän muuten asettaakin teoksen totuudenmukaisuuden kokonaisuudessaan kyseenalaiseksi.

Alkuperäisaineiston, tutkimuskirjallisuuden ja Rajalan omien tulkintojen erottamista toisistaan hankaloittaa puutteellinen viittaustekniikka. Viitteet on kohdistettu yksittäisille sivuille, milloin jää lukijan tehtäväksi arvailla, mihin kohtaan sivua lähde varsinaisesti viittaa ja jatkuuko sama viite mahdollisesti seuraavilla sivuilla. Paavolaisen omaan tuotantoon ei ole viitattu kertaakaan, mikä tietysti on erikoista ottaen huomioon, kuinka laajasti Rajala teoksien tietoja on hyödyntänyt. Ja kun viitetiedoissa lisäksi törmää seuraavanlaisiin merkintöihin: “lisäksi kirjeitä Paavolaisen kokoelmassa, SKS” tai “lisäksi Hämäläisen ja Paavolaisen kirjeitä, SKS”, niin yleisvaikutelmaksi jää, että tutkimuksen viimeistelyssä on tullut pahimman laatuinen kiire.

Toinen lähteitä koskeva ongelma liittyy kysymykseen historiallisesti objektiivisesta tiedosta. Rajala käyttää runsaasti hyväkseen muistelma-aineistoa, erilaisia haastatteluja ja tiedonantoja. Kuinka relevantteina lähdeaineistoina voidaan esimerkiksi pitää muistoja vuosikymmeniä vanhoista tapahtumista? Tekeekö Helvi Hämäläisen ”valokuvamuisti” tai Veijo Meren ”tarkka repliikkikorva” heidän lausunnoistaan sellaisenaan valideja? Kysymyksiin tuskin on yksiselitteistä vastausta ja ne vaativat pohdintaa muistelma-aineiston historiantutkimuksellisesta arvosta yleensä. Rajala joka tapauksessa luottaa tietolähteisiinsä ja onnistuukin rakentamaan niiden välityksellä vivahteikasta kuvaa etenkin Paavolaisen yksityiselämästä.

Rajala antaa pääasiassa lähteiden puhua puolestaan, mutta nostaa toisinaan myös oman äänensä esiin. Pääasiassa tämä tapahtuu epäuskoisen hämmästelyn ja kysymyksien kautta. Kirjoittajan ennakkokäsitys tutkimuskohteestaan tuntuu olevan niin voimakas, ettei hän paikoitellen tunnu osaavan suhtautua käsitystään vastustaviin tietoihin. Sota-ajan kuvauksissa Rajala näyttää paikoitellen jopa hermostuvan Paavolaisen ristiriitaiseen olemukseen, ja on vakuuttunut siitä, että Synkkä yksinpuhelu on ainakin osittain kirjoitettu jälkikäteen.

Naiset

Vaikka Rajala esittelee tutkimuksensa päämääriksi Paavolaisen elämän ja teosten vuoropuhelun, varsinainen teoksiin kohdistuva analyysi jää vähäiseksi. Tämä saattaa osittain johtua siitä, että H.K. Riikonen on lähestynyt Paavolaista ennen kaikkea hänen kirjojensa kautta. Tärkeämpänä syynä silti lienee se, että Rajala on halunnut tarjota riittävästi tilaa yhdelle suosikkiaiheistaan: naisille. Rajala siteeraa tutkimuksen loppupuolella Waltaria, jonka mukaan:

Olavi Paavolaisen säteilyvoima on eri vaiheissa sitonut häneen ystävyydensitein poikkeuksellisen määrän niin älyllisesti kuin jopa poliittisesti epäilyttäviä naisia, jotka ovat muovanneet hänen persoonallisuuttaan ja joita hän puolestaan on tavalla tai toisella muovaillut.

Rajala on ottanut Waltarin näkemyksen omakseen. Paavolaisen naissuhteet kuljettavat tarinaa eteenpäin ja nousevat elämäkerran kokonaisuuteen nähden vähintään yhtä merkittävään rooliin kuin hänen teoksensa. Ja naisiahan tietysti riitti: Katri Vala, Minna Craucher, Hagar Olsson, Helvi Hämäläinen, Ain’Elisabet Pennanen, Hella Wuolijoki, Sirkka-Liisa Virtamo, Hertta Kuusinen – ja monet muut. Yksi avioliitto, useita rakkaussuhteita, platonisia suhteita ja tärkeimpänä kaikista elämänpituinen kunnioitus äiti Alice Paavolaista kohtaan.

Naissuhteiden esittely tuo uutta tarttumapintaa Paavolaiseen yksityishenkilönä. Varsinkin Helvi Hämäläisen muistelmien kautta avautuu aivan uudenlainen – eikä aina kovin mairitteleva – kuva oman aikansa kuuluisasta dandysta ja naistenmiehestä. Hämäläisen varsin yksityisluontoiset muistot paljastavat, mitä kaikkea kätkeytyi Paavolaisen viimeiseen asti viritetyn julkisivun taakse: epävarmuutta, väkivaltaa, neuroottista pukeutumista, ruuansulatushäiriöitä, alkoholismia ja vaikea narsistinen luonne.

Toisinaan Rajalalta olisi silti toivonut hieman kokoavampia ajatuksia Paavolaisen naisystävien taustoittamisessa. Vaikka esimerkiksi Helvi Hämäläisellä oli keskeinen merkitys Paavolaisen elämässä tietyllä ajanjaksolla, on syytä epäillä, kuuluuko esimerkiksi Säädyllisen murhenäytelmän vastaanoton käsittely Olavi Paavolaisen elämäkertaan? Samanlaisia turhan pitkiä taustoituksia löytyy myös Katri Valan ja Hagar Olssonin kohdalta.

Toisekseen käytettävissä olevat lähteet tuovat väkisinkin painotuksiin tiettyjä vääristymiä. Hämäläinen saa suhteettoman paljon tilaa siihen nähden, että hänen ja Paavolaisen intiimi suhde kesti vain muutamia vuosia. Toisaalta Paavolaisen puoliso Sirkka-Liisa Virtamo jää lähes kokonaan käsittelemättä, koska aineistoja avioparin yhteiselämästä ei ole olemassa. Vai mahtoiko Rajalan kynän pitää kurissa Kurjensaaren kohtalo? On tunnettua, kuinka voimakastahtoinen Virtamo oli vähällä kaataa Kurjensaaren elämäkerran julkaisun ja onnistui myös estämään oman nimensä käytön kirjassa.

Rajala näkee intiimejä suhteita myös siellä, mihin asti todisteet eivät välttämättä aina riitä. Vaikka Paavolaisen ja Wuolijoen suhde on epätodennäköinen, epäilee Rajala silti, “miksi hän [Wuolijoki] komean ja älykkään Olavin olisi jättänyt kokematta”. Ja tietysti charmantti radioteatterin päällikkö kiinnosti naispuolisia alaisiaan – ja toisin päin. Minna Craucherin tapaukseen ei silti Rajalakaan osaa tuoda uutta tietoa, minkä vuoksi paheellinen salonginpitäjä näyttäytyy enemmänkin romaanin mielikuvitushahmona kuin Paavolaiseen elämään keskeisesti vaikuttaneena henkilönä. Tietyistä ylilyönneistä huolimatta naissuhteiden käsittelyssä Rajala on parhaimmillaan.

Kuva: Eino S. Repo ja Olavi Paavolainen vuonna 1962. (Wikipedia)

Symboli ja historiallinen henkilö

Rajala ei – naisnäkökulman lisäksi – esitä kokoavaa käsitystä siitä, mikä Paavolaisen merkitys viime kädessä oli tai millaisena se hänen mukaansa tulisi nähdä. Kirjan takakansi sen sijaan esittelee peräti 28 määritelmää Paavolaisesta: aikansa makutuomari, keikari, taidekriitikko, kotipuutarhuri, elämänrakastaja, kokaiinin käyttäjä ja alkoholisti, keulakuva ja symboli etc. Moniulotteisuus onkin totutusti ollut yksi Paavolais-kaanonin ylläpitäjä ja kenties tärkein syy siihen, miksi hänestä yhä edelleen ollaan kiinnostuneita.

Lukuisat määritelmät voidaan jakaa kahteen kategoriaan: niihin, joissa Paavolaista käsitellään historiallisena henkilönä ja niihin, joissa hän esiintyy aikakautensa symbolina. Jaakko Paavolainen totesi omassa elämäkerrassaan, että “Paavolaisen muisto on toistaiseksi vedonnut enemmän luovaan mielikuvitukseen kuin tutkimushaluun”. Vaikka Paavolainen sittemmin on useaan kertaan asetettu tieteellisen suurennuslasin alle, perustuu hänen kiinnostavuutensa epäilemättä edelleen johonkin muuhun kuin henkilöhistoriallisen objektiivisuuden tavoitteluun.

Tulisoihtu pimeään taiteilee symbolin ja historiallisen henkilön välillä. Rajala esittelee heti ensimmäisellä sivulla kuvauksen symbolista nimeltä Olavi Paavolainen: “Häntä on ihailtu ja kadehdittu, rakastettu ja vihattu – eniten kuitenkin ihailtu. Hän oli niin ainutlaatuinen ilmestys, poseeraava dandy, tenhoava vaikuttaja, innostava joukonjohtaja, loistava tyyliniekka…” Luettelo jatkuu vielä pitkään, mutta ajatus varmasti tuli selväksi.

Ei käy kieltäminen, etteikö Paavolaisella olisi ollut merkitystä omana aikanaan, mutta mihin tämä merkitys viime kädessä perustui? Mitä esimerkiksi tarkoittavat määritelmät “oman aikansa johtotähti” ja “tulenkantajien johtaja”? Jos tulenkantajien aikakaudeksi määritellään 1920-luku, ei Paavolainen kyseisellä vuosikymmenellä julkaissut ainoatakaan omaa runokokoelmaa. Ensimmäinen oma teos, Nykyaikaa etsimässä, ilmestyi niinkin myöhään kuin 1929. Paavolainen julkaisi kirjoituksiaan eri lehdissä ja antologioissa, mutta omaa aikakauslehteä hän ei koskaan perustanut. Myös aikakauslehti Tulenkantajat oli mitä suurimmissa määrin Erkki Valan aikaansaannos. Kun Paavolainen tuli Valan tilalle päätoimittajaksi, ajautui lehti pian tämän jälkeen konkurssiin. Pienen piirin seremoniamestarina ja ateljeekriitikkona Paavolaisella oli varmasti vaikuttavuutta, mutta mihin asti tuo vaikuttavuus aikakautensa kirjallisessa kulttuurissa lopulta kantoi?

Symboli purkautuu Rajalan käsittelyssä naissuhteiden osalta, mutta jää muuten monin paikoin elämään. Jo yksin elämäkerran nimi – Tulisoihtu pimeään – on symbolinen, mutta mihin se varsinaisesti viittaa? Paavolaiseen, joka valaisee pientä ja ajatuksellisesti pimeää Suomea kirjoituksillaan? Vai Paavolaiseen, joka uskaltautuu matkustamaan maailmalle katsomaan aikakautensa pimeyttä suoraan silmiin? Selvää joka tapauksessa on, että Paavolainen on tulisoihtu, symboli, joka valaisee olemassaolollaan ympäristöään.

Paavolaisessa riittää vielä tutkimista, mutta kaikkea kiinnostusta ei ehkä kannata keskittää perikunnan mahdollisesti piilottelemiin arkistoihin. Uusia näkökulmia syntyy helposti, kun huomio tarkennetaan jälkikäteen muodostuneiden kulttuuristen kerroksien ohitse suoraan historialliseen henkilöön.

Tulisoihtu pimeään on suurelle yleisölle tarkoitettuna tietokirjana onnistunut. Kriittiselle historiatieteelliselle tarkastelulle Rajalan elämäkerta tarjoaa silti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.