Suomessa on kirjoitettu erittäin niukasti valtiosääntöoikeudellisia kirjoja, selvästi vähemmän kuin olettaisi, kun huomioidaan se, millaiset valtiosääntöoikeudelliset voimavarat yliopistoissamme on. Syy vähäiseen kirjallisuuteen on jokseenkin selvä: valtiosääntöprofessorit käyttävät erittäin runsaasti aikaa lausuakseen perustuslakivaliokunnalle ja julkaisevat alan tutkimuksia vähemmän kuin olisi kohtuullista odottaa.

Toisten mielestä voimavaroja käytetään väärin, toisten, ei vähiten asianosaisten mielestä, näin ei ole, vaan he allokoivat työpanostaan juuri oikein parantaakseen lainsäädäntötuotosta. Nykytilanteen pitäminen onnistuneena riippuu sitten siitä, haluaako painottaa enemmän tieteellistä julkaisutoimintaa vai niin sanottua kolmannen tehtävän asiantuntijapalvelun keskeisyyttä ammattikunnan arjessa. Perustuslakihistoriamme kokonaishistoriallisia esityksiä ei ole liiaksi. Siksi on tervehdittävä ilolla emeritusprofessoreiden trion kirjaa Suomen ensimmäisen perustuslain täyttäessä sata vuotta.

Liiankin referoiva ote

Kirja koostuu kahdeksasta pääluvusta ja yhteensä 41 muutaman sivun alaluvusta. Kirjaan tarttuu suurin odotuksin mutta joutuu hyvin nopeasti pettymään. Kirjan sata ensimmäistä sivua ovat kotimaisten historiallisten yleisesitysten nojalla kirjattua kiusallisen pinnallista referaattia. Syvyystaso puuttuu kokonaan. Suuret linjat eivät hahmotu pisteittäisten huomioiden seasta.

Mielenkiintoiseksi kirja käy oikeastaan vasta kuudennesta luvussa, jossa aletaan seurata valtiosääntöuudistuksen vaiheita. Näiltä osin teksti on varsin teoriattoman luettelomainen, ikään kuin tarkoituksena olisi vain ollut mainita oleellisiksi oletettuja tapahtumia ja vaiheita lainkaan pohtimatta, mitä nämä oikein ilmensivät ja mitä niistä seurasi. Omaan aikaansa tapahtumia ei juuri ankkuroida: ne vain tapahtuvat jossakin yhteiskunnallis-poliittisessa tyhjiössä. Tämä on sinänsä varsin merkillistä, sillä kirjoittajat korostamistaan korostavat historiallisten tapahtumien polkuriippuvuutta ja yhteiskunnallisten taustojen vaikutusta tapahtumiin.

Kirjoittajien työnjako ei ilmene kirjasta mitenkään, vaikka eri tyylilajit paljastavat kirjoittajien eroja. Poleemisuusaste vaihtelee, oikeastaan vähän liikaakin. Historian alkuvaiheet esitetään jokseenkin vakiintuneeseen tapaan neutraalisti ja objektiivisesti, mutta tuoreemmat tapahtumat paljastavat kirjoittajien omat arvostukset ja mieltymykset toisinaan varsin suorasukaisesti. Sinänsä tämän ei tarvitse olla häiritsevää, kunhan kirjoittajat perustelisivat kantansa. Nyt perusteluja ei juuri esitetä.

Epäselväksi jää, kenellä valta on

Kirjaan saattaa joku viaton lukija tarttua siinä tarkoituksessa, että hänelle kirjasta selviäisi, kenellä on Suomessa valta. Häkellyttävää, mutta vallasta ei juuri puhuta. Presidentin, eduskunnan ja hallituksen keskinäissuhteista ei juuri käydä keskustelua nimenomaan valtanäkökulmasta. Lukija joutuu näkemään kohtuuttoman paljon vaivaa kyetäkseen hahmottamaan näiden elinten keskinäisten valtasuhteiden kehittymistä.

Hieman omituisena voi pitää kirjoittajien tapaa käyttää poliittista muistelmakirjallisuutta todistusvoimaisina aikalaislähteinä. Lähdekritiikki loistaa näiltäkin osin poissaolollaan jokseenkin kokonaan. Kirjoittajat eivät lainkaan aseta eri lähteitä toisiaan vastaan, puntaroi niiden luotettavuutta ja pyri tämän pohjalta muodostamaan itsenäistä kokonaiskuvaa siitä, mitä oikein on tapahtunut ja miksi.

Kirjoittajilla ei ole mitään yhtenäistä teoreettista viitekehystä, jonka puitteissa he olisivat hahmottaneet perustuslakikehitystä toisaalta kronologisesti ja toisaalta systemaattisesti. Kirjallisuutta on käytetty varsin niukasti, ja kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta ei ole hyödynnetty käytännöllisesti katsoen lainkaan muutamaa liki vain maininnalle jäävää poikkeusta lukuun ottamatta. Suomea ei aseteta edes pohjoismaiseen asiayhteyteensä saati että olisi vaivauduttu asemoimaan Suomi kansainväliseen kontekstiin edes EU-kehykseensä.

Kustantaja on katsonut aiheelliseksi kirjan takakannessa suositella kirjaa soveltuvaksi hyvin oikeus- ja politiikkatieteiden oppikirjaksi samoin kuin ammattilaisten käsikirjaksi. Oppikirjaksi tästä ei pinnallisuutensa takia ole ja käsikirjana se toimii kehnosti, varsinkin kun siitä puuttuu niin hakemisto kuin alan kunnollinen kirjallisuusluettelo. Oikeastaan vain valtiosääntöuudistusta valmistelleiden komiteoiden, toimikuntien ja työryhmien neljän sivun taulukosta on käsikirjakäyttöä.

Lukijalle, joka ei tiedä perustuslakimme historiasta mitään, kirja käy riittävän helposta aloituksesta. Alan ammattilaisille siitä ei juuri ole hyötyä, sillä se ei tuo esiin mitään uusia oivalluksia, vanhojen käsitysten oikomisia tai metodologisesti sekä teoreettisesti punnittua perspektiiviä tulevaisuuteen.