Tiedustelutoiminta on ollut tapana jakaa kahteen pääryhmään, sotilaalliseen ja siviilitiedusteluun. Siviilitiedustelu keskittyy elinkeinoelämään, politiikkaan ja yhteiskuntajärjestelmiin liittyvän tiedon hankintaan ja tällaisen tiedustelun estämiseen (vastatiedustelu) sekä konkreettisten siviiliuhkien (mm. terrorismi ja kansainvälinen rikollisuus) ennakointiin ja torjuntaan. Sotilastiedustelu puolestaan seuraa oman alueen ja yhteiskunnan kannalta uhkaavien tai uhattaviksi ajateltujen valtioiden ja toimijoiden poliittista ja sotilaallista kehitystä ja sotatekniikan edistymistä laajemminkin sekä pyrkii vastapuolen suorittaman tiedustelun estämiseen. Tiedustelu on ennakoivaa toisin kuin vaikkapa rikostutkinta, joka selvittää jo tapahtunutta.

Tiedustelututkimus ja siitä kirjoittaminen tuntuu olevan ajassa liikkuva ilmiö. Mikko Porvali julkaisi vuonna 2018 alan eräänlaisen perusteoksen Tiedustelun näkymätön historia antiikista maailmansotiin (Atena 2018) ja Marko Palokangas puolestaan tutkimuksensa Hankitun tiedon varassa. Yhtymätason tiedustelutoiminnan kehitys Suomessa itsenäisyytemme aikana. (Edita 2018, ks. kirja-arvostelu). Tokihan nimenomaan sotilaallisesta tiedustelusta on julkaisuja syntynyt kautta vuosikymmenten, kuten käsillä olevan teoksen lähdeluettelo kertoo.

Joonas Sipilä ja Tapio Koskimies ovat nyt koonneet yhteen alan kirjoittajien eturivin ja teettäneet ja toimittaneet tiiviin paketin suomalaista sotilastiedustelutietoa kautta itsenäisyytemme vuosien. Taustana molemmilla on vankka asiantuntemus ja käsiteltävän kentän hallinta. Sipilä on filosofian tohtori ja Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian dosentti ja Koskimies, tohtorismies hänkin, on tutkinut muun muassa Suomen sotilasstrategista asemaa ja tiedusteluhistoriaa.

Mitä tiedustelu on

Johdannossaan Koskimies ja Sipilä luovat katsauksen sotahistoriaan ja tiedustelun merkitykseen sotatoimissa. Sotapäällikön on aina ollut hyödyllistä tietää, millainen vihollinen on voimiltaan ja mitä se aikoo, missä se operoi ja millainen into sillä on käydä kamppailuun. Vaikka jo Mooses lähetti tiedustelijansa luvattuun maahan, voidaan varsinaisen organisoidun sotilaallisen tiedustelun nykymielessä katsoa syntyneen vasta 1800-luvulla, jolloin sodankäyntikin oli muuttunut totaalisemmaksi ja sotavoimat tarvitsivat organisoitua tiedustelupalvelua niin sotaa edeltävänä aikana kuin itse sodankäynnissä. Tarvittiin systemaattisesti koottua tietoa ja järjestelmä hankitun moninaisen tiedon systemaattiseen käsittelyyn ja johtopäätösten tekoon. Aikojen myötä tiedustelujärjestelmät kehittyivät vakituisemmiksi organisaatioiksi sekä siviili- että sotilastiedustelussa.

Tiedustelulajeja on monia. Yksinkertaisinta on julkisen saatavilla olevan uutis-, dokumentti-, tilasto- ja henkilöstöaineiston ja muiden avointen lähteiden kokoaminen ja sen jalostaminen tietoa tarvitsevan käyttöön. Yleisesti tiedetään, että tiedon kokoaminen ei sinänsä ole tuomittavaa, mutta sen tietoinen ja tarkoitushakuinen muokkaaminen tietoa tarvitsevalle on vakavampaa, se on vakoilua. Vakoilua on myös henkilö- ja organisaatiotiedustelu, silloin kun se kohdistuu niihin, joilla ja joissa on salassa pidettävää tietoa, ja tämän tiedon hankkiminen – täällähän operoivat mataharit, christiinakihlmanit ja muut salaiset jamesbondit.

Signaalitiedustelu, nykypäivänä kovastikin esillä oleva tiedustelun laji, keskittyy eri tavoin kokoamaan elektronista tietoa – aiemmin tätä kutsuttiin radiotiedusteluksi. Nykypäivän taivas on täynnä teknistä tiedusteluvälineistöä, jonka avulla kiinnostuneet voivat seurata melkoisellakin tarkkuudella tapahtumia valtakuntien rajoista piittaamatta. Sotilasasiamiehet, nykyisin kaiketi puolustusasiamiehet, ovat laillistettuja tiedustelijoita, jotka seuraavat asemamaissaan sotilaallista kehitystä, ja kovinkin suosittua on myös aseteknologian salaisuuksien seuraaminen myös laittomin keinoin.

Kaikki tämä edellyttää myös vastatiedustelua ja salaamista. Esimerkiksi kotimainen suojelupoliisi ja Puolustusvoimien vastatiedustelu tekevät parhaansa estääkseen ja paljastaakseen Suomeen kohdistuvan vakoilun ja opastaessaan tavallisia toimijoita ymmärtämään, että avoimuuteen pyrkivässä yhteiskunnassakin on asioita, joista ei välttämättä tarvitse pitää niin suurta melua. Opetettavaa on myös siinä, että hyväuskoiset tavalliset meikäläiset saattavat usein olla osanen sellaista koneistoa, jonka toiminta kiinnostaa ulkopuolisia tahoja. Ja ettei kaikkea, mitä tietää, tarvitse muille kertoa. Ja jos joku asiakirja on saanut suojaustasoleiman, olisi syytä uskoa, että sitä leimaa ei ole lyöty siihen ihan vain huvikseen.

Sotilastiedustelua viestivälinein

Vaikka teos käsittää tiedustelutoiminnan vain itsenäisen Suomen ajalta, alkaa sen historiakerronta kuitenkin jo jääkäriliikkeen ajoilta. Tuolloin aktivistit palvelivat etupäässä saksalaisten intressejä ja välittivät Ruotsin kautta tietoja Suomen alueella olevista venäläisjoukoista ja niiden liikkeistä. Kun itsenäinen Suomi aloitti sotavoimiensa perustamisen, kytkettiin siihen heti omana yksikkönään tiedustelutoimisto (tietotoimisto). Seinäjoella ja sittemmin Mikkelissä toimiva Päämaja tarvitsi tietoja sekä rintamalta että myös punaisten hallussa olevalta alueelta, etenkin Helsingistä ja Viipurista.

Tätä toimintaa varten kehitettiin asiamiesverkosto ja luotiin myös viestiverkko. Kun tilanne oli rauhoittunut, tiedustelutoiminta jatkui, kohteena Neuvosto-Venäjä ja sittemmin Neuvostoliitto. Tekniikan kehittymisen myötä perustettiin myös radiotiedustelu luomalla kuunteluverkko seuraamaan nimenomaan punalaivaston ja itänaapurin rajavartioston radioverkkoja. Tästä lähti sitten kehkeytymään maailmanlaajuista huomiotakin saavuttanut suomalainen radiotiedustelu.

Talvisodan aikana päästiin radiotiedustelussa eteenpäin, kun pystyttiin avaamaan puna-armeijan käyttämät salakielikoodit, ja välirauhan aikana perustettu Päämajan Radiopataljoona olikin sitten jatkosodan aikana keskeisessä asemassa pystyessään välittämään käytännössä reaaliajassa vihollisen radioliikenteen salat sotilasjohdolle. Sodan aikana saatu radiotiedustelumateriaali talletettiin ja toimitettiin aselevon tultua turvaan Ruotsiin, minne siirrettiin myös keskeinen osa kuuntelutiedustelu- ja salakieliasiantuntijoita. Tämä salainen operaatio nimeltään Stella Polaris onkin kummitellut suomalaisessa tiedustelukirjallisuudessa viime päiviin asti. Tiedustelun operatiivinen johto sekin siirtyi pois maasta, osa palveli läntisiä liittoutuneita, joku vetäytyi kasvattamaan tulppaaneja Espanjan auringon alle. Elämisen ladun takasi joillekin heistä Suomesta tuodun Neuvostoliittoa koskevan salaisen aineiston kauppaaminen sitä kylmässä sodassa tarvitseville.

Jatkosodan tiedustelua

Jo Puolustusvoimien perustamisvaiheessa oli ryhdytty myös valvonta- ja vastavakoilutoiminnan järjestelyihin. Tavoitteena oli toisaalta pitää yllävalmiutta sotalaitoksen sisällä ja estää siellä tapahtuva kommunistinen solutustyö. Sotien aikana valvonta tehostui ja joukko-osastoista värvättiin työhön tiedottajia, jotka joukko-osastoissa seurasivat mahdollista kiihotustoimintaa ja sotamoraalia vahingoittavaa propagandatyötä. Vastavakoilun tehokkain työmuoto oli kuitenkin kiinni saatujen Neuvostoliitossa koulutettujen vakoojien kuulustelutyö, ja tietojen käyttö verkostojen paljastamiseksi. Vastavakoiluun kuului myös sisäisen radioverkon valvonta yhdessä Päämajan radiotiedustelun kanssa. Näin pyrittiin ja onnistuttiinkin paljastamaan Suomeen lähetettyjen vakoojien radioasemien sijainti ja niiden eliminointi. Joissain tapauksissa paljastunut vakoojaradisti taivutettiin lähettämään harhautussanomia hyvälläkin menestyksellä. Nämä ”käännytetyt” toimitettiin pääsääntöisesti turvaan Ruotsiin sodan päätyttyä.

Suomalaisten hyökkäysvaiheen aikana kesällä 1941 perustettiin erillinen liikkuva tiedusteluosasto Raski seuraamaan eteneviä joukkoja. Oli havaittu, että normaali vankikuulustelu oli liian hidasta eikä palvellut hyökkäävien joukkojen operatiivista tiedontarvetta. Joukkojen mukana liikkui tiedustelijapartioita, jotka tutkivat välittömästi saatuja sotilasasiakirjoja ja kuulustelivat vankeja ”tuoreeltaan”. Näin saatu tieto vastapuolesta voitiin toimittaa oitis hyökkääville joukoille. Toiminta oli menestyksekästä. Osasto lakkautettiin hyökkäysvaiheen jälkeen.

Päämajan strategista tiedonhankintaa varten Yleisesikunnan ulkomaaosastoon oli jo ennen sotia perustettu erityisesti tiedusteluun tarkoitettu tilastotoimisto, joka nimestään huolimatta oli aktiivin tiedustelun toimisto. Sillä oli alaosastot, joista käsin välirauhan aikana tehtiin salaisia tiedustelumatkoja Neuvostoliiton alueelle ja joista sittemmin kehitettiin Päämajan kaukopartioyksikkö, vuodesta 1943 alkaen nimeltään Erillinen Pataljoona 4. Sen neljä osastoa, sittemmin komppaniaa, tiedustelivat hyökkäysvaiheen aikana noin viikon ennakkoaikaisesti vastapuolen ryhmityksiä, puolustusasemia sekä suunniteltuja hyökkäysuria. Hyökkäyksen alettua ne aiheuttivat häiriötä vihollisen selustassa, räjäyttivät siltoja ja rautateitä ja näin sitoivat vihollista selustavarmistukseen.

Asemasodan aikana partiot toimivat kymmenien, jopa satojen kilometrien päässä vihollisselustassa hankkimassa strategista tietoa mm. selvittämällä liittoutuneiden avustuskuljetuksia Arkangelin radalla. Kaukopartio-osastot tekivät myös hävitys- ja tuhoamistehtäviä selustassa (ks. tarkemmin Saressalo, Lassi: Päämajan kaukopartiot jatkosodassa. WSOY 1987/2010).

Tunnettua on neuvostoliittolaisten lähettämien asiamiesten, desanttien, toiminta Suomessa sodan aikana. Ehkä tuntemattomampaa on suomalaisten vastaava toiminta Neuvostoliiton alueella. Suomalaiset käyttivät tähän toimintaan pääasiassa vapaaehtoisia sotavankeja, kiinni otettuja desantteja ja yliloikkareita. Näitä pyrittiin valikoimaan yleisesti Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksien joukosta ja luonnollisesti myös karjalaisista ja inkeriläisistä sotavangeista.

Toimintaa varten perustettiin Äänislinnaan ”Tiedustelijainkoulu”, suomalainen vakoiluyksikkö. Nämä koulutettiin tehtäviinsä ja toimitettiin rintaman yli joko laskuvarjopudotuksin, vesitse Äänisen yli tai saattaen, kuten mm. Muurmannin alueella. Kaikkiaan matkaan lähetettiin noin 200 asiamiestä, heistä harva palasi. Koulutetut vapaaehtoiset, jotka eivät ehtineet matkoilleen, siirrettiin sodan päätyttyä turvaan Ruotsiin (ks. tarkemmin Porvali, Mikko: Vakoojakoulu – Päämajan asiamieskoulutus jatkosodassa. Atena 2017).

Stella Polaris

Jo yllä on mainittu operaatio Stella Polaris oli kokonaisuus, jonka aikana suomalaisen radiotiedustelun vapaaehtoista henkilöstöä, suuri osa salaista tiedustelumateriaalia ja radiokalustoa, siirrettiin aselevon tultua Ruotsiin. Kyse oli laajaan asekätkentään vain löyhästi liittyvästä rinnakkaisesta ilmiöstä, jonka pääajatuksena oli, että radiotiedustelua (ja kaukopartiotoimintaa) voitaisiin jatkaa Ruotsista käsin mahdollisen miehityksen sattuessa. Ruotsissa asiaan suhtauduttiin tietyllä epäilyksellä, mutta toiminta kuitenkin sallittiin. Kun maan miehitys ei sitten toteutunutkaan, pääosa siirretystä henkilöstöstä palaili takaisin kotimaahan ja suurelta osin entisiin tehtäviinsäkin. Maahan kyllä rakenneltiin vielä salaista radioverkostoa, mutta se jäi vain harrastustasolle.

Ruotsiin siirretty radiokalusto myytiin osittain sinne, osa jäi vanhenemaan varastoon. Asiakirjamateriaalista osa mikrofilmattiin ja vieläkin käydään keskustelua siitä, mihin tuo kaikki aineisto sitten oikein joutui. Paperiaineiston uskotaan tulleen kokonaan tuhotuksi. Salaisilla tiedoilla käytiin sitten kauppaa 1950-luvulla kylmän sodan läntisten osapuolten kanssa (ks. tarkemmin Manninen, Ohto, Lehtonen, Lauri: Stella Polariksen perintö. Tiedusteluhistoriaa 1944–1950. Docendo 2019).

Sodan jälkeen

Sotilastiedustelu ajettiin käytännössä alas Puolustusvoimain siirryttyä rauhanajan kokoonpanoon joulukuussa 1944. Maassa oli miehittäjää vastaava Neuvostoliiton johtama Valvontakomissio, joka käytännössä pystyi avaamaan kaikki ovet koko maassa. Ja sen uteliaisuus oli kyltymätön. Samaan aikaan Valtiollinen poliisi joutui vasemmistosympaattoreiden haltuun ja kommunistien ohjaamaksi. Kun vielä asekätkentä – aseiden hajavarastointi mahdollisen miehityksen varalta – paljastui ja vasemmisto sai siitä lyömäkapulan, kun Porkkala oli miehitetty ja Suomi näin ollen vain osittain suvereeni valtio ja kun vielä YYA-sopimus vuodelta 1948 käsitettiin yleisesti liittosopimukseksi, oli selvää, että Puolustusvoimissa ei kovinkaan äänekkäästi kehitetty tiedustelutoimintaa.

Vasta vuonna 1952, Valvontakomission lähdettyä saatettiin aloittaa sotilasasiamiesten lähettäminen ulos. Tilannekuvaa Neuvostoliitosta ja kylmän sodan asetelmista alettiin kyllä rakentaa ja tiedustelutoiminta toimi jotenkin, mutta tiiviisti verhojen takana.

Vasta viisitoista vuotta myöhemmin voitiin aloittaa sotilastiedusteluorganisaation uudelleen rakentaminen, mutta vasta vuonna 1968 uskallettiin virallistaa se, että Puolustusvoimissa toimi tiedusteluosasto. Ja että sotilastiedustelulla oli käytännössä ja julkisestikin samat tehtävät kuin mitä sillä oli ollut ennen sotia. Kylmän sodan aikana ja YYA-sopimuksen ollessa voimassa oli sotilastiedustelun, niin rajatiedustelun ja -valvonnan, sotilasasiamiestoiminnan kuin myös elektronisen tiedustelun osalta edettävä suu supussa. Toimintaa kuitenkin kehitettiin.

Myös vastatiedustelu herätettiin henkiin, ja Suomen maine kansainvälisen tiedustelun kultamaana alkoi vähitellen haalistua. Neuvostoliitto oli kiinnostunut siitä, miten Suomi varustautuu ja millaiseen sodankäyntiin maa varautuu, USA puolestaan yritti selvittää, oliko YYA-sopimus muuttumassa sotilasliittosopimukseksi ja mitä kalustoa Suomeen saatiin hankittua idästä.

Neuvostoliiton vaikeudet Afganistanissa, maan heikentynyt infrastruktuuri ja lopulta koko rakennelman hajoaminen muuttivat luonnollisesi myös Suomen asemaa ja sen myötä tiedustelutarpeita. Erityisen keskeiseksi perinteisten tiedustelumuotojen rinnalle ja ehkä ohikin nousi nyt signaalitiedustelu. Siirtymävaiheen jälkeen elektronisesta tiedustelusta tuli osa organisoitua sotilastiedustelua. Koko tiedustelutoiminta kytkettiin yhteen kokonaisuuteen, jonka johdossa on tiedustelupäällikkö.

Tällä hetkellä Suomessa on valmiudet nykyaikaiseen tiedustelutoimintaan, ymmärretään mahdolliset uhkat ja vaarat, tiedetään kybertoimintaympäristön haasteet, tunnetaan pienet vihreät miehet, toimitaan uuden tiedustelulainsäädännön myötä entistä tehokkaammin ja osataan myös rakentaa saatujen tiedustelutietojen massasta analyyttisiä kokonaisuuksia.

Nykytilanteen tarkemman analysoinnin tekijät jättävät viisasti tähän.