On totta, kuten Tuija Vertainen toteaa Ranskan kirjallisuuden historiaa esipuheessa, että ”meiltä on puuttunut yleiskatsaus ranskalaiseen suuren vallankumouksen (1789) jälkeiseen kirjallisuuteen” (s. 10). On totta, että Ranskan kirjallisuuden vaiheista kiinnostunut suomalainen lukija on joutunut tyytymään osin vanhentuneihin esityksiin, Rafael Koskimiehen Maailman kirjallisuuden eri osiin, Kansojen kirjallisuden eri osiin, Anna-Maria Tallgrenin Ranskan kirjallisuuden kultaiseen kirjaan (1934) ja Eino Palolan 1950-luvun kirjailijaelämäkertoihin. Nykykirjallisuuden osalta tilanne on ollut vielä hankalampi. Tarjolla on ollut pelkästään satunnaisia esipuheita ja yksittäisiä artikkeleita. Tätä taustaa vasten T. Vertaisen pyrkimys kirjoittaa ”laaja kokoava katsaus ranskalaiseen kirjallisuuteen” (s. 10) on kunnioittettava – yritys on kunnianhimoinen ja rohkea – mutta herättää minussa paljon närkästystä ja vastalauseita. Olen yksi niistä, joille kirja on suunnattu: ranskan kirjallisuuden harrastaja, ja sen lisäksi tarvitsen yliopiston kirjallisuudenlaitoksen assistentin työssäni tällaista suomenkielistä hakuteosta. Arvioin kirjaa tästä näkökulmasta.

Eklektinen yleiskatsaus – ei hierarkiaa, ei näkökulmaa

Kirjan rakenne – aikakausien ja tyylivirtausten jaottelu – perustuu pääosin kahteen ranskalaiseen koulu- ja opiskelukäyttöön tarkoitettuun kirjallisuushistoriaan, Georges Décoten ja Joël Dubsosclardin toimittamaan teokseen Histoire de la littérature francaise – Itinéraires littéraires XIX ja XX (1991) ja Dominique Rincén ja Bernard Lecherbonnier’n toimittamaan kirjaan Littérature. Textes et documentes XIX (1986) ja XX (1994). 1800-luvun kirjallisuuden osalta kaikki tuntuu olevan paikoillaan: romantiikkaa edeltää esiromantiikka, ja realismi ja symbolismi tulevat kiltisti jonon viimeisinä. On selvää, että harvalla nykytutkijalla on mahdollisuutta (ja uskallusta) kirjoittaa suuria kertomuksia uusiksi, murtaa romantiikan ja realismin, realismin ja modernin välisiä oppositioita. (Näin on kyllä tehty, mutta ei yhden kirjoittajan toimesta, vaan kokonaisen asiantuntijakunnan yhteistyönä: ks. A New History of French Literature, ed. Hollier, 1989).

Ongelmallisempaa T. Vertaisen esityksessä on 1900-luvun jaottelujen yhteydessä esiin tuleva täydellinen eklektisyys, joka pohjimiltaan on jokaisen panoraamaan pyrkivän esityksen ongelma, jokaisen yleiskatsauksen joka objektiivisuuden nimissä – ilman hierarkiaa, ilman mitään näkökulmaa – leikkaa kirjallisuuden itsenäisiin ja irrallisiin paloihin ja siivuihin, jotka esitetään keskenään samanarvoisina: ”eksistentialismi”, ”Oulipo”, ”uusi runous”, ”naiset kirjoittavat”, ”romaani”, jne. Ongelma ei ole yksin T. Vertaisen, vaan liittyy aikamme atomistisuuteen ja tasa-arvolla pönkitettyyn pluralismiin. Pohjimmiltaan kyse on näköalattomuudesta. Tästä syystä en voi mitenkään hyväksyä Ranskan kirjallisuuden historiaa luonnehdittavan ”synteesiksi” (s. 10). Pikemminkin kirja on kollaasi tai sillisalaatti.

Myös kirjailijaesittelyt ovat ongelmallisia. En tarkoita perinteistä elämä&teokset -esittelykehystä, joka takaa jokaisesta kirjailijasta lyhyen elämäkerran ja luettelee ja/tai parafrasoi hänen tärkeimmät teoksensa. Tarkoitan esittelytapaa, itse tekstiä. Esittelyjä lukiessani tulee outo tunne kuin olisin jo aiemmin lukenut täsmälleen saman kohdan, saman luonnehdinnan, saman ilmaisun, samat sanat jossakin muualla – mutta missä? Otan esimerkin Guy de Maupassantin, suomalaisille koululaisille tutun novellin mestarin esittelyn alusta:

Eron jälkeen äiti asettui Etretat’n kaupunkiin Guyn ja tämän veljen Hervén kanssa ja pojat saivat liikkua vapaasti maaseudulla ja sitä ympäröivillä vesillä. Jo lapsena Guy piti uimisesta, soutelusta ja kalastamisesta, vedestä kaikin tavoin. (s. 99)

T. Vertainen ei viittaa kenenkään, joten teksti on mitä ilmeisemmin hänen. Esittely luo kuvaa kirjoittajasta, joka on perehtynyt Maupassantin lapsuuteen (vanhempien ero, muutto, veljesten leikit), joka tuntee kirjailijan elämän jatkuvuuden (”Jo lapsena Guy”), johon taitavasti perustaa myös kirjailijan teosten jatkuvuuden. Mitä ilmeisemmin tässä kirjoittaa Maupassant-asiantuntija. Mutta onko T. Vertainen Maupassant-tuntija? Mitä ilmeisemmin ei.

Kirjallisuusluettelossa mainitaan kyllä kaksi Maupassant-lähdettä, yksi esipuhe ja yksi monografia. Pidän todennäköisenä, että T. Vertainen on ottanut kohdan Maupassantin romaanin (Pierre et Jean; suom. Veljekset) esipuheesta. Mutta missä on kirjallisuusviite sille, joka haluaa lukea lisää Maupassantin soutelusta? Ja vakavasti puhuen: missä on kirjallisuushistorioitsijan lähdekritiikki?

Näennäisen objektiivista

Kirjailijoiden omaelämäkerralliset selonteot tarjoavat tietenkin arvokasta materiaalia kirjallisuushistorioitsijalle, mutta vähintä mitä tämä voi tehdä on tunnustaa lainansa ja tiedostaa erilaisten lähteiden arvo. On vaikea luottaa hakuteokseen, joka näyttää osittain plagioidulta, suurimmaksi osaksi lainatulta ja referoidulta – ilman että toisen tekstin käyttötapoja on vähimmässäkään määrin eroteltu.

T. Vertainen käyttää hyväkseen erilaista materiaalia: kirjallisuushistorioita, lehtikirjoituksia, esipuheita, tutkimuksia, biografioita ja televisio-ohjelmia, kirjailijoiden omia tekstejä, fiktioita ja omaelämäkertoja. Tämä luo kuvaa perehtymisestä valtavaan tekstimateriaaliin ja sitä kautta todellisesta asiantuntijuudesta. Kuitenkaan yhdenkään kirjailijan esittely ei perustu likimainkaan kattavaan – lukijan kannalta luotettavaan – tutkimuskirjallisuuteen. Esimerkiksi Georges Perecin esittelyn elämäkertaosuudessa viitataan (s. 281) hänen omaelämäkerralliseen teokseensa W ou le souvenir d’enfance (suom. W eli lapsuudenmuisto), eikä yhteenkään Perec-biografiaan, jotka antavat aika erilaisen kuvan kirjailijan elämänkulusta ja myös hänen lapsuudestaan.

Heterogeenisyys, totaalinen eklektisyys, sattumanvaraisuus, lähdekritiikin puute tekevät koko hankkeesta absurdin. Saan lukea jotakin jostakin kirjailijasta, josta minulle ei kerrota, mistä se on referoitu tai vielä pahempaa, kopioitu. Sen jonkin valintakriteerinä (valitut kirjailijat, valitut elämänepisodit, valitut kirjat) sanotaan olleen ”yleisemmin tai useimmin mainittu” (s. 10), eli keskiverto, toisin sanoen tässä tapauksessa – kun kaksi kouluhistoriaa muodostaa T. Vertaisen pohjatekstin – kai Ranskan opetushallituksen pedagogiaryhmän hyväksymä kirjallisuuskaanon. Mutta kannattaako Suomen yliopisto-opiskelijoille tarkoitetussa kirjassa kopioida ja jopa pönkittää ranskalaista patriarkaalis-nationalistista koulukaanonia, sitä jossa kirjailijat ovat miehiä ja naiset poikkeuksia (ks. ”Naiset kirjoittavat”) ja joka marginalisoi 1980-90 -lukujen vaikutusvaltaisimman kirjallisuuden, Maghreb-peräisen kirjallisuuden, omaksi ”ulkopuolisten” saarekkeekseen (ks. ”Ranskan kirjallisuutta Ranskan ulkopuolelta”)? T. Vertainen ei esittele yhtään ”uutta” kirjailijanimeä 1800-luvulta, ei kerro amerikkalaisen kirjallisuuden vaikutuksesta Ranskan 1900-luvun kirjallisuuteen ja jättää yksinkertaisesti mainitsematta monia (vaikeaselkoisina pitämiään?) kuuluisia kirjailijoita, kuten Raymond Rousselin.

Uutta kirjallisuushistoriaa?

Yhtenä vakavimmista puutteista pidän sitä, ettei Ranskan kirjallisuuden historiaa -kirjassa pidetä tarpeellisena kertoa opiskelijoille ja harrastajille viime vuosikymmenten aikana käydystä 1800-luvun historiankirjoitusta ja kirjallisuushistoriaa koskevasta kritiikistä, jossa muuten Ranskalla on ollut keskeinen rooli. Mutta tämän teeman poissaolo lienee käytännön sanelema juttu. Ainoastaan ilman tätä keskustelua on tällä hetkellä mahdollista kirjoittaa kirjallisuushistoria lineaaris-progressiiviseksi jatkumoksi, jossa romantiikka ”orastaa” esiromantiikassa ja moderni tarvitsee esimodernin vaiheen kehittyäkseen täyteen kukkaansa, jossa 1980-90 -luvulla kirjoittavan Francois Bonin tyyli ei ole enää ”pelkkää naturalismia” (s. 342), jossa Henry de Montherlant’in 1920-30 -luvun kirjojen voidaan nähdä ”vasta[nneen] sotien välisen ajan moraaliseen kaaokseen” (s. 226), jne. Ja yhtä absurdi kuin romantiikan kirjallisuuskäsitys on modernissa ja erityisesti avantgardessa vaalittu ajatus kirjallisuudesta vanhan ja uuden kamppailuna. Pahimmillaan se tuottaa latteuksia ja perättömyyksiä, kuten: ”Toisin kuin uuden romaanin edustajat tai oulipolaiset, tietyt 1960-luvun romaanikirjailijat käsittelivät kielen ja fiktion salaperäisyyttä” (s. 292).

Paikoitellen kirja tuntuu parodialta, niin täynnä se on kirjallisuushistorian kliseitä. Ei ristiriitoja, yllätyksiä, vaan itsestäänselvyyksiä: lainaus Marguerite Durasin kirjasta esimerkillistää ”vahvaa tunnelmaa” (s. 277), Maupassant’n kerronta ”soljuu”, Colette on ”luonnon tulkki”, jne. Tämäkin selittyy T. Vertaisen tukeutumisella koululaisille tarkoitettuihin kirjallisuushistorioihin ja sekavaan joukkoon eri tasoisia kirjallisuuslehtiä. Mutta ei kai yliopisto-opiskelijoille enää tarvitse puhua Oulipon ”leikeistä”. Kyllä kai heille voisi jo kertoa Raymond Queneaun ja yhdysvaltalaisten matemaatikkojen ja tietokoneasiantuntijoiden yhteistyöstä? (Ks. Oulipo. Atlas de littérature potentielle (1981)) Eikä Paul Valérykään ehkä ole enää niin ”vaikeaselkoinen” vähän vanhempien yliopisto-opiskelijoiden silmissä???

Joitakin käytännöllisiä näkökohtia lopuksi. Olen testannut kirjaa muutaman kuukauden ajan kirjoittaessani ranskalaista nykykirjallisuutta käsittelevää väitöskirjaani. Kirjassa on paljon hyödyllistä pikkutietoa; saan tietää, että ensimmäisessä maailmansodassa 1 300 000 kuolleesta ranskalaisesta kirjailijoita oli peräti 600 (s. 150). Olen löytänyt T. Vertaisen kirjasta monta hyödyllistä vuosilukua, kirjailijan syntymä- ja kuolinvuotta sekä teosten julkaisuvuotta. On erinomaista, että tekijä on liittänyt kirjan loppuun suomennettujen teosten luettelon, mutta se ei ole täydellinen. Etsin Jules Vernen kohdalta tietoa siitä, onko L’Île mystérieuse (’Salaperäinen saari’) suomennettu, milloin ja kenen toimesta, mutta löysin Vernen kohdalta vain maininnan, jossa tekijä sanookin luettelevansa Vernen teoksista vain ”luetuimmat” (s. 404). Sama koskee A. Dumasia. Kirjassa on kohtalainen kirjallisuusluettelo, jossa mainitaan jostakin syystä Dictionnaire universel des noms propres, muttei kirjallisuusopiskelijalle verrattomamman paljon hyödyllisempää kolmiosaista teosta Dictionnaire universel des littératures.

Ennen kirjallisuushistorioita kirjoitettiin pitkän työn päätöksenä, jolloin kirjoittajalla oli aikaa, kompetenssia ja parhaimmassa tapauksessa näkemystä, mutta tällä tulosvastuun aikakaudella kirjallisuuden alalle aikovat kandidaatit joutuvat sutaisemaan ensitöikseen Ranskan kirjallisuushistoriaa.