Rockin sankaritarua rakentamassa

Ray Manzarekin "Light My Fire. Matkani Doorsin kanssa" on uusin muistelmateos legendaarisesta 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa vaikuttaneen rock-yhtyeen historiasta. Yhtyeen alkuperäinen kosketinsoittaja Manzarek on melko yllättävästi julkaissut muistelmansa vasta nyt, kun yhtyeen keulahahmon kuolemasta on tullut kuluneeksi melkein kolmekymmentä vuotta. Mainostekstin mukaan teoksen tulisi tarkastella Doors-legendaa "kypsästi mutta hurskastelematta".

Manzarek, Ray: Light My Fire, Matkani Doorsin kanssa. Tammi, 1999. 350 sivua. ISBN 951-31-1373-6.

Ray Manzarekin "Light My Fire. Matkani Doorsin kanssa" on uusin muistelmateos legendaarisesta 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa vaikuttaneen rock-yhtyeen historiasta. Yhtyeen alkuperäinen kosketinsoittaja Manzarek on melko yllättävästi julkaissut muistelmansa vasta nyt, kun yhtyeen keulahahmon kuolemasta on tullut kuluneeksi melkein kolmekymmentä vuotta. Mainostekstin mukaan teoksen tulisi tarkastella Doors-legendaa "kypsästi mutta hurskastelematta".

Muistelma ei kuitenkaan täysin täytä mainoskriteerejään. Heti alusta alkaen tulee selväksi, että kysymyksessä on pelkästään yhden miehen näkökulmaan perustunut yleisesitys. Tarina kasvaa vanhoista rock-muistelmien kaavoista ja siinä käytetään hyväksi kaikkia ennestään tunnettuja Doors-kliseita, jotka on jauhettu puhki jo monet kerrat. Pelkästään kirjan korni otsikko, joka on siis yhtyeen läpimurtokappaleen nimi, saa otsan rypistymään. Pikaisesti selattuna näyttää jopa siltä, että teos noudattelisi orjallisesti perinteistä Doors-liturgiaa. Jälleen kerran käydään läpi tarinat yhtyeen kasautumisesta, nopeasta menestyksestä ja vielä kovemmasta alamäestä. Oman kammottavan leimansa kirjaan tuovat perinteisen pseudo-intialaisen elämänfilosofian maustamat jorinat sielujen ykseydestä, jota täydentävät luontevasti kotikutoiset ajatusrakennelmat Dionysos-kultista sekä tietenkin Morrisonin kuvaileminen oman aikakautensa Oidipuksena. Jim Morrisonin lyriikat kummittelevat muun tekstin joukossa kuin irtonaiset muistilaput.

Rock-muistelman tai historiikin arvosteleminen tältä pohjalta on tietenkin suhteellisen vaikeaa. Rockin historiasta kiinnostuneena lukijana pidän Manzarekin omaksumaa näkökulmaa lievästi ärsyttävänä. Miksi kukaan ei oikeasti edes yritä lähestyä tätä aihetta ilman, että mukana raahataan perinteisen rock-ideologian sankaritarun masentavaa painolastia? Ilmeisesti tämä lienee täysin mahdotonta. Osasyy löytyy tässä tapauksessa tietenkin jo vuosikymmenien ajan rakennetusta mytologiasta, jonka turvin yhtyeen levyt ja oheistuotteet myyvät tasaista tahti vuodesta toiseen. Toisaalta olen lukenut myös varsin monia, todella asiallisesti kirjoitettuja saman alan teoksia, joissa tarkastelukohteeseen on otettu hieman kriittistä etäisyyttä.

Manzarekin teos on kieltämättä osa varsin vaikutusvaltaista ja näyttävää amerikkalaisen populaarikulttuurin legendaa. Doors-mytologian merkittäviin edustajiin ja uudelleenmuokkaajiin on laskettavissa esimerkiksi Oliver Stonen elokuva The Doors (1991) tai John Densmoren muistelmateos Riders on the Storm (1990). Käytännössä 1950- ja 1960-lukujen tarkastelu 1990-luvun perspektiivistä ei välttämättä johda mitenkään syvälliseen lopputulokseen. Manzarekia voidaan luonnollisesti syyttää oman menneisyytensä kultaamisesta, mutta rehellisyyden nimissä hän ei edes pyri peittelemään tätä millään tavalla. Kritiikki ja syytökset voidaan kuitenkin suurimmalti osin työntää syrjään, jos teosta ei tarkastele pelkkänä naiivina propagandateoksena vaan oman alakulttuurinsa hengen tuotteena. Tekijä on todella ensikäden tietoa aiheestaan ammentanut muistelija, joten teoksen näkökulma on jo tältäkin osin tarkastelun arvoinen. Tarinan sanakäänteet ovat vain joskus sen verran lapsekkaita, että vakavaotteista lukijaa alkaa helposti hymyilyttämään. Rock-muistelmalle tyypillisestä kapulakielestä huolimatta Manzarekin kirjoitustyyli on parhaimmiillaan sopivan sujuvaa ja mutkatonta, että jopa aiheesta mitään tietämätön voi tempautua mukaan tarinan intomieliseen ilmapiiriin.

Onneksi mukana on myös melkoisesti oman aikansa kulttuurihistoriaa. Light My Fire tarjoaa myös varsin mielenkiintoisen aikalaiskuvauksen amerikkalaisen populaarikulttuurin tilasta noin vuosina 1955-1972. Chigagon South Sidella kasvanut Manzarek osoittautuu tässä suhteessa varsin omaperäiseksi elämän tulkiksi. Hän ehti lahjakkaana elokuvatieteen opiskelijana ja kosketinsoittaja näkemään amerikkalaisen populaarikulttuurin parhaimmat puolet. Manzarek kuvailee värikkäästi, mutta asiallisesti kuinka perinteiset musiikkityylit, kuten blues, kantri ja jazz vaikuttivat merkittävästi 1960-luvun puolivälissä kukoistukseensa nousseen uuden rock-kulttuurin muotoon ja sisältöön. Toinen merkittävä kuvailtava taustavaikuttaja oli tietenkin beat-liike, joka oli kultakautenaan 1950-1960-luvuilla yksi amerikkalaisen nuorison hallitsevimpia kirjallisia suuntauksia. Omaa taustaväriään teokseen tuovat myös uuden aallon säväyttämät elokuvahistorialliset katsaukset.

Intomielisen ja peräti "vallankumouksellisen" retoriikan takana löytyy myös mukavan laadukkaita aikalaiskertomuksia. Mazarek kumartaa perinteisten musiikkityylien ja aidon live-esiintymisen jaloille taidoille. Hänen näkökulmansa on sitoutunut voimakkaasti 1960-lukulaisuuteen, aikakauteen jolloin musiikkia ei välttämättä vielä ymmärretty pelkästään kaupallisena tuotteena vaan alakulttuurista progressiiviseen kukoistukseen nousseena taiteena. 1960-luvun musiikkia voitiin luonnehtia jopa uudeksi uskonnoksi tai aikansa tulkiksi. Tämä sivuvaikutus on yksi teoksen kantavia voimia ja sanoma, joka melkein peittyy tavanomaisen Doors-propagandan alle. Kirja voidaankin nähdä merkittävänä kunnianosoituksena maailmalle, joka on jo lähes lakannut olemasta. Omaelämäkerrallisella tyylillään Manzarek luo eteemme todellisuuden, joka idealistisuudestaan huolimatta on edelleen oudon kiehtova. Toisaalta Doorsin varsin progressiivisen ja tummanpuhuvan musiikin syntyhistoria tulee tätä kautta varsin ansiokkaasti selvitetyksi.

Yleisesti ottaen teos on varsin kevyttä luettavaa. Ja mitä tarjottavaa teoksella on kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle lukijalle? Katsoisin että jopa lähes kaunokirjallisuuden puolelle kallistuvat yleisesitelykset ovat varsin käyttökelpoisia lähteitä. Ennen kaikkea Light My Fire on lähes tyyliesimerkki hyvin laaditusta raskaan sarjan rock-muitelmasta. On varsin mielenkiintoista lukea miten alan ammattilainen rakentaa kuvaa omasta menneisyydestään. Light My Fire on tulkittavissa paitsi fani-julkaisuksi myös historialliseksi muistelmateokseksi tai jopa historialliseksi romaaniksi. Teos toimii siis erinomaisena esimerkkinä rockin omasta historiankirjoituksesta, jossa pätevät omat lait ja asetukset ja mytologiat. Mitään uutta ja yllättävää Light My Fire ei tarjoa, mutta toimiipa arvokkaana lisänä Doorsin ja amerikkalaisen rockin vaiheista kiinnostuneille ihmisille.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *