SÄHKÖIHON AIKA

"Sähköiho" on historiaa ja nykypäivää luotaava artikkelikokoelman muodossa julkaistu mediakulttuuripuheenvuoro. Kirjan takakansitekstin mukaan teoksessa "kyseenalaistetaan mediakulttuurin tulkintoihin liittyviä "myyttejä" ja itsestäänselvyyksiä sekä halutaan tuoda uusia aineksia käytävään keskusteluun." Mediatodellisuutta on lähdetty purkamaan kolmen käsiteparin (kone/ihminen, syöte/palaute, globaali/lokaali) kautta. Nämä käsiteparit eivät tarjoa sinänsä mitään vallankumouksellista näkökulmaa - pikemminkin päinvastoin, mutta tarkoitus lieneekin ollut etsiä tuttujen käsiterakennelmien tuntemattomampia taustoja.

Huhtamo, Erkki ja Lahti, Martti (toim.): Sähköiho - konemediaruumis. Vastapaino, 1995. 295 sivua. ISBN 951-9066-88-8.

"Sähköiho" on historiaa ja nykypäivää luotaava artikkelikokoelman muodossa julkaistu mediakulttuuripuheenvuoro. Kirjan takakansitekstin mukaan teoksessa "kyseenalaistetaan mediakulttuurin tulkintoihin liittyviä "myyttejä" ja itsestäänselvyyksiä sekä halutaan tuoda uusia aineksia käytävään keskusteluun."

Mediatodellisuutta on lähdetty purkamaan kolmen käsiteparin (kone/ihminen, syöte/palaute, globaali/lokaali) kautta. Nämä käsiteparit eivät tarjoa sinänsä mitään vallankumouksellista näkökulmaa – pikemminkin päinvastoin, mutta tarkoitus lieneekin ollut etsiä tuttujen käsiterakennelmien tuntemattomampia taustoja.

Ensimmäisen kone/ihminen -osion tarkoituksena on etupäässä jatkuvuuden painottaminen ja siirtyminen teknologian artefaktikeskeisestä tarkastelusta diskursiivisten pitemmän keston ilmiöiden käsittelyyn. Esimerkiksi William Boddyn artikkelissa "Elektrovisio" radioon, televisioon ja virtuaalitodellisuuteen liittyvien ilmiöiden samankaltaisuus nostetaan esiin. Ensimmäinen osa onkin – ainakin teknologian historian tutkijan kannalta – kaikkein mielenkiintoisin.

Toisessa osassa käsitellään mediamaailman vastakulttuurisia ilmiöitä, kuten underground-videotaidetta, rap-musiikkia ja tietoverkoissa tapahtuvaa kansalaistottelemattomuutta. Osan viimeisessä artikkelissa Volker Grasmuck kirjoittaa japanilaisista medianuorista, otakuista. Otakuissa on kiinnostavaa heidän yhtäläisyytensä – ja eronsa – "länsimaisten" "hakkereiden" ja nörttien kanssa. Otakut ovat samalla tavalla lähes sairaanloisen kiinnostuneita teknologiasta, mutta heillä on oma erityinen japanilainen taustansa: otakujen ihmis- ja konekäsitykseen on Grasmuckin mukaan vaikuttanut muun muassa japanilainen animismi. Otakut pitävät kuitenkin koneita inhimillisinä ja toisia ihmisiä elottomina! Medianuoriin on vaikuttanut omalta osaltaan myös japanilainen koulujärjestelmä, jossa painotetaan fragmentoituneiden yksityiskohtien hallintaa. Grasmuck ei tosin puutu siihen, miksi japanilainen koulujärjestelmä on muotoutunut tällaiseksi.

Sähköihon viimeisen osan tärkeimpänä teemana on viestinnän "tilallisuuden" korostaminen. Esimerkiksi Derrick de Kerckhove käsittelee uuden informaatioteknologian, globalisaation ja taiteen suhdetta toisiinsa. Kerckhoven näkökulma tai "olokulma" (mitä termiä hän itse haluaa käyttää) teknologiaan on osin deterministinen. Hän näkee teknologian kehitystä ohjaavana elementtinä, jonka selittäjän tai kesyttäjän rooli taiteilijoilla on. Kirja päättyy Friedrich Kittlerin kirjoitukseen kommunikaatiomedioiden historiasta. Kittlerin käsittelytapa on kuitenkin turhan suoraviivainen ja yksinkertaistava. Osittain edistysuskoisen tapahtumahistoriallisen käsittelyn lisäksi olisi ollut piristävää tarkastella teknologiaan liittyneitä tunteita, epäonnistumisia ja paikallisia vaihteluita.

Tilaa akselilla globaali/lokaali onkin käsitelty varsin perinteisesti. Kirjoittajat eivät ole lähteneet etsimään sellaisia teknologian tilallisia piirteitä, jotka tulevat esille kenties epäsuoremmin. Tila voidaan käsittää myös konkreettisemmin ja teknologisia tiloja voidaan lähestyä näin ollen myös laitteistoarkkitehtuurin ja teknologian sijoittelun kautta. Tilaan kuuluu myös koneiden ja ihmisten vuorovaikutus sekä niin kutsuttu utopistinen tila, ihmisten teknologiaodotukset.

Artikkelikokoelmien yleisenä ongelmana on liiallinen teemallinen ja laadullinen heterogeenisyys. Sähköiho on tässä suhteessa poikkeus. Kirjan jakaminen kolmeen osaan on ollut hyvä ratkaisu, jonka ansiosta kokonaisuutta on miellyttävä lukea ja se on helposti jäsennettävissä. Artikkeleissakaan ei ole havaittavissa suurempaa epätasaisuutta.

Sähköiho on mukava lukupaketti, joka herättää ajatuksia ja mielipiteitä sekä puolesta että vastaan. Se on edelleen ajankohtainen, vaikka monet tämän vuonna 1995 painetun artikkelikokoelman kirjoittajista korostavat nykykulttuurin nopeutta ja silmänräpäyksellisyyttä… 🙂

/Jaakko Suominen, , http://www.tuug.org/~jaakko/

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *