Kauhukulttuurin tutkiminen ei ole vieläkään salonkikelpoista Suomessa. Kotimaisen kauhukirjallisuuden varhaisvaiheista tiedetään paljon vähemmän kuin sarjamurhaajien, splatterpunkin ja kidutuspornon kaltaisista höpömoderneista ilmiöistä, koska genrekirjallisuuteen on suhtauduttu kategorisesti väheksyen niin akateemisissa kuin kustannuspiireissä.

Niinpä kotimaisen kauhukirjallisuuden ensimmäinen varteenotettava historiikki tuleekin ikään kuin takavasemmalta, yllättäen, mutta silti johdonmukaisesti kulttuurihistorian puolelta.

Jukka Sarjalan Salonkien aaveet on sekä akateemisena tutkimuksena että yleistajuisena tietokirjana erinomainen teos. Sarjala on perehtynyt viime vuosina vilkastuneeseen ja teemoiltaan monipuolistuneeseen tutkimukseen 1800-luvun kirjallisuushistoriasta, mutta tuo myös oman asiantuntemuksensa vuosisadan alun kulttuurikontekstista. Näin hän pystyy antamaan useita kiinnostavia selityksiä sille, miksi lukeva porvaristo halusi tuntea jännityksen ja pelon kutkutusta, samalla kun se paheksui proosan ja ulkomaisten kirjallisten muotien harrastamista.

Sarjalan kolmesta esimerkkikirjailijasta Fredrik Berndtson ja Axel Ingelius ovat nykypäivän lukijoille täysin tuntemattomia, mutta vähintäänkin Zachris ”Satusetä” Topeliuksen pitäisi herättää laajemmankin yleisön kiinnostusta siihen, miksi kauhunovellit ja -romaanit olivat 1800-luvulla laajemmin harrastettuja kuin nykyään. Salonkien aaveet -teoksen tyyli on kylläkin kuivakkaan asiapitoista, mutta toisaalta täytyy olla kiitollinen, kun kirjan kustantajaksi on saatu SKS. Mikä tahansa kaupallisempi kustantaja olisi pilannut tällaisen teoksen hurmahenkisellä kuvituksella tai vaatimuksilla irrottaa aiheesta kaikki sensationaalinen aines.

Sarjalalle täytyy antaa vielä erityiskiitos siitä, että hän on jaksanut selittää käsittelemiensä kauhutarinoiden sekavaa juoniainesta nykylukijoille. Varhaisen kauhuviihteen uudelleenjulkaisu taitaa olla ihan mahdoton ajatus, kun edes 1800-luvun klassikoihin ei tunneta kustannuspiireissä kiinnostusta – paitsi SKS:ssa.

Ensimmäisen suomalaisen kauhuromaanin synty

1840-luku, johon Sarjala keskittyy, oli aikakautta, jolloin Eurooppa oli julkisivultaan lainkuuliainen, vaikka kaupunkien ja maaseudun salongeissa kiehui kapina tiukentunutta hallintovaltaa vastaan. Yhteiskunnallisen kontekstin tarkastelu palautuukin Sarjalalla siihen, miten kauhuromanttiset aiheet ovat herättäneet huolta yhteiskuntarauhan säilymisestä. Onko seurauksena ollut oikeasti poliittista liikehdintää vai ovatko kirjat toimineet pikemminkin varaventtiilinä ajan ankaruudesta kiihottuneille mielille? Etenkin englantilaista ja ranskalaista romaania luettiin yli kielirajojen ja sitä pelättiin lajityypin yhteiskuntakriittisyyden takia.

Kauhukirjallisuus ei kuitenkaan ollut, eikä ole vieläkään, pelkästään uhkakuvia lietsovaa kertomataidetta. Kuten Sarjala toteaa, sille on aina ollut tyypillistä ironia ja monitulkintaisuudella leikittely, joten ”liioittelun ja arvoituksellisuuden varaan oli vaikea rakentaa poliittisesti tehokkaita toimintaohjeita.”

Liioittelun retoriikkaan ja lajityypin eksotiikkaan kuului myös tapahtumien sijoittaminen sosiaaliseen ja maantieteelliseen marginaaliin. Sarjala suo oman lukunsa Axel Ingeliuksen Det gråa slottet -teokselle, ensimmäiselle suomalaiselle kauhuromaanille (1851), jonka näyttämönä ovat aatelislinnan ullakot ja maanalaiset sokkelot. Keskiluokkaiselle lukijakunnalle syrjäseudulle sijoittuva kuvaus aatelisten henkisestä ja moraalisesta mädännäisyydestä oli sopivasti etäännytettyä, vaikka toisaalta teoksen teema, tottelevaisuus isänvaltaa kohtaan, sekä naishahmojen aktiivisuudesta olivat omana aikanaan radikaaleja valintoja. Vaikka kauhutarinat siis loivatkin pelkoja tapakulttuurin romahtamisesta, petomaisten luonteiden tai selittämättömien tunnekokemusten piilevistä voimista, tapahtumat sijoittuivat keskiluokalle tutun maailman rajamaastoon. Moralisoidut kuvaukset porvarilliseen ja kristilliseen arvomaailmaan kuulumattomista tunteista pikemminkin tasapainottivat kuin järkyttivät lukijoitansa.

Säätyläisten kepeä suhtautuminen yliluonnolliseen edellytti tietenkin jo pidempään jatkunutta asenteiden muutosta suhteessa paitsi uskontoon myös alempiin yhteiskuntaluokkiin. ”Erottelu järkiperäisesti ajattelevan yhteiskunnan parhaimmiston ja takapajuisen kansan välillä oli pitkälti 1700-luvun valistusrationalismin aikaansaannosta”, toteaa Sarjala.

Kummituksista ja piruista puhuva rahvas edusti ihmistyyppiä, jolle voitiin naureskella kirjallisissa kauhutarinoissa. Eivät siis kauhun ainekset sinänsä vaan niitä edustava kansanosa oli se, mitä pelättiin enemmän – ja jolle haluttiinkin nauraa kauhukertomusten avulla. 1840-luvulla kasvanut kirjapainotoimi ja nopeutuneet kulkuyhteydet tekivät kirjoista helpommin kulutettavaa ja keskusteltavaa viihdykettä.

Turmeleva Topelius, pelottavampi Berndtson

Lajityypin ideologinen käyttötarkoitus on epäselvää myös Topeliuksen kohdalla – ja juuri siksi niin kiinnostavaa kirjallisuus- ja kulttuurihistorian näkökulmasta. 1840-luvulla hän oli kolmekymppinen radikaali, joka eurooppalaisen vallankumouksen suurena keväänä saattoi julkisesti pilkata opiskelijatovereitaan näiden välinpitämättömyydestä mannermaista liikehdintää kohtaan. Helsingfors Tidningarin toimittajana Topeliuksen mielipiteellä oli sellaista merkitystä, jota nykypäivän näkökulmasta on vaikea hahmottaa. Sarjala toteaa nasevasti, että 1840-luvun helsinkiläiset ylioppilaat olivat tavallaan yhtä kuin Suomen kanssa: he muodostivat ainoan ryhmän, joka pystyi toimimaan poliittisten ja byrokraattisten järjestelmien ulkopuolella.

Topeliuksen kauhutarinoilla ei kuitenkaan ollut välttämättä sen kummempaa tarkoitusta kuin ”herättää lukijoissa levottomuutta ja jännitystä”. Hän oli aidosti kiinnostunut yliluonnolliseen liittyvistä asioista, mutta toisaalta hän käytti kauhujuttuja moralisoidakseen ihmisten ja etenkin säätyläisten käytöstä. Ranskasta Ruotsiin levinnyt, rikollisten ja vauraiden vehkeilijöiden elämää melodramatisoinut ”sensaatioromaani” ei kuitenkaan kotiutunut Suomeen, jo siksikin, että sensuuri eväsi ulkomaisten skandaaliteosten rantautumisen meille.

Kirjalliset esikuvat kauhutarinoiden käyttöön saatiin mannermaalta, aivan kuten sieltä lainattiin tyypillisiä sisältöjä ja motiiveja. Tämä osaltaan lisäsi kauhutarinoiden etäännytettävyyttä: suuria kartanoita, eksoottisia maisemia ja raunioita suosiva miljöö ei oikein istunut karuun, historiakerroksiltaan köyhään maisemaamme.

Paljon kuvaava episodi Sarjalan teoksessa on ”muuan kirjoituskilpailu 1846”. Topelius ja lehtimies Fredrik Berndtson sopivat seurapiiri-illallisella leikkimielisestä kisasta, jossa kokeiltaisiin kumpi kirjoittaa kauheamman tarinan. Sarjala toteaa, että kauhukirjallisuudelle onkin genrenä tyypillistä tietty yhteisöllisyys. Helsinkiläisen kisan vertailukohdaksi nousee tietysti vuoden 1816 kirjalliset pidot Geneve-järven rannalla, missä lordi Byron, John Polidori sekä Shelleyn pariskunta sopivat kilpailevansa tarinoidensa kauhistuttavuudella. Sarjala muistuttaa, että myös Topeliuksen ja Berndstonin kisassa mukana oli nuoria säätyläisneitoja. Kauhutarinat ymmärrettiinkin juuri naislukijoille sopivaksi harrastukseksi, tosin viihteen ja ylipäänsä ”romaanikiihkon” ymmärtäminen sukupuolierityiseksi ovat olleet retoriikkaa, jolla viihdettä on väheksytty ja luokiteltu myöhempinäkin vuosisatoina.

Lajityypin estetiikan kannalta kiinnostavampaa on se, millä perusteella Berndtsonin katsottiin voittaneen kilpailun. Hänen tarinansa taustalla oli Helsinkiä uhannut koleraepidemia vuodelta 1831, kun taas Topelius sijoitti tarinansa Pohjanmaalle ja käytti hämmästyttävää tilannekomiikkaa keskellä tarinaansa. Suurimman vaikutuksen palkintoraatiin teki kuitenkin se, että Berndtson ei pystynyt saamaan tarinaansa päätöksen – niin järkyttäväksi se oli kasvanut jopa tekijällensä!