Loitsut ovat sanamagiaa, jonka avulla on ajateltu voitavan vaikuttaa asioihin ja muuttaa niitä toivottuun suuntaan. Terminä ’loitsu’ on tutkijoiden käyttämä ilmaus, kansanihmiset ovat puhuneet johonkin asiaan tai ilmiöön liittyneistä sanoista tai luvuista. Pahaa torjuvaa loitsua on saatettu nimittää synnyksi.

Varhaisimpana tunnettuna suomalaisena loitsuna pidetään 1200-luvulle ajoitetussa Tuohikirjeessä ollutta muutaman sanan katkelmaa. Tietoja suomalaisten loitsutaidoista on 1400-luvulta piispa Conrad Bitzin paimenkirjeestä sekä 1500-luvulla Mikael Agricolan ja Jaakko Finnon teksteistä. Yhteistä näille kirjoittajille on, että he kaikki paheksuivat suuresti suomalaisten loitsuintoa ja taikauskoa. Varsinaisia loitsutekstejä on 1600-luvulta lähtien kirjattu oikeuden pöytäkirjoihin todisteena syytettyjen pakanallisesta toiminnasta.

Kuva: Novgorodin tuohikirje nro 292, Wikipedia.

Turun Akatemiassa julkaistiin useita loitsuja käsitteleviä väitöskirjoja 1700-luvulla. Loitsujen tutkijat pyrkivät usein löytämään loitsuista yhteyksiä muinaissuomalaiseen jumaljärjestelmään. Elias Lönnrotin vuonna 1832 tarkastetun väitöskirjan Om finnarnes magiska medicin jälkeen loitsut alettiin yhdistää kansanuskon näytteiden sijaan parantajan työvälineeksi.

Suuri osa kansanrunousarkiston loitsuista on kerätty 1800-luvulla, mutta loitsuja on tunnettu ja kerätty aktiivisesti myös 1900-luvun alkupuoliskolla. Esimerkiksi vielä vuonna 1938 on äänitetty inkeriläisten ja karjalaisten loitsuja. Nykyään jäänteitä vanhoista loitsuista löytyy lastenloruista, esimerkiksi ”etana, etana näytä sarves”.

Loitsujen käyttö

Ilomäki tarkastelee huolellisesti loitsujen kieltä ja käyttötilanteita. Loitsut ovat kuuluneet tavalliseen elämään; niitä on käytetty varmistamaan monien arkisten toimien onnistuminen. Sanan voimaan uskottiin niin vahvasti, että käräjillä käsiteltiin monenlaisia pahan toivotusten vaikutuksia. Myös pahantahtoinen kehuminen, ”suuteet” tai ”suutelukset”, saattoi pilata lapsen tai eläimen terveyden tai vaikka kalaverkon tulevat saaliit.

Ongelmatilanteissa tarvittiin yliluonnollisen asiantuntijaa, tietäjää. Loitsun teksti sinänsä voi olla sama, mutta käyttäjän asenne on ratkaiseva. Kun tietäjä kommunikoi tuonpuoleisten voimien kanssa, hän tilanteesta ja sanottavasta riippuen kuiskii, mumisee, sopottaa monotonisesti tai huutaa, karjuu kuin vihassa. Ilomäki toteaa, että loitsujen kieli voi lennokkuudessaan vaikuttaa miltei satunnaiselta, sillä loitsuissa asiat ilmaistaan metaforin, kiertoilmauksin ja kielikuvin, tietäjillä on myös omia salasanojaan.

Loitsuissa tietäjä voi suunnata puhuttelunsa moniin suuntiin: loitsussa voi esiintyä kristillisiä toimijoita, kansanomaisia uskomusolentoja, pahantahtoisia vastatietäjiä, metsän petoja ja käsitteellisiä kuulijoita, kuten lempi, kirot, liika tai kalma. Loitsu voi samastaa eritaustaiset olennot, Ilomäen esimerkkinä mm. ”Annikki, tytär Tapion”, jossa neitsyt Marian äiti Anna on samalla metsänhaltian tytär.

Loitsustossa on nähtävissä kaksi toisistaan eroavaa traditiota. Itäsuomalais-karjalaiset loitsut ovat kalevalamittaisia, monipolvisia ja ne sisältävät vanhakantaisia myyttiaineksia. Länsisuomaiset loitsut ovat lyhyempiä ja niissä on heijastuksia keskiajan katolisista mielikuvista. Länsisuomalaiset loitsut voidaan sovittaa Jouko Hautalan neljään loitsutyyppiin eli manauksiin, rukousloitsuihin, kertoviin loitsuihin ja syntyloitsuihin, kun taas itäisissä loitsuissa esiintyy tavallisesti useita erityyppisiä elementtejä toisiinsa ketjuuntuneina.

Monenlaisia loitsuja

Esittelemänsä loitsut Ilomäki on ryhmitellyt neljään ryhmään: elinkeinoloitsut, elinkaaren loitsut, parannusloitsut sekä torjuntaloitsut ja yllytyssanat.

Elinkeinoloitsuihin kuuluvat metsästykseen, kalastukseen, maanviljelyyn ja karjanhoitoon liittyvät loitsut. Näiden avulla on sekä hankittu menestystä omille toimille että järjestetty epäonnea naapureille. Vanhassa suomalaisessa ajattelutavassa tämä oli usein sama asia; kaikki eivät voineet menestyä, yhden hyvän oli oltava pois toiselta. Tämän vuoksi myös omaa toimeentuloa piti jatkuvasti turvata erilaisilla pilaamista estävillä toimilla. Esimerkiksi sylkäisy ongenkoukkuun on aikanaan ollut ollut keino torjua pilaus.

Metsästys- ja kalastusloitsuissa puhuteltiin usein haltiaa, jonka toivottiin suopeana lähettävän saalista. Loitsut saatettiin kohdistaa myös saaliseläimelle tai niissä voitiin käsitellä metsästäjän tai kalastajan valmistautumista tai varusteita. Ilomäki on käsitellyt vielä aivan erikseen karhunloitsuja, sillä karhulla on ollut uskomuksissa aivan erityinen asema. Se oli toisaalta vaarallinen peto, toisaalta kunnioitettu metsän henkilöitymä, ehkä ihmisen yliluonnollinen sukulainenkin. Karhunkaadon jälkeen karhunpeijaisissa karhu lepytettiin ja palautettiin luontoon.

Karjanhoidossa loitsuilla on ollut tärkeä asema, sillä lähes kaikki karjan vaivat ja ongelmat selitettiin kateellisten aiheuttamiksi. Maito-onni oli mahdollista varastaa ja vaikea saada palautetuksi. Lisäksi karjaa uhkasivat pedot ja metsään eksyminen eli joutuminen metsänpeittoon. Loitsuilla sekä ehkäistiin ennakolta vaaratilanteita että korjattiin jo syntyneitä vahinkoja.

Elinkaaren loitsuihin ovat kuuluneet syntymään ja synnytykseen liittyvät loitsut, lemmenloitsut ja hääloitsut. Synnytyksessä vaarassa olivat sekä äiti että lapsi. Maagisesti ajatellen syntymätön lapsi kuului vielä tuonpuoleiseen ja synnyttäjän ruumis oli myyttinen väylä kahden maailman välillä. Synnytysloitsuilla helpotettiin vaikeaa synnytystä ja hillittiin kipuja; lapsen tuleva elämä suojattiin taikatoimilla ja loitsuilla heti syntymän jälkeen. Lemmenloitsuilla pyrittiin erityisesti turvaamaan tytön elämä, sillä naimisiin meno oli tytölle ainoa sosiaalisesti hyväksytty tulevaisuudenkuva. Hääloitsut liittyivät erityisesti itäsuomalaisiin häätapoihin; morsiuspari ja etenkin morsian olivat alttiita maagiselle vahingoittamiselle ollessaan häiden aikana statukseltaan välitilassa.

Parannusloitsuja käsittelevä luku on sivumääriltään laajin esitellyistä loitsuryhmistä.  Sairauksien alkulähteinä saatettiin nähdä vainajat, tautiolennot, tuuli, tuli sekä myyttisesti tulkitut maastot ja paikat. Vaivan alkuperän selvittäminen oli tärkeää, aiheuttajan selvittyä oli mahdollista karkottaa sairaus ja paraneminen saattoi alkaa. Sairaus palautettiin lähettäjälleen tai lähetettiin vaikkapa ”kirkon kirjavan tyköhön, satalauan lappehesen…”

Ilomäki esittelee vielä tarkemmin muutamien vaivojen parannusloitsuja. Niukahduksen luku on tunnettu koko maassa ja myös laajalti Euroopassa. Se on kuvaus kristillisesti värittyneestä ihmeparantumisesta ja se on usein luettu alkuna nyrjähdyksen ja venähdyksen parannussanoille. Verenvuodon lopettavissa loitsuissa Ilomäki osoittaa eroja itäisen ja läntisen loitsuston välillä. Ilomäki tarkastelee myös käärmeenpureman parannussanoja ja hämähäkkiin liittyviä loitsuja.

Torjunta- ja yllytysloitsuissa Ilomäki käsittelee pakkasen, tuulen ja tulen loitsuja. Pakkasta loitsitaan lauhtumaan eri keinoin. Tuuli oli kansanuskossa tärkeä voima; se oli osana tautien synnyssä, mutta saattoi myös kuljettaa pahan pois. Loitsuilla tuulta myös tyynnyteltiin tai yllytettiin tarpeen mukaan. Tulta tarvittiin jatkuvasti moneen tehtävään hellan kuumentamisesta kaskenpolttoon, mutta vaaroina olivat tulipalo ja palovammat. Loitsuin saatiin tuli syttymään ja palamaan siivosti ryöstäytymättä polttamaan metsiä ja rakennuksia.

Lopuksi

Loitsun mahti tarjoaa hyvän yleisesityksen suomalais-karjalaisesta loitsustosta. Runsaat esimerkit valottavat lukijalle loitsujen moninaisuutta. Kirjan lähdeluettelon avulla löytyy kiinnostavaa lisälukemista sitä kaipaavalle. Pieni, mutta hauska sivujuonne on Harry Potter -kirjojen taikuuden tarkastelu suomalais-karjalaisten loitsujen näkökulmasta.

Ilomäen käsittelemät loitsut on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon ja suurin osa loitsuista on julkaistu 34 nidettä käsittävässä teossarjassa Suomen Kansan Vanhat Runot, jonka aineisto on nykyään luettavissa myös verkossa.