Seitsemänkymmentä tuhatta vuotta sitten Homo sapiens oli vähäpätöinen eläin, joka vain puuhaili omiaan yhdessä Afrikan kolkassa. Seuraavien vuosituhansien aikana se teki itsestään koko planeetan herran ja ekosysteemin kauhun. (Harari 2016, 460)

Juuri nyt, tänä ihmeellisenä hetkenä joka meille tarkoittaa nykyisyyttä, olemme ratkaisemassa vahingossa, mitkä evoluution polut jäävät auki ja mitkä sulkeutuvat ikuisiksi ajoiksi. (Kolbert 2016, 333)

Kuudes sukupuutto tarkastelee luonnon monimuotoisuuden hupenemista ja erityisesti kuudetta joukkokuolemaa, jota aikamme todistaa. Toimittaja Elizabeth Kolbertin teos voitti parhaan tietokirjan Pulizer-palkinnon. Israelilaisen historioitsija Yuval Noah Hararin teos Sapiens – Ihmisen lyhyt historia käy läpi 460 sivulla ei vähempää kuin ihmisen koko historian. Hararin menestynyt teos on käännetty kymmenille kielille.

Kirjojen menestys puhuu puolestaan: tarkasteltavana on kaksi sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettua, ajatuksia herättävää teosta, jotka tuovat uutta näkökulmaa tarkastelemaansa aihepiiriin. Niistä molemmat ansaitsisivat epäilemättä oman esittelynsä ja arvionsa, tosin molemmat kirjat ovat siinä määrin laajoja jo tarkastelemansa ajanjakson suhteen, että niistä kumpaakaan on mahdotonta tiivistää millään tavalla kattavasti lyhyeen arvioon. Päätin tarkastella kirjoja yhdessä, sillä arvelin kummankin antavan näkökulmaa sen pohtimiseen, mikä on ihmisen osa luonnon muutoksissa pidemmällä aikavälillä ja minkälaisia eväitä voisimme saada historian tarkastelusta tulevaisuuden pohtimiseen. Esittelen teoksia seuraavassa varsin valikoiden.

Tutkimusmatkoja kaukaisille saarille

Toimittaja Elizabeth Kolbertin teos voitti parhaan tietokirjan Pulizer-palkinnon, se lähtee liikkeelle nykyihmisen, Homo sapiensin, ilmaantumisesta noin 200 000 vuotta sitten. Teoksen tarkastelema eliölajien sukupuuttojen aikamittakaava on paljon pidempi, mutta tarkastelukulma on tässä päivässä. Kolbertin teos on kuvaus tutkivan journalistin työstä, siitä kuinka tämä jäljittää tärkeäksi kokemastaan aiheesta parasta saatavilla olevaa ymmärrystä. Vaikka kirja on kirjoitettu osin minä-muodossa Kolbertin kuvatessa matkojaan kaukaisille saarille ja sademetsien peittämille vuorille tutkijoita tapaamaan, kirja ei nosta kirjoittajaa sankariksi ärsyttävällä tavalla, vaan tuo tapahtumat lähelle lukijaa, kutsuu lukijan mukaan tutkimusmatkalle. Kirjan sankareita, jos niin halutaan, ovat ne monet tutkijat jotka ovat vähitellen päässeet selvyyteen aikaisempien viiden massasukupuuton syistä ja alkaneet ymmärtää lajien menestykseen ja monimuotoisuuteen liittyvää dynamiikkaa.

Kuudes sukupuutto kuvaa evoluutiotieteen kehitystä, siihen liittyneitä opillisia ristiriitoja ja teoreettisia murroskohtia. Kirjassa on kolmetoista lukua, jotka rakentuvat jonkin avainlajin tai lajiryhmän ympärille sukupuuttoja tutkittaessa. Kirjan toinen luku on nimeltään Mastodontin poskihampaat, ja se esittelee ranskalaisen luonnontutkija Georges Cuvierin, jolle Kolbert antaa kunnian sukupuuton käsitteen keksimisestä. Cuvier oli ensimmäisiä luonnontutkijoita jotka kehittivät ajatuksen lajien sukupuutoista tutkimalla 1700-luvun lopulla löytyneitä luita ja hampaita, jotka eivät sopineet norsuille tai mammuteille. Tuohon asti tieteessä oli vallinnut näkemys, että lajit säilyivät muuttumattomina, ja ajatus lajien sukupuutoista kohtasikin aluksi kiivasta vastustusta. 1800-luvun alussa Cuvierin ajatusten levitessä fossilien keräily oli kuitenkin jo muodostunut herrasmiesten suosimaksi harrastukseksi.

Kuva: Georges Cuvier (1769 – 1832) luennoimassa, Museum d’histoire naturelle, Paris.

Kolbert kirjoittaa Cuvierin olleen edistyksellisyydestään huolimatta myös taantumuksellinen. Hän vastusti ajatusta eliöiden muuttumisesta eli evoluutiosta, tai transformismista, kuten ajatusta tuolloin kutsuttiin. Tämä jätti Cuvierin teoriaan aukon, eikä tällä ollut selitystä sille miten uudet eläinlajit ilmestyivät ja miten oli mahdollista, että maailmassa oli ollut eri aikoina erilaisia lajeja, kuten sukupuutot osoittivat. Ymmärrystä elämän historiasta vei eteenpäin englantilainen geologi Charles Lyell, joka ystävystyi Cuvierin kanssa. Lyell ei hyväksynyt Cuvierin näkemystä sukupuutoista äkillisten katastrofien seurauksena, vaan väitti sen sijaan muutoksen tapahtuneen hitaasti pitkän ajan kuluessa. Lyellin ajatukset saavuttivat paljon julkisuutta ja herättivät myös nuoren Charles Darwinin mielenkiinnon. Darwin kehitti teoriansa luonnonvalinnasta purjehdittuaan vuosia Etelä-Amerikassa HMS Beaglella keräten näytteitä saarilta. Darwin tuli siihen tulokseen että elollinen maailma on jatkuvassa muutoksessa ja luonnonvalinnan seurauksena vanhoista lajeista syntyy hitaasti uusia. Näkemystensä vuoksi Darwin oli sokea nopeasti tapahtuville sukupuutoille, joita tapahtui hänenkin elinaikanaan.

Elämän historian vähittäinen paljastuminen

Elämän historia kirjoitettiin uusiksi vasta 1970-luvun lopulla, kun geologi Walter Alvarez päätyi Italiassa maaperäkerrostumien fossiileja tutkittuaan esittämään ajatuksen asteroidin törmäyksestä maahan ja sitä seuranneesta joukkosukupuutosta. Ajatus dinosaurukset tuhonneesta törmäyksestä herätti jälleen voimakasta vastustusta, kunnes 1990-luvun alussa asteroidin iskun jättämä kraatteri löytyi ja siitä kairatut maaperänäytteet tukivat ajatusta katastrofista. Asteroidin törmäyksen ajankohtaa on sittemmin ajoitettu uudelleen ja sen seurausten on arveltu johtuneen erityisesti törmäyksen nostattamasta pölystä.

Alvarezien teoria osoitti Darwinin teorian luonnonvalinnasta puutteelliseksi, sillä äkilliset muutokset planeetan olosuhteissa tekevät luonnonvalinnan ja sopeutumisen ajoittain merkityksettömiksi. Asteroidien törmäyksillä koetettiin selittää fossiilien tutkimuksessa havaittuja aikaisempiakin sukupuuttoja. Kaikki nykyiset lajit ovat polveutuneet sukupuutoista ja katastrofeista jollakin tavoin selvinneistä lajeista. Nykyisten teorioiden mukaan aikaisempien sukupuuttojen aiheuttajina olivat muutokset maapallon ilmastossa ja jäätiköityminen. Koska nykyisellä sukupuutolla on oma uusi aiheuttajansa, ”muuan ruipelo laji”, Kolbert kirjoittaa ettei yleistä teoriaa sukupuutoista ole olemassa.

Kuva: Henry De la Beche (1796-1855) Duria Antiquior.Mary Anningin fossiililöytöjen pohjalta tehty vesivärityö 1832. National Museum Cardiff, Wikipedia.

Ihmisen merkittävä maapalloa muokkaava vaikutus on saanut tutkijat ehdottamaan, että olemme astuneet uudelle geologiselle aikakaudelle. Termin antroposeeni lanseerasi hollantilainen kemisti Paul Cruzen vuonna 2002 ilmestyneessä artikkelissaan. Perusteluina uuden geologisen aikakauden nimeämiselle hän esitti muun muassa, että ihminen on muuttanut maankäyttöä jopa puolella planeetan maa-alueista, useimmat suurista joista on padottu, lannoitetehtaat tuottavat enemmän typpeä kuin ekosysteemit pystyvät sitomaan ja ihmiset ovat muuttaneet ilmakehän koostumusta. Antroposeenin ajatellaan yleensä alkaneen teollisesta vallankumouksesta tai vieläkin myöhemmin, toisen maailmansodan jälkeisen väestöräjähdyksen seurauksena. Kolbert kuitenkin kirjoittaa, että megafaunan sukupuuton perusteella voidaan esittää erilainen tulkinta.

Ennen ihmisen ilmaantumista suuri koko ja hidas lisääntyminen näyttävät olleen menestyksekäs strategia. Vaikka geologisessa mittakaavassa ihmiset onnistuivat metsästämään megafaunan sukupuuttoon silmänräpäystä vastaavassa ajassa, ihmisen näkökulmasta muutos tapahtui suunnattoman hitaasti tuhansien vuosien kuluessa. Tuona aikana ihmisillä ei ollut mahdollisuutta tietää, että mammutit ja muut suuret lajit olivat olleet paljon yleisempiä, eikä siten ymmärrystä jättää ajamatta lajeja sukupuuttoon. Kuten Kohlbertin kirja osoittaa, nyt tiedämme paljon enemmän. Vaarassa olevien lajien suojelemiseksi on luonnollisessa ympäristössä tapahtuvan, niin sanotun in situ -suojelun lisäksi kehitetty ex situ -suojelumenetelmiä, kuten vaarassa olevien lajien solujen pakastaminen. Elisabeth Kolbert kirjoittaa vierailtuaan San Diegon ”Jäätyneessä eläintarhassa”, jossa säilytetään yli tuhannen lajin soluja nestetypessä:

Onko sen pakko päättyä näin? Onko maailman upeimpien olentojen – ja totta puhuen myös vähiten upeiden – viimeinen toivo todellakin nestetyppialtaissa? Kun meidät on saatu huomaamaan miten vaarannamme muita lajeja, emmekö voisi ryhtyä toimenpiteisiin niiden suojelemiseksi? (Kolbert 2016, 323)

Historian suurten käänteiden uudelleentulkintaa

Israelilaisen historioitsijan Yuval Noah Hararin kirja Sapiens. Ihmisen lyhyt historia lähtee liikkeelle alkuräjähdyksestä noin 13,5 miljardia vuotta sitten. Elämän ensi vaiheet käydään läpi nopeasti, sillä mielenkiinnon kohteena on noin 70 000 vuotta sitten alkanut historiallinen aika, jolloin Homo sapiens -lajimme alkoi muodostaa kulttuureiksi kutsuttuja monimutkaisia rakennelmia. Harari jäsentää tätä aikaa ja siten teostaan kolmen vallankumouksen – kognitiivisen, maanviljelyn ja tieteellisen – ympärille. Harari pohtii kirjassaan, miten nämä vallankumoukset ovat vaikuttaneet ihmisiin ja ”eliökumppaneihimme”.

Ihmisen historiaa on totuttu ajattelemaan edistyksen voittokulkuna, jossa suunta on ollut kohti entistä suurempaa hyvinvointia. Hararin analyysi maanviljelyn vallankumouksesta ”historian suurimpana huijauksena” onkin hätkähdyttävä ja riemastuttava.

Metsästäjä-keräilijöiden elämä vaihteli suuresti alueelta toisella ja vuodenajasta toiseen, mutta kaiken kaikkiaan heidän elämäntapansa tuntuu olleen mukavampi ja palkitsevampi kuin useimpien heidän jälkeensä tulleiden talonpoikien, paimenten, työläisten ja toimistovirkailijoiden elämäntapa. (Harari 2016, 65)

Harari kirjoittaa muinaisten keräilijä-metsästäjien syöneen huomattavasti monipuolisemmin ja käyttäneen ruoan hankintaan paljon vähemmän aikaa kuin tiettyjen lajien viljelyyn sitoutuneiden talonpoikien. Keräilijä-metsästäjien elämää ei hänen mukaansa kannata silti ihannoida, sillä tiiviit yhteisöt ovat voineet olla esimerkiksi varsin ennakkoluuloisia ja väkivaltaisiakin. Historiaa kuitenkin peittää kymmenien tuhansien vuosien matkalta ”hiljaisuuden verho” jonka aikaisia mahdollisia sotia ja vallankumouksia, uskonnollisia liikkeitä ja filosofisia teorioita emme koskaan tule tuntemaan. Tämä muuttui vasta kognitiivisen vallankumouksen myötä, kun aivojen kehitys teki mahdolliseksi kielen kehityksen. Hararin mukaan ”paikasta toiseen siirtyvät tarinoita kertovien sapiensien ryhmät olivat merkittävin ja tuhoisin voima, minkä eläinkunta koskaan on tuottanut” (78). Harari esittää Australian asuttamisen noin 45 000 vuotta sitten kuulentoa vastaavana ihmislajin urotekona – sapiensit ylittivät jollakin tavalla valtameren ja asettautuivat mantereelle, jolle ihminen ei aikaisemmin ollut astunut. Tämä tapahtuma oli muun elämän kannalta onneton, sillä varsin pian ihmiset olivat metsästäneet Australian megafaunan sukupuuttoon.

Auttaako historian tuntemus ohjaamaan ihmiskunnan tulevaisuutta?

Sukupuuttojen tematiikka kytkee osaltaan Kolbertin ja Hararin kirjat toisiinsa. Homo sapiensin voittokulku ei osoittautunut ainoastaan muiden eläinlajien perikadoksi, vaan levittäytyessään Afrikasta kaikkialle maailmaan sapiens tuhosi tieltään myös muut ihmislajit. Teollisen vallankumouksen seurauksena ihminen on valjastanut tuotantoon useat muut eläinlajit. Hararin mukaan voimmekin onnitella itseämme sapiensin saavutuksista vain, mikäli jätämme huomiotta toisten eläinten kohtalon, sillä ”suuri osa ylistetystä aineellisesta hyvinvoinnista, joka suojaa meitä sairauksilta ja nälänhädältä, on luotu koe-eläinten, lypsylehmien ja tuotantolinjan untuvikkojen kustannuksella” (420). Harari arvelee teollisen maatalouden olevankin historian suurin rikos.

Harari pohtii kirjassaan onnellisuuden luonnetta ja mainittujen vallankumousten vaikutusta siihen. Onnellisuuden tuottajiksi on tavallisesti ajateltu aineelliset tekijät kuten terveys, ravinto ja vauraus. Tutkimusten mukaan raha tuo kuitenkin onnea vain tiettyyn rajaan saakka, ja sairauskin vähentää onnellisuutta pääasiassa lyhyellä aikavälillä. Perheen ja yhteisön vaikutus onnellisuuteen näyttää olevan suurempi, ja viime vuosisatojen yhteisön hajoamisen myötä onnellisuutemme saattaa olla vähentynyt. Harari mainitsee filosofien ja runoilijoiden tulleen vuosisatojen pohdintojen seurauksena siihen tulokseen, että sosiaalisilla, eettisillä ja henkisillä tekijöillä on yhtä suuri merkitys onnellisuuteemme kuin aineellisilla olosuhteilla. Odotukset ja kokemus elämän merkityksellisyydestä ovat onnellisuuden kannalta keskeisiä, ja tämän vuoksi on oletettavaa, että muille eläimille tuottamamme kärsimys vähentää väistämättä myös omaa onnellisuuttamme.

Harari kirjoittaa kiinnostavalla ja uudella tavalla globaalin talousjärjestelmän ja rahan fiktiivisestä luonteesta ja siitä, mikä saa meidät uskomaan tuohon fiktioon. Juuri ihmisen kyky kuvitella ja uskoa fiktiivisiin luomuksiinsa on Hararin mukaan lajin voittokulun taustalla. Tähän asti biologia on asettanut rajat ihmisen kehitykselle. Hararin mukaan olemme kuitenkin ylittämässä tuon rajoitteen, ja hän antaakin uuden merkityksen älykkään suunnittelun käsitteelle. Ihmisen biologiaan muokkaava älykäs suunnittelu käynnistyi Hararin mukaan jo 10 000 vuotta sitten kun maanviljelyn vallankumouksen seurauksena ryhdyttiin jalostamaan esimerkiksi pulskia, hitaasti liikkuvia kanoja.

Biotekniikka, kyborgit ja epäorgaanisen elämän luominen voivat Hararin mukaan korvata luonnonvalinnan ja tehdä lopun myös Homo sapiensista. Kulttuurimme on jo irtautunut biologian kahleista ja jäljelläolevat rajoittavat tekijät ovat suureltä osin poliittisia ja eettisiä. Mikäli meistä kehittyy tulevaisuudessa jonkinlaisia kuolemattomia superihmisiä, tätä uutta ihmisyyttä tuskin suodaan kaikille. Ainakin ensimmäistä jumalallista sukupolvea muovaisivat Hararin mukaan heidän luojiensa kulttuuriset käsitykset, ja siksi sapiensin kehityksen pohtiminen ei ole merkityksetöntä. Koska teknologista kehitystä on hänen mukaansa mahdotonta pysäyttää, emme voi tehdä muuta kuin yrittää vaikuttaa sen suuntaan.

Huolimatta kaikista niistä hämmästyttävistä asioista, joihin ihmiset kykenevät, olemme lisäksi edelleen epävarmoja päämääristämme ja tunnumme olevan yhtä tyytymättömiä kuin aina ennenkin. […] Olemme mahtavampia kuin koskaan aikaisemmin, mutta meillä on varsin hämärä käsitys siitä, mitä tuolla mahdilla voisi tehdä. (Harari 2016, 460-461)

Sekä Kolbertin että Hararin kirjoja voi lämpimästi suositella ihmisen ja maailman menneestä ja tulevasta kiinnostuneille. Molemmat tietokirjat on kirjoitettu ns. suurelle yleisölle ja tarjoavat viihdyttävän lukukokemuksen aiheiden synkkyydestä huolimatta. Hararia on arvioissa kuvattu älylliseksi akrobaatiksi, jonka teksti tuulettaa ajatusten hämähäkinseittejä. Kirjoittajan monitieteinen lukeneisuus on vaikuttavaa, vaikka kirja onkin suhteellisen niukasti viitteistetty. Hararin kirjan jatko-osaa Homo Deus: A Brief History of Tomorrow, jossa hän hahmottelee ihmisen tulevaisuuskuvia ei vielä ole ehditty suomentaa.