Viime vuosien aikana sekä historioitsijat että toimittajat ovat kirjoittaneet Ukrainan ja Venäjän välisiä suhteita koskevia teoksia. Jokainen lukemani kirja on pannut miettimään Ukrainan kohtaloa sekä Putinin ajatusmaailmaa, mielenliikkeitä ja toimintaa. Kirjat ovat myös saaneet ihmettelemään mieletöntä vallan ja rahan himoa sekä häikäilemätöntä ja julkeaa pyrkimystä valtaan Ukrainan ja Venäjän lisäksi muuallakin maailmassa. Tähän mennessä pysäyttävin teos on ollut Mihail Zygarin Sota ja rangaistus: Putin, Zelenskyi ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan.

Venäjän Ukrainaa vastaan aloittama sota on häpeällinen. Sota on meidän häpeämme, mutta valitettavasti lastemme sekä vielä vauvaikäisten ja syntymättömien venäläistenkin on kannettava siitä vastuunsa. Emme halua, että lapsemme elävät hyökkäyksen tehneessä maassa ja että heidän tarvitsisi olla häpeissään siitä, että heidän armeijansa hyökkäsi itsenäiseen naapurivaltioon. Kehotamme kaikkia Venäjän kansalaisia sanomaan ”ei” tälle sodalle. Emme usko, että itsenäinen Ukraina uhkaa Venäjää tai mitään muutakaan valtiota. Emme usko Vladimir Putinin lausuntoihin, että ukrainalaisia johtavat ”natsit” ja että heidät pitää ”vapauttaa” . Vaadimme tämän sodan lopettamista. (s. 10)

Nämä sanat Zygar kirjoitti heti sen jälkeen, kun Venäjän presidentti Vladimir Putin oli helmikuun 24. päivänä 2022 aloittanut täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. Tämän avoimen kirjeen allekirjoittivat myös monet venäläiset kirjailijat, elokuvaohjaajat ja journalistit sekä myöhemmin kymmenettuhannet muut Venäjän kansalaiset. Kirjeen julkaisemisen jälkeen Zygarinin oli paettava Venäjältä. – Maaliskuussa 2014 hänet oli kutsuttu opposition televisiokanavan edustajana ensimmäisen ja viimeisen kerran Kremliin ”todistamaan omin silmin vapaata ja demokraattista Venäjää koskevan unelman romahtamista ja imperiumin voittoa”.

Toimitustyössään Zygar oli oleskellut paljon Kiovassa ja sen ympäristössä sekä toiminut vuodesta 2010 joulukuuhun 2015 riippumattoman Dožd-televisiokanavan päätoimittajana. Kanava oli raportoinut rehellisesti ja yksityiskohtaisesti Ukrainasta, mm. siitä, kun korruptioon ja vallan väärinkäytöksiin väsyneet ukrainalaiset syrjäyttivät silloiset vallanpitäjät. Kuukautta ennen Krimin valloitusta 2014 Kreml oli määrännyt, että Venäjän kaikkien kaapeli- ja satelliittiyhtiöiden oli lopetettava Doždin lähetysten välittäminen.

Ukrainassa, Butšassa oleskellessaan Zygar kirjoitti raportointinsa ohessa merkittävän osan aikaisemmasta teoksestaan Putinin sisäpiiri – Nyky-Venäjän lyhyt historia (venäjänkielinen alkuteos 2015, suom. 2016). Siinä hän kuvaa Putinin siihenastista valtakautta, Kremlin mutkikasta valtapeliä ja moninaisia peiteoperaatioita. Zygar kuvaa myös vastentahtoisen johtajan muutosta Putin I Leijonamieleksi, Putin II Loistavaksi, edelleen Tsarevitš vale-Dmitriksi, Putin III Julmaksi ja lopulta Putin IV Pyhäksi.

Lisäksi tekijä paljastaa yllättäviä seikkoja Georgian sodasta, Ukrainan kriisistä ja Venäjän osallisuudesta Syyrian kriisiin. Koko ajan Putinin taustalla puuhaavat sadat ihmiset, kollektiivinen järki, joka pohtii, mitä päätöksiä Vladimir Putinin pitää tehdä – samalla kun Vladimir itse miettii, mitä päätöksiä hänen on tehtävä ollakseen suosittu ja jotta kollektiivinen Vladimir Putin ymmärtäisi häntä ja hyväksyisi hänet. Tuosta miettimisestä kai johtuu, että Putin tekee aina päätökset aivan viime hetkellä ja pitää kaikki epävarmuudessa loppuun asti.

Paettuaan Venäjältä Zygar asettui Berliiniin ja alkoi käydä läpi 18 vuoden aikana Ukrainassa ja Venäjällä tekemiään haastatteluja, jututtaa satoja uusia ihmisiä sekä työstää haastattelujaan. Näitä keskusteluja ja laajasti muita lähteitä käyttäen hän kirjoitti teoksen Sota ja rangaistus: Putin, Zelenskyi ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan.

Kirjassaan Zygar käsittelee nykyisyyden lisäksi menneisyyttä ja historiallisia myyttejä, joille Venäjän nykypolitiikka perustuu. Hän ei yritä kirjoittaa historiaa, mutta pyrkii historiallisten lähteiden avulla jäljittämään Venäjän brutaalin imperiumin kehitystä ja alkulähteitä, jotka lopulta johtivat Venäjän sotaan naapuriaan vastaan. Jäljittämisessään hän menee aika pitkälle taaksepäin. Zygar sanoo teoksensa olevan ”rikollisen silmin nähty dekkari” – kronikka siitä, miten Venäjä on sortanut Ukrainaa viisi viimeistä vuosisataa ja miten imperiumi yritti kasvattaa lojaalin eliitin, mutta ei kyennyt lopulta tukahduttamaan Ukrainan yhteiskuntaa. – Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2021 saanut Dmitri Muratov on todennut: ”Valitettavasti Presidentti Putinin aikana kukaan ei uskalla julkaista tätä mahtavaa kirjaa Venäjällä”.

Sota ja rangaistus on paksu, melkein 500-sivuinen kirja. Sen kovat kannet ovat ukrainan-keltaiset ja kansipaperi sini-keltainen. Kanteen on otettu Putinista ja Zelenskyistä vain silmät; niiden katse on tarkoituksella hyvin erilainen. Otokset ovat Mihail Svetlovin ja Laurent van der Stocktin kamerasta. Kuvasuunnittelu on Jaya Micelin käsialaa. Teoksessa ei ole kuvia, mutta siinä on Olga Teherovan laatimia sivun kokoisia karttoja 14, yksi joka luvun alussa. Niissä on sama pohja, jossa Ukraina on keskiössä: kuvattu alue ulottuu Virosta Moskovaan ja Mustalle Merelle sekä Puolan itäosista ja Romaniasta hieman nyky-Ukrainan itäpuolelle. Lukujen aihepiirejä kuvaaviin karttoihin on merkitty tärkeät rajat ja keskeiset tapahtumapaikat. Piirrokset ovat muuten selkeitä, mutta harmaan sävyissä painetut yksityiskodat kuten rajaviivat ja alueet eivät erotu kaikissa kartoissa.

Lähteinään Zygar on käyttänyt etupäässä venäjänkielisiä kirjoja ja artikkeleita, omia ja muidenkin tekemiä haastatteluja, arkistotietoja sekä verkkojulkaisuja. Numeroituja viitteitä kirjassa ei ole, vaan lähteet on merkitty kirjan loppuun luvuittain. Lähteitä riittää 39 sivulle, ja niiden otsikot on käännetty englanniksi. Hakemistoa kirjassa ei valitettavasti ole. Kokeneena toimittajana Zygar kirjoittaa selkeästi ja usein lyhyitä virkkeitä käyttäen. Välillä teksti on melkoista tykitystä. Koska kirja on suunnattu erityisesti venäläisille, siinä tulee vastaan nimiä, käsitteitä ja asioita, joiden merkitystä voi olla vaikea ymmärtää, jos ei ole seurannut Venäjän ja Ukrainan tapahtumia tiiviisti. Kyösti Karvosen käännös on napakkuudessaan luistava.

VUOSISATAISESTA SORROSTA SOTAAN

Zygar jakaa kirjansa kahteen osaan. Ensimmäinen, noin 140-sivuinen osa ”Seitsemän kertomusta koloniaalisesta sorrosta” käsittelee sorron taustalla olevia myyttejä, joita on rakennettu 1600-luvulta toiseen maailmansotaan asti. Niiden teemat ovat: yhtenäisyys, petos, Krim, kieli, Lenin, menestys ja Bandera. Myytti yhtenäisyydestä kertoo siitä, kuinka Bohdan H’melnytskyi teki sopimuksen Moskovan kanssa. Petos käsittelee Ivan Mazepan ja Pietari suuren välien katkeamista. Krim kertoo siitä, kuinka Katariina Suuri vei kasakoilta näiden vapauden. Kielessä Zygar näkee keskeisimpänä sen, miten entinen maaorja ja runoilija Taras Ševtšenko taisteli orjuutta vastaan. Lenin-myytti kertoo itsenäisen Ukrainan synnystä. Menestys-luku puolestaan kuvaa menestyksen kääntöpuolta, sitä kuinka Stalin juoni nälänhädän, Holodomorin, Ukrainaan. Bandera-myytin mukana mennään toiseen maailmansotaan taistelemaan ukrainalaisten mukana.

Kirjan toinen osa kertoo nykysorrosta Ukrainassa. Siinä on noin 300 sivua, ja sen luvut kertovat samojen seitsemän myytin tulkinnoista lähihistoriassa. Yhtenäisyys kertoo, kuinka Neuvosto-Ukraina etsi itseään. Petos kuvaa sitä, miten Leonid Kravtšuk tuhosi Neuvostoliiton ja kieli siitä, kuinka Leonid Kutšma satuloi paholaisen ja lensi Moskovaan. Zygar osoittaa Bandera-myytti-luvussa, kuinka Putin kylvi oranssin vallankumouksen siemenet, ja menestys-myytin avulla, kuinka Viktor Janukovytš voitti oranssin vallankumouksen. Krim-myytin kautta päästään siihen, kuinka Putin laski sodan irti Ukrainaa vastaan, ja Lenin-myytin kautta siihen, kuinka Zelenskyi lopetti vitsailun.  Myyttien lisäksi Zygar saa mahtumaan tekstiinsä valtavan määrän tietoa kunkin ajan poliittisista tapahtumista ja niiden taustoista muissakin maissa.

Osien pääluvut tekijä jakaa lukuisiin, lyhyehköihin alalukuihin, joiden otsikoista suurin osa näyttää ymmärrettäviltä ja sisältöä vastaavilta, esim. ”Ensimmäiset vaalit”, ”Krim ja KGB”, ”Kiovan patriarkka”. Muutamat taas näyttävät melkein käsittämättömiltä, mutta avautuvat tekstin myötä, esim. ”Uudenvuoden musketöörit”, ”Saatanalla ratsastaen”, ”Päätön journalisti”. ”Yrjö III” aiheutti ainakin minulle pohtimista pitkäksi aikaa. Yrjöhän ei käsittääkseni ollut kovin innostunut pitämään kiinni Ison-Britannian Amerikan  siirtokunnista toisin kuin sotaan valmis parlamentti. – Samalla kun Zygarin teos selittää myyttien kiintoisaa syntyä ja tulkintoja, se tarjoaa terävänäköisen katsauksen Ukrainan ja ukrainalaisten sekä Venäjän historiaan, josta Suomen koululaitos ei paljon kerro.

Sekä kirjan ”Johdannossa” että ”Epilogissa” Zygar muistuttaa venäläisiä omasta ja muiden venäläisten syyllisyydestä ja vastuusta Venäjän Ukrainassa käymästä sodasta. Hän huomauttaa, etteivät he suurta imperiumia ihaillessaan huomanneet sen pahuutta, vaan hyväksyivät, kun se vähätteli muita maita ja kansoja sekä tukahdutti ja tuhosi niitä.

Monet ovat edelleen imperialismin mahtavuuden huumaamia ja juovuttamia. Me olemme polttaneet tätä huumetta vuosisatoja ja ruokkineet omaa turhamaisuuttamme. Suuruuden myytti lusikoitiin kurkuistamme alas, ruiskutettiin suoniimme, ja olimme sen takia pilvessä. Pakenimme todellisuutta, emme enää nähneet, mitä ympärillämme tapahtui, kadotimme empatiamme ja inhimillisyytemme. On aika päästä irti neulasta, koska olemme vaaraksi toisille ja itsellemme. (s. 453)

Jää nähtäväksi, miten Venäjän ja Ukrainan sodassa lopulta käy ja millaisia myyttejä Putinista ja Zelenskyistä sepitetään.