Kun 1970-luvulla kiinnostuin politiikasta, asiaan kuuluivat pamfletit. Myös keskustelu EU-jäsenyydestä näkyi 1990-luvulla ohuina suorasukaisina kirjasina, enimmäkseen vastavirtaan. Ei ehkä pitäisi yllättyä siitä, että elämme jälleen viriävän pamflettikirjallisuuden aikana. Aiheena on nyt tuore ”siirtolaiskriisi”, jonka nimi ottaa jo kantaa itse asiaan. Kustantajana esiintyvä ajatuspaja ”Suomen Perusta” paljastaa sekin puoluetaustan.

Onkin jo korkea aika, että perussuomalaiset esittäisivät helpon kritiikin jatkoksi kunnon ratkaisuja – juuri siinä on ollut toistaiseksi hiljaista, joko perussuomalaisten poliittisen kokemattomuuden tai asenteellisuuksien takia. On sääli, ettei keväällä 2015 muodostetussa hallituksessa perussuomalaisten johto halunnut ottaa vastuuta sisäministeriöstä. Tätä kirjasta voisi pitää  Perussuomalaisten ulkomaalaispolitiikan kisällinnäytteenä. Se jakautuu kolmen eri kirjoittajan lukuihin, mutta asioita ei kuitenkaan esitetä kattavasti ja järjestelmällisesti.

Kuva: Ryhmä pakolaisia Lesboksen saarella. Kuvaaja I. Prickett, UNCHR.

Simon Elo huomauttaa ensin aivan oikein, että Suomeen ei ole tullut TV:stä tuttuja syyrialaisia perheitä, vaan irakilaisia nuoria miehiä (s. 9). Hän kuitenkin olettaa Turkille kiukuttelevaan Alan Salehzadehiin viitaten, ettei Turkki olisi aiemmin päästänyt turvapaikanhakijoita alueensa kautta Eurooppaan (s. 11). Elo voisi kysyä Salehzadehilta, mitä kautta sitten irakilaiset ja iranilaiset turvapaikanhakijat ja kiintiöpakolaiset tulivat Suomeen jo 1990-luvulla? Elo on kovin optimistinen siinä, että syksyn 2015 turvapaikanhakijoiden ”palautus on lähestulkoon varma” (s. 13) – tätähän hallituskin on toiveikkaasti hokenut, mutta mahtavatko hallinto-oikeudet olla samaa mieltä? Hallituspuolueen kansanedustajalle kuuluva optimismi ilmenee myös siinä, että ”alkusyksyn” ennuste 50 000:sta turvapaikanhakijasta ei toteutunutkaan (s. 12) – todellisuudessa jo sitä ennen oli esitetty ennuste 30 000-35 000:sta turvapaikanhakijasta, mikä lopulta osui yllättävän oikeaan, mutta sen jälkeen osattiin vain arvailla. Poliitikkojen olisi syytä mitoittaa resurssit riskien mukaan eikä toiveikkaasti alimitoittaa ja kuvitella, että joku osaisi oikeasti tieteellisesti ennustaa turvapaikanhakijoiden liikkeitä riittävän pitkällä varoitusajalla.

Arabimaiden todellisuus kadoksissa

Elo tekee sinänsä järkeviä ehdotuksia: turvapaikkahakemuksia pitäisi käsitellä jo Euroopan ulkorajoilla (s. 21) ja humanitaarisen maahanmuuton painopistettä siirtää kiintiöpakolaisten valintaan (s. 23), jolloin Suomeen pääsisivät myös naiset ja lapset, jotka eivät tuhlaa rahojaan ja vaaranna henkeään rikollisten ihmissalakuljettajien kyydissä. Mutta miksei Elo ehdota viisumien myöntämistä Suomessa jo olevien ja nuhteettomasti oleskelleiden syyrialaisten perheenjäsenille, sukulaisille ja ystäville? Sen sijaan Elo syyttää rikkaita arabimaita siitä, etteivät ne ota vastaan turvapaikkahakemuksia, vaan myöntävät turvapaikkaa tarvitseville viisumeja ja työlupia (s. 23). Elo ei selvästikään tunne arabimaiden todellisuutta, vaan kehtaa väittää, etteivät olot Irakissa ja Libyassa olisi kohentuneet kansainvälisten sotilaallisten interventioiden ansiosta (s. 25), ja että Venäjä taistelisi Syyriassa ”Islamilaista valtiota” (Dä’esh, engl. ISIS/ISIL) vastaan (s. 26) – ilmeisesti hänelle riittää Venäjän sana siitä, että se niin tekee.

Arto Luukkanen on hyvin perehtynyt Venäjän historiaan, mutta samaa ei voi sanoa hänen mielikuvistaan Lähi-idän historiasta. Luukkasenkin mukaan maahanmuutto Irakista ja Afganistanista johtuu – tässä nämä kirjoittajat jakavat islamistien historiankäsityksen – amerikkalaisista (s. 55), kuinkas muuten. Keitä sitten olivat ne irakilaiset ja afgaanit, joita tuli Suomeen jo 1980-luvulla? Luukkanen syyttää sisäministeri Petteri Orpoa jostain syksyllä 2015 esitetystä puheesta, joka johdatti ”tulijoiden tulvaa Suomeen päin” (s. 58). Juuri tästä kohtaa puuttuu lähdeviite. Luukkasen luvun viisain huomio on se, ettei Suomella tietenkään ole ”vastuuta” maailman ongelmista, joita se ei ole ollut aiheuttamassa (s. 52-53). Poliitikkojen olisikin syytä muistaa, ettei ”solidaarisuus” käänny suomessa ”vastuuksi” vaan ”yhteisvastuuksi”, jossa vapaaehtoisesti jaetaan muiden vastuita.

Maahanmuuttojen pitkä historia

Kirjoittajista perehtynein aiheeseen on Simo Grönroos, joka aloittaa ajatuksia herättävällä vertauksella kansainvaelluksiin (s. 63-64). Tätä olisi voinut jatkaa kysymällä, onko maailmanhistoriassa ollut paljoakaan sellaisia aikakausia, jolloin ihmiset eivät olisi vaeltaneet paikasta toiseen? Geneven pakolaissopimus (1951) tehtiin aikana, jolloin maailmassa oli poikkeuksellisen terävät valtiolliset rajat ja monissa maissa liikkuvuutta säänneltiin sisäisillä passeilla; muuttoliikettä siirtomaihin ja siirtomaista ei mielletty kansainväliseksi. Kenties nyt ollaan vain palattu normaalimpiin oloihin?

Grönroos tähdentää, että maahanmuuttajien mahdollinen hyödyllisyys riippuu näiden laadusta (s. 67); joidenkin maiden kansalaisten työllisyysaste on vain kolmannes Suomen ja naapurimaiden kansalaisten työllisyysasteesta (s. 70); raiskaustilastoissa on tunnetusti kymmenkertaisia eroja (s. 81). Grönroos varoittaa maahanmuuton tuovan myös lähtömaiden riitoja uusiin kotimaihin (s. 81) ja hän olisi toki voinut mainita myös terrorismin. Onhan niin, että islamistiterroristit tappavat nimenomaan kotimaidensa muslimeja, eikä niinkään eurooppalaisia.

Liian maltillinen pamfletiksi?

Toisaalta on niinkin, että Eurooppa on vienyt terrorismia Lähi-itään eikä päinvastoin. Grönroosilla on kuitenkin islamofobinen kuvitelma, jonka mukaan uskonnollinen suvaitsevaisuus, naisten tasa-arvo ja vähemmistöjen kohtelu olisivat jotenkin kristillisiä hyveitä (s. 83-84). Tässä auttaisi Euroopan historian ja kirkkohistorian opiskelu. Vielä sata vuotta sitten juutalaisetkin pelkäsivät kristittyjen pogromeja ja pakenivat niitä muslimien suojiin.

Kirjanen on pamfletiksi asiallinen ja maltillinen, mikä ei välttämättä ole sille eduksi – kun todellisuudessa kansa on voimakkaasti kahtia jakautunut. Miten saadaan aikaan avointa ja hedelmällistä keskustelua, jos kumpikin osapuoli välttelee arimpia aiheita?