Digitaalisen dominantin raskauttama kulttuurikeskustelu on ajanut humanismit tilanteeseen, jossa kriittiselle tutkimukselle on tarvetta enemmän kuin koskaan – ja toisaalta taas olemme käymässä fossiilijäänteiksi verrattuna ensimmäistä läppäriohjelmaansa koodaaviin kuusivuotiaisiin.

Posthumanismi on ajattelutapana reaktiota molemmansuuntaisiin näkemyksiin. Toisaalta mediassa ovat näkyvillä scifistiset kuvitelmat teknologialla parannellusta tai korvatusta ihmisestä, toisaalta kriittisemmät, ekologisesti painottuvat ajatukset ihmiskeskeisyyden kyseenalaistamisesta. Edellisen suuntauksen mukaan ihminen lajina tulee piankin ylittämään biologisen perustansa. Transhumanismi on tiedeuskovainen äärimuoto tästä porukasta.

Ekologisesti suuntautunut posthumanisti on puolestaan kiinnostunut siitä, mitä tapahtuu humanismin jälkeen. Miten ihminen voisi ylittää lajistiset ennakkoluulonsa (spesisismin) ja ihmiskeskeisen lajihierarkian? Ekologinen posthumanismi on lähellä ekokriittistä tutkimusta teoriatekstien viitatessa yhä useammin samoihin lähteisiin. Myös linkolalaiset kannanotot ihmislajin sukupuuton tarpeellisuudesta löytyvät molemmista tutkimussuuntauksista.

Posthumanismi-kokoelman kymmenen artikkelia edustavat hillityn kriittistä näkökulmaa, vaikka kirjoittajien esimerkkinä on hyvinkin vaihtelevia tapauksia perinteisten tutkimusrajojen ylitse.

Kirjan aloittavat teoriasisällöltään raskaat artikkelit kannattaisi jättää viimeiseksi, jotta ihmiskuvan ja humanismin muuttuvia merkityksiä ennättää ajatella itsenäisesti. Paradigmaeroja esittelevät teoriatekstit pureutuvat ihmistieteiden muutokseen. Kirjassa on toimittajien pakollisen teoriapohjustuksen lisäksi Juha Raipolan artikkeli, jossa filosofin täsmällisyydellä erotellaan posthumanismin keskeisiä käsitteitä. Raipola muistuttaa, että keskustelu humanismista täytyy viedä pidemmälle kuin vain pelkokuvien maalailu.

Raipolan artikkelissa valotetaan hyvin myös tieteisfiktion antia kriittiselle posthumanismille. Tieteisfiktio ja tulevaisuustutkimus ainoastaan ehdottavat erilaisia uusia konstruktioita ”postihmisestä”, näistä tunnetuimpana kuvitelma kyborgista. Juonen langalla yhteen kudottu hirviö, ”teoreettinen trooppi”, on pikemminkin yhdistelmä tieteellisistä näkökulmista kuin ehdotus mahdollisesta ihmisolennosta. Nämä kuvitelmat ovat kuitenkin alkaneet elää omaa hypoteettista elämäänsä kuin hirviöt ikään, huomauttaa Raipola, viitaten sekä N. Katherine Haylesin menestysteokseen How We Became Posthuman  (1999) että Donna Harawayn kuuluisaan kyborgimanifestiin (1985).

Sikiö ja fossiilinen subjekti

Kohdepainotteiset artikkelit avaa Riikka Homasen artikkeli sikiön semiotiikasta. Valinta on toimittajilta erinomainen. Homasen teksti osoittaa, miten kysymykset ihmisyyden rajatapauksista ovat käytännöllisiä ja keskeisyydestään huolimatta saattavat jäädä asiantuntijakielen johdateltaviksi. Teknologia mahdollistaa sikiön arvioinnin ihmisyyden määrällisillä kriteereillä entistä tarkemmin. Tämä ”teknologiavälitteineinen sikiö” on kuitenkin käsitteellisesti ja kokemuksellisesti täydellisessä ristiriidassa siihen, miten raskaus voi olla pelkkä ”epämääräinen tunne naisen vatsassa”. Toisaalla on lääketieteen kulttuurinen ja poliittinen auktoriteetti, jota posthumanistinen teknologiausko tukee – toisaalla raskaana olevan naisen kokemus ja perheen odotukset.

Homasen teksti on yhtä takkuisesti teoriapainotteinen kuin kirjan muutkin artikkelit, vaikka juuri analyyseillä olisi paljon annettavaa ekokriittiseen kulttuurikeskusteluun. Jacques Derridan filosofia tunkee niin moneen yhteyteen, että johdantoartikkelien toivoisikin keskittyneen siihen, miksi Derrida on niin välttämätön kriittiselle posthumanismille. Derrida-oppineisuus muodostaa jäkälämäisen verkoston, jossa yksittäisen tutkijan ääni katoaa yhtä varmasti kuin esimerkkitapauksen merkitys. Keskustelua käydään joko filosofian sisällä tai jonkinlaisena kulttuurianalyysinä, jonka tulokset palautetaan filosofiaan.

Homasen tekstiä lukuun ottamatta artikkelien järjestely ja valintaperusteet tuntuvat nekin mielivaltaisilta. Posthumanismin teoriaperusta on niin lavea ja käymisvaiheessa, ettei kohdepainotteisista artikkeleista voi nostaa mallitapauksia sille, millaiset kertomukset ja troopit olisivat tyypillisiä posthumanistiselle tutkimukselle.

Karoliina Lummaan artikkeli ”hyperobjekteista” ja Antti Salmisen artikkeli ”fossiilisesta subjektista” tarjoavat sentään taitavasti perusteltuja käsitekuvauksia. Salmisen kirjaimellisesti maanläheinen filosofia on muutenkin parasta ekokriittistä ajattelua mitä olen suomeksi lukenut. Salminen tuo filosofi George Bataillen mukaan posthumanismi-keskusteluun ja toteaa, että luonnon yläpuolelle kohottautuva moderni subjektius on ollut mahdollista ainoastaan fossiilisen energian loputtomalla syötöllä. Transhumanistien unelmat vaatisivat puolestaan vieläkin enemmän energialähteitä, joiden kuvittelijana edes tieteisfiktio ei ole ollut johdonmukainen.

Miten tieteisfiktio ja transhumanistiset tulevaisuusvisiot ovat sitten kasvattaneet suosiotaan? Siinä missä perinteinen humanismi tarjoaa varoitustarinoita post-ihmisestä, on transhumanistinen fiktio ottanut tosissaan harawayläisen idealismin, kyborgin supertrooppina, jossa faktan ja fiktion, retoriikan ja analyysin erottaminen toisistaan käy mahdottomaksi. Kotimaisen kokoelman rinnalla voisikin lukea vaikkapa Bruce Clarken teosta Posthuman Metamorphosis (2008), jossa lähdetään siitä, kuinka posthumanistinen näkökulma tulee parhaiten esille metamorfoosikertomuksissa. Metamorfoosin eli muodonmuutoksen kuvauksissa prosessoituvan identiteetin keskeneräisyys on sekä äärimmäinen hyve että pelottavin tila.

Humanismi vs. luonnontiede

Lukijan oman ajattelun kannalta olisi helpointa aloittaa kokoelma Jukka Sarjalan artikkelista, jossa pohditaan, onko mitään liberaalia humanismia koskaan ollutkaan vai olemmeko tulleet puhuneeksi ihmiskuvasta kunkin aikakauden teknologiadiskurssin ehdoilla? Sarjala nostaa testitapaukseksi inhimillistä ja ei-inhimillistä koskeneesta kulttuurikeskustelusta E.T.A. Hoffmanin kuuluisan nukkumattitekstin, Der Sandmann (1817). Hoffmanin tarina ei pyri miellyttämään abstraktin materialismin, oman aikansa teknohumanismin ihanteita, vaan jättää avoimeksi johtopäätökset ihmisen fetissisestä suhteesta mielensä tai käsityönsä luomuksiin.

Sarjalan tekstin jälkeen on helpompi lähestyä muiden artikkelien toistamaa luonnontieteen ja humanismin vastakkainasettelua. Karoliina Lummaa puhuu tästä luonnontieteiden tarjoaman pakkorationalismin ja semioottisten kudelmien vastakkainasetelmana. Luonnontieteet ovat monopolisoineet tiedon ihmislajista samanlaisina objekteina kuin muistakin luonnonosasista, kun taas humanistiset tieteet auttavat meitä näkemään merkitystenvaihdon inhimillisten ja ei-inhimillisten objektien välillä.

Jos filosofian sisäpiirimäinen ja käsitefetisismiin ajautuva keskustelu alkaa maistua jäkälältä, suosittelen lukemaan Jukka Sihvosen artikkelin eläinallegorioista. Tuttuun tapaansa Sihvonen liikkuu teoriateksteissä kuin kala vedessä poimien niistä arkijärjelle ymmärrettäviä tuoreita kysymyksiä, joita hän havainnollistaa monipuolisilla esimerkeillä. Tällä kertaa pääosassa ovat J.J. Grandvillen (1803-47) satiiriset piirrokset eläinmäisistä ihmisistä, mutta mukaan ennättävät yhtä lailla kansainväliset kuvapankit kuin hirviöelokuvat.

Myös Sihvonen päätyy metamorfoosiin posthumanismin keskeisenä trooppina. Hän kiteyttää posthumanismin ideologian nasevasti pohtiessaan eläinsymboliikan muuttumista ihmiskuvan mukana: ”Vaikuttaa siltä, että posthumanistin peilikuvassa peilaajaansa katsoo nyt muodonmuutoksensa prosessissa oleva ötökkä.”

Kuva: J.J. Grandville