Ruotsi oli pitkään eräs harvoja läntisen Euroopan maita, jonka parlamentissa ei ollut maahanmuuttovastaista oikeistopopulistista puoluetta. Ruotsi näyttäytyikin monelle positiivisena poikkeuksena yleiseurooppalaiseen, uhkaavasti äärioikealle viettävään trendiin. Ruotsidemokraattien nousu riksdageniin vuonna 2010 ja puolueen syksyn 2014 vaaleissa kirjaamat historiallisen suuret kannatuslukemat ovat kuitenkin muuttaneet monen vaalimaa mielikuvaa äärioikeiston seireenikutsulle vastustuskykyisestä Ruotsista. Tanskan, Norjan ja Suomen tapaan osoittautui myös väkirikkain Pohjoismaa hedelmälliseksi maaperäksi maahanmuuttovastaiselle politiikanteolle.

Tapio Tammisen keväällä 2015 ilmestynyt Kansankodin pimeämpi puoli tuo oivaa kontekstia tämän ruotsalaisessa politiikassa tapahtuneen myllerryksen ymmärtämiseen. Tammisen teos ”valaisee rotuoppien, syrjinnän ja ruotsalaisen kansalliskiihkoilun historiaa, joka on pidempi kuin usein kuvitellaan”, kuten teoksen takakannessa esitetään. Tamminen osoittaakin varsin selvästi, etteivät ruotsidemokraatit ponnistaneet länsinaapurin päivänpolitiikkaan tyhjästä. Ruotsalainen äärioikeisto on ollut eurooppalaisittainkin hyvin organisoitua jo pitkään ja sen luoma alakulttuuri on säilynyt eräänä sosiaalidemokraattisen kansankodin hiljaisista pohjavireistä koko maailmansotien jälkeisen ajan. Kuten Tamminen kuitenkin tuo esiin, ei ideaali vieraista vaikutteista vapaasta Ruotsista ole osa vain ruotsidemokraattien aatteellista perintöä, vaan sen juuria saa hakea huomattavasti syvemmältä ruotsalaisen kansallisuusajattelun aatehistoriasta.

Rotutieteen eturintamassa

Eräs ruotsalaisen kansankodin historiallisia paradokseja on, että kylmän sodan aikana maailman omaksitunnoksi profiloitunut maa oli vielä 1900-luvun alussa johtavia rotutieteen kehittelijöitä. Tätä paradoksia selittäessään suuntaa Tamminen katseensa ruotsalaisen kansallisuusajattelun aatehistoriallisiin juuriin. Ajatus ruotsalaisten ylivertaisuudesta ja erikoislaatuisuudesta oli keskeinen säie ruotsalaisen nationalismin aatehistoriassa jo 1700-luvulla. 1800-luvulla tämä säie alkoi enenevissä määrin kietoutua yhteen ajan tieteellisen rotuajattelun kanssa.

Jo taksonomisten luokittelujen isä Carl von Linné oli luonut perustaa tieteelliselle rotuajattelulle jakamalla ihmiskunnan neljään päärotuun (valkoinen eurooppalainen, punainen amerikkalainen, ruskea aasialainen ja musta afrikkalainen), mutta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tämä ylimalkainen rotujaottelu alkoi muuttua yhä yksityiskohtaisemmaksi ja hienovaraisemmaksi. Rotujen yksityiskohtaisempaa luokittelua helpotti esimerkiksi ruotsalaisen Anders Retziuksen vuonna 1840 kehittelemä kalloindeksi, jonka avulla näennäisen yhdennäköisiäkin eurooppalaiskansoja – kuten ruotsalaisia ja suomalaisia – kyettiin jakamaan henkisiltä ja fyysisiltä ominaisuuksiltaan poikkeaviksi ymmärrettyihin lyhyt- ja pitkäkalloisiin rotuihin.

Kuva: Euroopan eri rodut kalloindeksin mukaan William Z. Ripleyn teoksessa The Races of Europe, 1899. (Wikimedia Commons)

Pelkkä tieteen historiaan keskittyminen ei kuitenkaan selitä sitä, miksi Ruotsista tuli rotututkimuksen suurvalta. Kuten Tamminen korostaakin, ei tieteellisten rotuoppien historiaa voi erottaa 1800-luvun ja 1900-luvun alun poliittisesta ja sosiaalisesta historiasta – ja eritoten kansallisvaltion rakentamisen projektista. Kansakunnan ja rodun käsitteet kietoutuivat ruotsalaisessa tieteellisessä ja poliittisessa ajattelussa yhteen ja monet rotutieteilijät ryhtyivätkin innolla soveltamaan tutkimustaan paremman kansallisvaltion kehittämistarpeisiin.

Yhtenäinen ruotsalainen kansakunta haluttiin nähdä myös rodullisesti ”puhtaana”, mahdollisimman vähän alempien rotujen saastuttamana kokonaisuutena. Tämä tarkoitti erontekoa erityisesti Ruotsin sisäisiin ”toisiin”, eli suomalaisiin, saamelaisiin ja romaneihin tai ”tattareihin”. Näihin alemmiksi rotutyypeiksi ymmärrettyihin kansanryhmiin voitiin heijastaa epämieluisia ominaisuuksia, joita vasten ruotsalaisen rodun ylivertaisuus näyttäytyi entistäkin kirkkaampana.

Kuva: Antropologi Gustaf Retzius aloittamassa härjedalinsaamelaisen Fjellstedtin pään mittausta (Nordiska Museet, Wikimedia Commons)

Maailmansotien välisinä vuosina ruotsalaisen, kuten kansainvälisenkin, rotutieteen fokus siirtyi enenevissä määrin rotubiologiaan ja sen kansanterveydellisiin soveltamismahdollisuuksiin, eli rotuhygieniaan (englanninkielisissä maissa puhuttiin eugeniikasta). Läpimurrot ihmisen genetiikan tutkimuksessa olivat saaneet monet lääkärit, tieteentekijät ja poliitikot vakuuttuneeksi siitä, että kokonaisten kansakuntien tai rotujen perimää voitiin parantaa erilaisten kansanterveyttä vahingoittaneiden ominaisuuksien, kuten mielisairauksien, ”vajaamielisyyden” ja geneettisten sairauksien karsimisen avulla. Keinovalikoimaan kuului sekä ns. positiivinen että negatiivinen rotuhygienia: yhtäältä ”puhdasta” ja ”tervettä” perimää kantaneita kansalaisia kannustettiin lisääntymään erilaisin kannustimin, toisaalta ”heikompien” yhteisön jäsenten jälkeläisten saantia pyrittiin suitsimaan esimerkiksi sterilisaatioiden ja laitoksiin eristämisen avulla.

Vaikka rotuhygieeniset ja sosiaalidarvinistiset aatevirtaukset herättivät innostusta kaikkialla läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, Ruotsi oli monella tapaa edelläkävijä näiden ajatusten systemaattisessa yhteiskunnallisessa soveltamisessa. Ruotsista tuli vuonna 1921 maailman ensimmäinen valtio, johon perustettiin valtiollinen rotubiologinen instituutti edistämään rotubiologista tutkimusta ja pohtimaan sen sovellusmahdollisuuksia. Uppsalaan perustetun instituutin johtajaksi tuli myöhemmistä natsisympatioistaan tunnettu Herman Lundborg.

Osoitus ruotsalaisesta systemaattisuudesta olivat myös romaneista ja muista kiertävistä ”tattareista” luodut ”mustalaisrekisterit” (Z-registren), joihin pyrittiin keräämään tiedot kaikista maassa asuneista epäsosiaalisiksi ymmärretyistä, valtaväestöä tummemmista kiertäjistä. Vielä 1950-luvullakin toteutettiin Ruotsissa suuri ”mustalaisinventaario”, jonka aikana viranomaiset tunkeutuivat tuhansiin kotitalouksiin ja kirjasivat raportteihinsa tietoa kohtaamiensa ”mustalaisten” henkisistä ominaisuuksista (”laiska”, ”väkivaltainen”, ”älykäs” jne.). Tämä historia auttaa ymmärtämään, miksi Ruotsissa suhtaudutaan yhä hyvin kriittisesti etnisyyttä koskevien väestötietojen keräämiseen.

Vaikka rotuhygienian tapainen ilmiö on nykynäkövinkkelistä helppo yhdistää poliittiseen äärioikeistoon, Tammisen teos tuo esiin, ettei rotuhygienia ollut mikään marginaaliryhmien kannattama projekti. Myös liberaalissa oikeistossa ja sosiaalidemokraattisessa vasemmistossa oli rotuhygienialla vankat puolestapuhujansa. Kun Ruotsissa vuosina 1934 ja 1941 säädettiin pakkosterilisaatiosta, oli ”vajaamielisten” ja muiden kansakunnan perimää mahdollisesti saastuttavien ihmisten sterilisaation kannalla parlamentin suuri enemmistö oikealta vasemmalle – vain kommunistit ja pieni vasemmistososiaalidemokraattien ryhmä asettui esityksiä vastaan.

Kuva: Lappic Mixed-Race Types vasemmalla ja oikealla Swedish Mixed-Race Types, Herman Lundborgin teoksesta The Swedish Nation, 1921. (Eugenics Archive)

Tähän laajaan poliittiseen tukeen viittaa myös Tammisen teoksen nimi. 1930- ja 1940-luvuilla moni sosiaalidemokraattinenkin kansankodin (folkhem) ajatuksen kannattaja oli vakuuttunut, että sosiaalista hyvinvointia vaaliva rotuhygieeninen ohjelma olisi keskeinen osa kansankotiprojektia. Esimerkiksi ruotsalaisen hyvinvointivaltioajattelun pääideologeina tunnetut Alva ja Gunnar Myrdal kannattivat rotuhygieenistä politiikkaa osana sosiaalisen suunnittelun ohjelmaansa. Onpa ruotsalaista rotuhygieniaa kutsuttukin ”sosiaalidemokraattiseksi eugeniikaksi”.

Tammisen analyysi Myrdalien ja muiden sosiaalidemokraattien rotuhygieniaa koskevasta kommentoinnista on kylmäävä muistutus siitä, ettei eugeniikassa ollut kyse vain natsi-Saksan ja sen myötäilijöiden tukemasta ääri-ideologiasta, vaan huomattavasti laajemmin ajan Euroopassa jaetuista ajattelutavoista. Samalla on kuitenkin tärkeää nähdä aidot tulkintaerot rotuhygieenisen keskustelun sisällä: Myrdalien käsitys rotuhygieniasta sosiaalisesti tasa-arvoisen hyvinvointivaltion suunnittelun eräänä pilarina poikkesi olennaisin tavoin Herman Lundborgin kaltaisten hahmojen fyysisestä antropologiasta ammentaneesta hierarkkisesta rotuajattelusta.

On myös tärkeää pitää mielessä, ettei Ruotsissa koskaan omaksuttu natsi-Saksasta tuttua ”heikompien” ainesten tuhoamisohjelmaa. Puheet ”vajaamielisten”, ”mielisairaiden” ja muiden kansanterveyttä oletetusti uhanneiden ryhmien ”eliminoimisesta” eivät olleet 1930- ja 1940-luvun ruotsalaiskeskusteluissa täysin marginaalisia, mutta eivät myöskään lääkärien, tiedemiesten tai yhteiskunnallisten kommentaattorien ajattelun valtavirtaa. Vaikka sekä Ruotsin että Saksan eugeeniset ohjelmat tähtäsivät ”vajaamielisten” karsimiseen, olivat keinot erilaiset. Siinä missä natsi-Saksa toteutti karsimisen fyysisellä pakolla, luotettiin Ruotsissa enemmän suostutteluun. Käytännössä sterilisoitavien ”suostuttelu” kuitenkin tarkoitti yleensä voimakasta henkistä painostusta, joten mistään täyteen vapaaehtoisuuteen perustuvasta sterilisaatio-ohjelmasta ei Ruotsinkaan tapauksessa voi puhua.

Vaikka Tamminen tuo esiin ruotsalaisen rotuajattelun ja rotuhygienian ideologisesti moninaista taustaa, jättää hän kuitenkin vähemmälle tulkintaerojen ja poliittisten ristiriitojen tarkemman käsittelyn. Teoksessa rakentuva kuva Ruotsin noususta rotutieteen ja rotuhygienian suurvallaksi tuntuukin hieman liian säröttömältä ja lineaariselta. Ruotsalaista rotuhygieniaa tutkinut aatehistorioitsija Gunnar Broberg on korostanut rotuhygieniaan liittyvän keskustelun kompleksisuutta ja rotuhygieenisten toimenpiteiden sovellettavuudesta vallinnutta epävarmuutta: esimerkiksi Rotubiologisen instituutin tutkimuksellisista painopisteistä, rahoituksesta ja poliittisesta sitoutuneisuudesta käytiin jatkuvaa kiistelyä. Tieteellisissä ja poliittisissa keskusteluissa oli myös ajoin suurtakin epävarmuutta siitä, mitä rotuhygienialla tarkoitettiin ja miten sen soveltamismahdollisuuksiin suhtauduttiin. Tammisen teoksessa ei kuitenkaan aina välity tämä rotuoppeihin ja rotuhygieniaan liittynyt epävarmuus ja käsitteiden merkityksestä käydyt kiistat.

Saamattomat ja hitaat suomalaiset

Tammisen teoksen suomalaisarvioissa on ymmärrettävästi korostunut kiinnostus ruotsalaisen rotutieteen luomaan kuvaan ”alemmista” ja ”kehittymättömistä” suomalaisista. Ruotsalaisen rotutieteen suomalaisista, kuten myös saamelaisista ja ”tattareista”, luoma kuva ei ollutkaan mairitteleva.

Monet ”suomalaisesta rotutyypistä” tehdyt aikalaiskuvaukset paljastavat näennäisen neutraalin tiedepuheen taakse kätkeytyneet subjektiiviset ja arvottavat näkemykset eri kansanryhmien ominaisuuksista. Kun antropologi Gustaf Retzius esimerkiksi pääsi 1870-luvulla tutustumaan suomalaisten rotupiirteisiin itäiseen suuriruhtinaskuntaan tekemällään matkalla, kuvaili hän erästä tapaamaansa hämäläistä näin: ”Tyypillinen suomalainen: saamaton ja hidas, raskastekoinen ja kömpelö ruumiinliikkeissään, kaikin tavoin hyvin vanhoillinen”. Vuonna 1896 toteuttamassaan laajassa tutkimuksessa Ruotsin kansan rodullisesta koostumuksesta Retzius pääsi onnekseen osoittamaan Ruotsin ”suhteellisen puhtaaksi maaksi”, jota suomalainen verenperintö ei ollut pääsyt liialti tahraamaan.

Kiitettävää Tammisen teoksessa kuitenkin on, ettei kirjoittaja pyri luomaan keinotekoista ”syyllisen” ja ”uhrin” vastakkainasettelua ruotsalaisten ja suomalaisten välille. Kuten Tamminen läpi teoksensa tuo esiin, Ruotsin kansankodin ”pimeämmän puolen” käsittely on samalla myös Suomen historian hämärämpien kulmien valottamista. Vaikka suomalaisten asema eurooppalaisissa ja pohjoismaalaisissa rotuluokitteluissa on ollut historiallisesti varsin ambivalentti, ei suomalaisten päälle ole syytä sovitella pelkästään rotuoppien historian uhrin viittaa. Suomalaiset eivät olleet pelkästään passiivinen luokittelun kohde, vaan he osallistuivat myös itse aktiivisesti luokitteluun, pyrkien usein torjumaan heistä ruotsalaisissa ja eurooppalaisissa keskusteluissa esitettyjä alentaviksi koettuja näkemyksiä. Jotkut intellektuellit, kuten J.V. Snellman, suhtautuivat kiitettävällä kriittisyydellä koko hierarkkiseen rotuluokitteluun ja eurooppalaiseen ylemmyysajatteluun, mutta etenkin itsenäistymisen jälkeen oli monella suomalaistieteilijällä ja -intellektuellilla kova tarve päästä osoittamaan suomalaisten omaa ylemmyyttä kulttuurisiin tai rodullisiin alempiinsa. Esimerkistä käy Yrjö Kajavan 1920-luvun antropologiset tutkimukset saamelaisten ja suomalaisten erilaisuudesta.

Suomalaisen ja ruotsalaisen rotukeskustelun yhtymäkohdat käyvät selväksi esimerkiksi maiden rotuhygieniaohjelmien tiiviisti yhteen limittyneestä historiasta. Ruotsalaisella rotuhygienialla oli läheiset suhteet Pohjanlahden toiselle puolelle, jossa aluksi etenkin suomenruotsalainen lääkärikunta osoitti kiinnostusta kielivähemmistön kansanterveyttä heikentävien perinnöllisten ominaisuuksien karsimiseen rotuhygieenisten toimien avulla. Tällaisiksi ominaisuuksiksi ymmärrettiin erilaiset geneettisinä nähdyt sairaudet, mutta etenkin varhaiseen suomenruotsalaiseen eugeniikkaan liittyi myös ajatus germaanisen verenperinnön vaalimisesta liialliselta sekoittumiselta ”mongolisiin” tai ”itäbalttilaisiin” suomalaisiin. Tämä suomenruotsalaisen identiteettipolitiikan myrkyllisempi puoli sai keväällä 2015 huomiota Hufvudstadsbladetissa kirjailija-toimittaja Philip Teirin ansiokkaan suomenruotsalaista rotuhygieniaa käsitelleen artikkelin (Hbl 1.3.2015) ja sitä seuranneen vilkkaan keskustelun vuoksi.

Olisi kuitenkin äärimmäisen harhaanjohtavaa nähdä maailmansotien välisen ajan innostus rotuhygieniaan vain maamme ruotsinkielistä vähemmistöä koskettavana ”syntinä”. Tosiasiassa nämä ajattelutavat lävistivät suomalaista lääkärikuntaa ja julkista keskustelua kielestä riippumatta, kuten Markku Mattilan väitöstutkimus on osoittanut. Viime vuosina suomalaisen lääkärikunnan tukeutuminen eugeenisiin ja sosiaalidarvinistisiin selitysmalleihin on tullut riipaisevalla tavalla esille myös esimerkiksi Ville Kivimäen tutkimuksessa talvi- ja jatkosodan aikaisesta sotapsykiatriasta. Suomenkielisen median toivoisikin tarttuvan kansanterveyspoliittisen historiamme kipupisteiden käsittelyyn samalla tavoin kuin suomenruotsalainen lehdistö on viime aikoina tehnyt.

Ruotsidemokraatit ja ruotsalaisen äärioikeiston perintö

Tammisen teoksen jälkimmäinen puolisko keskittyy käsittelemään ruotsalaisen äärioikeiston vaiheita toisen maailmansodan jälkeen. Kuten Tamminen tuo esiin, monet 1930- ja 1940-lukujen ruotsalaiset kansallissosialistit pyrkivät jatkamaan toimintaansa ja kansainvälistä verkottumistaan myös sodan jälkeen. Ruotsista tuli itse asiassa jopa eräänlainen solmukohta Euroopan äärioikeiston uudelleenjärjestäytymisessä, kun Malmössä järjestettiin vuonna 1951 fasistisia puolueita ympäri Euroopan koonnut konferenssi.

Eräällä eurooppalaisen uusnatsismin keskeisimmistä sodanjälkeisistä ideologeista, arjalaista herruusajattelua ja äärihindulaista ideologiaa yhdistelleellä Savitri Devillä oli myös läheiset yhteydet Ruotsiin. Vaikka Tammisen melko yksityiskohtainen ekskursio tämän intialaiseen mystiikkaan vihkiytyneen uusnatsi-ideologin henkilöhistoriaan ei tunnu täysin relevantilta teoksen fokus huomioon ottaen, osoittaa se kuitenkin kiintoisasti, miten sodanjälkeisen uusnatsismin kansainväliset lonkerot olivat kietoutuneet myös Pohjolaan.

Ruotsin politiikan nykytilanteen huomioiden on Tammisen luoma katsaus 1980- ja 1990-lukujen ruotsalaisessa äärioikeistossa tapahtuneisiin ideologisiin ja järjestöllisiin muutoksiin varsin kiintoisa. Kuten Tamminen tuo esiin, nyky-Ruotsin kolmanneksi suurimman puolueen, ruotsidemokraattien, juuret ulottuvat viime vuosisadan lopun ruotsalaisessa äärioikeistossa tapahtuneeseen jakautumiseen, jossa parlamentaarisia keinoja kannattaneet toimijat erkanivat radikaaleimmista, väkivaltaa kaihtamattomista tovereistaan. Ruotsidemokraattien ideologiset ja järjestölliset juuret ovat 1980-luvun maahanmuuttovastaisessa Bevara Sverige Svenskt-liikkeessä sekä ajan muissa äärioikeistolaisissa järjestöissä, kuten amerikkalaisen äärioikeiston rasistisista ideologioista ammentaneessa Vit Ariskt Motståndissa.

Kuva: Ruotsin vastarintaliikkeen jäseniä marssilla Ruotsin kansallispäivänä 2007. (Peter Isotalo/Wikimedia Commons)

Tammisen teoksen ruotsalaista äärioikeistoa käsittelevä osio on mielenkiintoinen myös suomalaisesta näkövinkkelistä. Kuten Tamminen tuo esiin, ruotsalaisella äärioikeistolla on perinteisesti ollut verrattain tiiviit yhteydet Suomeen, joskaan suomalainen uusnatsiliike tai myöhempi islamofobinen äärioikeisto ei ole koskaan yltänyt länsinaapuriin verrattavalle järjestäytymisen asteelle. Viime vuosien kehitys on ollut kuitenkin huolestuttavaa. Ruotsissa päämajaansa pitävä uusnatsistinen Svenska motståndsrörelse eli ”Ruotsin vastarintaliike” on ulottanut toimintaansa myös muihin Pohjoismaihin, mukaan lukien Suomeen, jossa sen aktiivit ovat syyllistyneet väkivaltarikoksiin äärioikeiston tutkijoita, vasemmistopoliitikkoja ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia puolustavia ihmisiä vastaan. Ruotsissa järjestön jäsenten kontolla on henkirikoksiakin. Ruotsalaisen äärioikeiston lähihistorian luotaaminen auttaakin selventämään myös suomalaisen nyky-äärioikeiston ideologisia ja organisatorisia taustoja. Tammisen teoksen soisikin kuluvan myös suomalaisten ääriliikkeiden taustoista kiinnostuneiden lukijoiden käsissä.

Tammisen teos antaa aineksia myös pohdinnoille siitä, miksi Ruotsissa on omaksuttu erilainen lähestymistapa parlamentaariseen äärioikeistoon kuin muissa Pohjoismaissa, mukaan lukien Suomessa. Siinä missä ruotsidemokraatit on Ruotsissa eristetty poliittisesta päätöksenteosta, on Suomessa – kuten myös Norjassa ja Tanskassa – maahanmuuttovastaiset oikeistopopulistit otettu mukaan päätöksentekoon ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tätä erilaista lähestymistapaa on koetettu selittää puolueiden erilaisilla ideologisilla juurilla, mikä ei kuitenkaan tarjoa tyhjentävää selitystä poikkeaville suhtautumistavoille. Vaikka perussuomalaisten agraaripopulistiset juuret tietysti erottavat puolueen uusnatsistisesta miljööstä ponnistavasta ruotsidemokraattisesta puolueesta, on silti selvää, että perussuomalaisten ns. ”maahanmuuttokriittinen” siipi on ideologisesti varsin likellä ruotsidemokraattien huntingtonilaista maailmankuvaa sekä heidän maahanmuutto- ja islaminvastaista linjaansa. Tämä on toki rehellisimmissä itsearvioissa rivien välistä myönnettykin ja se tulee selväksi myös Tammisen teosta lehteillessä. Esimerkiksi ruotsidemokraattien näkemys islamista kuulostaa varsin tutulta kenelle tahansa Jussi Halla-ahon ulostuloja seuranneelle.

Syitä suomalaisen ja ruotsalaisen suhtautumistapojen eroon on siis etsittävä poliittisesta kulttuurista, ei ainoastaan maiden äärioikeistojen erilaisuudesta. Vaikka Suomessa tunnetaan verrattain hyvin suomalaisen lähestymistavan usein toistetut perustelut – ääriliikkeet on saatu täällä kesytettyä sitouttamalla ne poliittiseen päätöksentekoon ja yhteiseen vastuunkantoon –, on ruotsalaisen, äärioikeiston eristämiseen tähtäävän politiikan lähtökohtia ollut täällä vaikeampi hahmottaa.

Tammisen teos auttaa kenties ymmärtämään paremmin myös ruotsalaisen suhtautumistavan logiikkaa. Vaikka ruotsalaiseen eristämispolitiikkaan liittyy omat ongelmansa, on länsinaapurissa ainakin vältytty sellaiselta ihmisryhmiä leimaavien ja halventavien puhetapojen arkipäiväistymiseltä kuin mihin Suomessa on jouduttu tottumaan. Eufemistisesti ”maahanmuuttokritiikiksi” valtavirtamediassakin nimetty ksenofobinen retoriikka on täällä hyväksytty verrattain kritiikittömästi osaksi normaalia poliittista keskustelua.

Ruotsalaiset rasismikeskustelut tutuksi

Tammisen teos on siis pätevä, populaarilla otteella kirjoitettu yleisesitys rotutieteiden ja rotuhygienian sekä äärioikeiston historiasta Ruotsissa. Historiatieteellisestä näkökulmasta teos jättää hieman toivomisen varaa. Hivenen kärjistäen voisi sanoa, että historiallista jatkumoa Gööttiläisestä yhdistyksestä ruotsidemokraatteihin korostetaan toisinaan liikaa katkosten ja moniäänisyyden huomioimisen kustannuksella. Silti Tammisen katsaus Suomessa verrattain vähän tunnettuun aiheeseen on monella tapaa ansiokas. Se paitsi selvittää ruotsalaisen kansankotiajattelun ideologisesti ambivalentteja juuria ja ruotsalaisen äärioikeiston monipolvista lähihistoriaa myös avaa kiinnostavia peilausmahdollisuuksia suomalaiselle keskustelulle rasismista, syrjinnästä ja ääriliikkeistä.

Ruotsalaista rasismikeskustelua esitteleville teoksille olisikin Suomessa laajempaakin tilausta. Ruotsalaisesta rasismikeskustelusta otsikoihin asti Suomessa päätyy usein vain naurettaviksi ylilyönneiksi kehystetyt moraalikriisit: hakaristinmuotoisista joulutortuista nousseet muka-kohut tai Astrid Lindgrenin lastenkirjojen sensurointivaatimukset. Tämänkaltainen uutisointi kutsuu lukijansa hymähtelemään ruotsalaiselle ylisensitiivisyydelle, mutta antaa lopulta varsin karikatyyrimäisen vaikutelman rasismia koskevan ruotsalaisdebatin koko kuvasta. Vain vähän huomiota ovat Suomessa saaneet esimerkiksi rotu-käsitteestä tai antisemitismin ja islamofobian välisestä suhteesta käydyt viimeaikaiset ruotsalaiskeskustelut, jotka ovat asiantuntevassa otteessaan ja kypsyydessään kovin kaukana siitä varsin vaatimattomasta tasosta, johon suomalaista lehdistöä ja ajankohtaisohjelmia seuraava mediankuluttaja on joutunut tottumaan. Viime vuosina oman lisänsä ruotsalaiseen rasismikeskusteluun on tuonut feministisen puolueen nousu poliittiseksi ilmiöksi, mikä on tarkoittanut tärkeän sukupuolinäkökulman korostumista myös etnisestä syrjinnästä käydyissä keskusteluissa.

Lahdentakaisessa keskustelussa on toki omat sokeat pisteensä, mikä ei ole jäänyt ruotsalaiskommentaattoreiltakaan huomaamatta – näkemyksellisimmät ruotsalaisen antirasistisen konsensuksen kritiikit tulevatkin usein juuri ruotsalaisen keskustelun sisältä. Vaikkei ruotsalaisen keskusteluilmapiirin ylettömään idealisointiin olekaan siis syytä, on samalla selvää, että suomalainen maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja äärioikeistoa koskeva keskustelu voisi hyötyä suuresti tiiviimmästä länsinaapurimme yhteiskunnallisen polemiikin seuraamisesta. Ruotsalaisviestimissä käytyihin kriittisiin rasismidebatteihin tutustumisen jälkeen saattaa aihetta sivuava suomalainen keskustelu tuntua nopeasti hämmentävänkin umpinaiselta ja turhauttavan pinnalliselta. Toivoa siis sopii, että Tammisen ansiokas teos saa rinnalleen enemmänkin ruotsalaista – ja miksei laajemmin pohjoismaalaista – maahanmuutto- ja rasismikeskustelua esittelevää suomenkielistä tietokirjallisuutta.