Kiistanalaisten suurmiesten ja poliitikkojen elämäkerrat ovat suosittuja siinä missä huippu-urheilijoidenkin. Enpä ihmettele, että myös Josif Stalinin (1878–1953) uusi elämäkerta ja uudet tulkinnat hänen toiminnastaan ja vallankäytöstään kiinnostavat myös suomalaislukijoita. Itänaapuri on lähellä ja aina vaikuttanut Suomenkin kohtaloihin.

Stalin-elämäkerran klassikkona pidetään yleisesti Isaac Deutscherin jo Stalinin eläessä vuonna 1947 ilmestynyttä teosta Stalin. Poliittinen elämäkerta. Puolan juutalainen Deutscher oli

näkyvä Venäjä/Neuvostoliitto-asiantuntija, joka teki maineikkaan uran paettuaan natseja Englantiin ja Amerikkaan.

Uusimman Stalin-kirjan kirjoittaja Oleg Hlevnjuk (s. 1959) toimii johtavana tutkijana Venäjän valtionarkistossa. Hän on aikaisemmin selvittänyt stalinismia muun muassa vankileirien kautta ja tuo nyt paljon lisää Stalin-elämäkertaan erityisesti valtaannousuun liittyvässä osiossa. Henkilösuhteet Vladimir Leninin (1870–1924) kuoleman jälkeen ovat keskiössä ja erilaiset liittoutumat Nikolai Buharinin, Grigori Zinovjevin, Lev Kamenevin sekä Lev Trotskin ja Stalinin välillä osoittavat tulevan diktaattorin häikäilemättömän pelisilmän.

Lenin varoitti vähän ennen kuolemaansa puolueen johtoa juuri Stalinin julmuudesta ja äkkijyrkkyydestä. Hlevnjuk, kuten monet muutkin, näkee Trotskin olleen hyvin vahvoilla Leninin seuraajaksi – varsinkin, kun hän onnistui luomaan ammattimaisen puna-armeijan ja pelastamaan bolševikkijohtoisen vallankumouksen. Stalin itsehän vastusti esimerkiksi valkoisen armeijan upseeriston käyttöä opetustehtävissä. Hän oli monin paikoin heti vuoden 1917 jälkeen valmis laajamittaisiin porvariston ja upseerien teloituksiin eri puolilla maata, erityisesti kansalaissodassa etelän rintamalla, missä hän toimi hyvin omavaltaisesti ja väkivaltaisestikin.

Virheellinen pakkokollektivisointi

Niin Leninin, Stalinin kuin Trotskinkin roolit tulevat hyvin selviksi: lopulta ei ole kysymys siitä, kenen syy julmuudet, nälänhätä ja kansalaissodan koston kierre olivat, vaan lähinnä väkivallan ja sotakommunismin menetelmistä, proletariaatin diktatuurin soveltamistavoista.

Yhteistä yllä mainitulle troikalle oli myös maaseudun ja talonpoikaisväestön halveksunta, koska tuleva kommunismi rakennettaisiin joka tapauksessa tietoisen työväenluokan ja uuden intelligentsijan voimin. Puna-armeijan turvasi “rauhaa” varsinkin sen jälkeen, kun trotskilainen ”permanenttivallankumous” ei sittenkään ottanut tulta alleen koko maailman mitassa. Jälkiviisaasti voi todeta, että pakkokollektivisointi 1930-luvun alussa oli kenties suurimpia virhearvioita, joihin neuvostovalta ryhtyi. Se aiheutti nälänhädän ohella jatkuvan maalaisväestön köyhtymisen ja passiivisuuden sekä osin myös nationalismin heräämisen, esimerkiksi Ukrainassa.

Myös gulag-vankileirivaltion rakentaminen ja varsinkin toinen maailmansota käsitellään uudessa elämäkerrassa monien dokumenttien valossa. Voi vain ihmetellä kuinka huonosti 1930-luvun lopun Neuvostoliitto oli valmistautunut Adolf Hitlerin Saksan hyökkäykseen ja miksi Stalin itse suhtautui diktaattorikollegaansa niinkin hyväuskoisesti, että ei viimeiseen saakka käsittänyt tämän päämääriä tai uskonut edes omaan tiedusteluunsa, kun Operaatio Barbarossa oli jo alkamassa. Tottahan Venäjän sotaponnisteluja tuossa vaiheessa vaikeutti myös se, että suuri osa kyvykkäistä upseereista kenraaleja myöten oli teloitettu kansanvihollisina vuosina 1937–38.

Ideologisen vallankumousjohtajan kuolema

Hlevnjuk limittää kronologisesti etenevään teokseensa väliin kiinnostavia pätkiä myös diktaattorin viimeisistä päivistä datsallaan, kun lähipiiri Lavrenti Berijan johdolla odottaa kärsimättömästi tietoa kuolemasta. Tuosta ajastahan myös elokuvaohjaaja Aleksei German on tehnyt hurjan fiktion nimeltä Hrustaljov, autoni!

Toisaalta paljon huomiota saa myös Stalinin maaseudun tuhoamisoperaatio, kuuluisa kollektivisointi, joka aiheutti mittavan nälänhädän 1930-luvun alussa, esimerkiksi Ukrainassa. Kremlin yksinäinen ei siitä kärsinyt: hän katseli lähipiirinsä kanssa öisin musikaaleja ja lännenelokuvia, lueskeli omia kirjoituksiaan tai muuten kovin yksipuolista puoluekirjallisuutta. Siinä sivussa johtaja sepusti myös Lyhyen puoluehistorian vuonna 1938, jolloin Suuri Terrori oli huipussaan ja viimeisetkin lähipiirin toisinajattelijat menettivät päänsä. Tuo suomeksikin sittemmin ilmestynyt NKP:n lyhyt historia tekee Stalinista Leninin veroisen ideologin ja vallankumousjohtajan ja oli tietenkin seuraavat vuosikymmenet pakollista luettavaa venäläiskouluissa ja yliopistojen kursseilla. Osaltaan se typisti myös historiatiedettä yksiulotteiseksi ja dogmaattiseksi marxismi-leninismi-stalinismiksi.

Lopulta kuolema vapautti niin Neuvostoliiton Stalinista kuin maailman ehkä aikansa suurimmasta dikaattorista sitten Hitlerin kuoltua. Tämän vaiheen Hlevnjuk kuvaa oikein hyvin, kuten myös sen, mikä ”maansuru” koitti Moskovassa, kun Stalin kuoli maaliskuun alussa 1953. Sekin on käsittämätön episodi, jota kannattaa miettiä.

Vaikka Oleg Hlevnjuk ei tee mitään suurempia johtopäätöksiä Stalinin jälkeisestä ajasta, hän kuitenkin antaa ymmärtää, että Venäjä on yhä 2000-luvullakin vaarassa toistaa samoja yksinvallasta johtuvia virheitä kuin diktaattorin eläessä…