Bläuer toteaa esipuheessaan, että kirjan tarkoituksena on luoda kokonaiskuvaa Suomen karjatalouden menneisyydestä. Alle 200 tekstisivun mittaisena ja tuhansien vuosien aikajänteen kattavana teos jää väistämättä suurten linjojen kuvailuksi, ja kuten kirjoittaja huomauttaa, sen yhtenä tavoitteena onkin toimia pohjana uusille kysymyksenasetteluille. Vaikka Bläuer kertoo kirjoittaneensa kirjan ”muiden tieteenharjoittajien hyödyksi ja innoitukseksi”, sitä voi lämpimästi suositella myös muille historiasta kiinnostuneille kuin tieteentekijöille. Teos liikkuu tieteellisen tutkimuksen ja tietokirjan välimaastossa: tekstissä on runsaasti alaviitteitä, jotka voi halutessaan sivuuttaa, mutta asiasta tarkemmin kiinnostuneen ne ohjaavat alkuperäistiedon jäljille. Myös kirjan lopussa olevissa liitteissä on tarkempia lisätietoja esimerkiksi eläinten tuotantomääristä ja eläinsuojien koosta eri aikoina.

Voita, villaa ja vetoeläimiäkytkeytyy FinnARCH-hankkeeseen, jossa selvitettiin pääasiassa Suomen alkuperäisnautojen ja -lampaiden geneettistä polveutumista ja esihistoriaa. Hankkeessa oli mukana MTT:n (nykyisin LUKE) ja Turun yliopiston arkeologian tutkijoita, ja siinä hyödynnettiin arkeologian ja historiantutkimuksen lisäksi luonnontieteellisiä menetelmiä, kuten genetiikan tutkimusta. FinnARCH-hankkeessa tuotetun uuden tiedon esittelyn lisäksi Bläuer on koonnut historiallista tietoa aiemmin julkaistuista teoksista, kuten kuninkaankartanoita käsittelevistä tutkimuksista ja kuntahistorioista. Teoksen lähdeluettelo onkin laaja-alainen ja sangen mittava.

Kirjan rakenne on looginen ja helposti seurattava. Aluksi esitellään karjanhoidon varhaishistorian tutkimuksen menetelmiä ja aineistoja, minkä jälkeen luodaan katsaus karjaeläinten domestikaatiohistoriaan maailmalla. Karjanhoidon alkamiseen ja kehittymiseen Suomessa perehdytään seuraavassa luvussa, ja tärkeimmät koti- ja tuotantoeläimet hevonen, nauta, lammas, vuohi, sika ja siipikarja käsitellään omissa luvuissaan. Kirja päättyy katsaukseen siitä, miten suomalaiset karjakannat ovat vuosisatojen kuluessa muuttuneet ja millä tavoin muinaisuuden jäljet näkyvät nykyisissä alkuperäiskarjaroduissa. Varsinaisen leipätekstin lisäksi kirjassa on muutamia tietolaatikoita, joissa esitellään tarkemmin esimerkiksi arkeologisia ja DNA-tutkimuksen menetelmiä. Tietolaatikoiden informaation olisi hyvin voinut sisällyttää varsinaiseen tekstiin, koska laatikoiden tekstin ulkoasu kapiteeleineen ei ole kovin lukijaystävällinen.

Kuva: Lohjan Pyhän Laurin kirkon maalaus 1510-luvulta, jossa noita lypsää paran avustamana lehmää. Vieressä toinen nainen kirnuaa voiksi vierellään olleen paran varastamaa maitoa.

Varhaisimmat kotieläimet Suomessa lammas ja nauta

Arkeologiaan perehtymättömälle lukijalle Voita, villaa ja vetoeläimiä tarjoaa kiinnostavaa tietoa tieteenalan mahdollisuuksista ihmisten ja eläinten yhteisen historian tutkimuksessa. Keskeisin menetelmä on arkeologinen luututkimus eli arkeo-osteologia, jossa tosin on Suomessa omat haasteensa, sillä täkäläisessä happamassa maaperässä luut säilyvät huonosti. Vanhimmat säilyneet luuaineistot koostuvat lähinnä palaneen luun kappaleista, jotka säilyvät paremmin. Bläuer kirjoittaakin: ”Aineistosta, joka sisältää vain muutamia tunnistettavia kotieläinten luiden siruja, on vaikeaa tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä karjanhoidosta, sen merkityksestä tai eläinten ulkonäöstä” (s. 14). Luulöytöjen tulkintaa hankaloittaa myös se, että luiden kappaleet voivat olla lähtöisin syödyistä eläimistä, käsitöiden materiaalina käytetyistä luista tai esimerkiksi rituaalisissa merkityksissä haudatuista eläimistä. Luiden radiohiiliajoituksen perusteella on kuitenkin voitu osoittaa, että varhaisimmat Suomen alueella tavatut kotieläimet ovat lammas ja nauta, joiden luulöydöt on ajoitettu pronssikaudelle, lammas mahdollisesti jo kivikaudelle. Hevonen on saapunut Suomeen viimeistään pronssikauden lopussa, kun taas sian, vuohien ja kanojen luita ei ole ajoitettu esihistorialliselle ajalle. Nämä lajit ovat tulleet tunnetuiksi todennäköisesti myöhäisellä rautakaudella.

Radiohiiliajoituksen lisäksi Bläuer esittelee muinais-DNA -tutkimusta sekä isotooppi- ja rasvahappotutkimusta arkeologisiin aineistoihin sovellettavina uusina luonnontieteellisinä menetelminä. DNA-tutkimuksella voidaan saada selville eläinten sukulinjoja sekä ulkoisia ominaisuuksia, kuten karvan väri. Isotooppitutkimus taas mahdollistaa eläinten ravinnon tarkastelun. Nämä menetelmät kohdistuvat eläinten luihin, mutta myös ihmisten tuottamien esineiden tutkiminen voi tuottaa kiinnostavia tuloksia: rasvahappotutkimuksella voidaan saviastioista selvittää, onko niihin jäänyt rasva peräisin kaloista, nisäkkäiden ihrasta vai maitorasvasta. Tämä auttaa maitotuotteiden merkityksen kartoittamisessa. Bläuerin mukaan näihin menetelmiin perustuva tutkimus on viime aikoina lisääntynyt nopeasti sekä maailmalla että Suomessa ja tuottaa jatkuvasti merkittäviä tuloksia.

Karjanhoidon alkujuurilla

Kuten monet muutkin tutkijat, Bläuer näkee karjanhoidon aloittamisen yhtenä ihmiskunnan historian käännekohdista: maatalous ja siihen yhdistynyt kotieläinten pitäminen muuttivat ihmisten käsityksiä itsestään ja suhteestaan ympäristöön. Hän erittelee kiinnostavasti niitä hyötyjä, panostuksia ja riskejä, joita karjanpitoon sisältyi. Vaikka eläimistä sai materiaalista hyötyä, kuten ravintoa, villaa sekä lannoitetta ja vetovoimaa pelloille, karjanhoito vaati paljon aikaa ja sitoutumista etenkin sen takia, että eläimet eivät todennäköisesti esihistoriallisena aikanakaan selvinneet täkäläisestä talvesta ilman ihmisen apua. Talvirehun kerääminen metsistä ja luonnonniityiltä oli työlästä ja aikaa vievää. Karjanhoito vaati myös paljon tieto-taitoa, jota metsästäjä-keräilijöillä ei ollut, ja eläinten pito aiheutti uudenlaisia vaatimuksia asuinpaikalle. Karja saattoi olla ihmisille myös suoranainen riski eläinten levittämien tautien takia sekä siksi, että niiden ulosteet saattoivat saastuttaa vedenottopaikkoja. Ilmeisesti sopiva tasapaino hyötyjen ja riskien välillä kuitenkin aikojen saatossa saavutettiin, sillä karjanhoito vakiintui tärkeäksi elinkeinoksi Suomenkin alueella, vaikka metsästys ja kalastus säilyivät merkittävinä lisäravinnon lähteinä pitkään.

Toisin kuin nykyisin, jolloin karjanlaitumet aidataan eläinten pysymiseksi niiden sisäpuolella, aikaisempina vuosisatoina aidattiin ne alueet, joille eläinten ei haluttu menevän, ja kaikki muu oli laidunta. Ainakin itselleni kiinnostava uusi tieto oli, että esihistoriallisella ajalla ei käytetty Pohjoismaissakaan lainkaan varsinaisia karjasuojia, vaan eläimet laidunsivat ulkosalla talvellakin. Todennäköisesti ihmiset keräsivät niille lisärehua talveksi ja niille saatettiin pystyttää myös katoksia sadetta ja tuulta vastaan. Ensimmäiset karjasuojat sijaitsivat ihmisasuntojen yhteydessä ja erillisiä eläinten suojaksi tarkoitettuja rakennuksia on Suomessa käytetty ainakin keskiajalta lähtien.

Mielenkiintoisia ovat myös tiedot varhaisten kotieläinten koosta ja väristä. Esimerkiksi hevoset ovat olleet suurin piirtein nykyisten ponien korkuisia (säkäkorkeudeltaan alle 148 cm) ja lehmien säkäkorkeus keski- ja uudella ajalla vain vähän yli metrin. Tämä kertoo osaltaan eläinten karuista oloista. Keskiajalta lähtien nauta oli maatalouden tärkein eläin, jota ilman ei yksinkertaisesti pärjätty, sillä niistä saatiin pelloille tärkeää lannoitetta, maitoa, voita ja lihaa, nahkaa ja sarvia tarve-esineiden materiaaliksi ja lisäksi Länsi-Suomessa härkiä käytettiin vetoeläiminä. Tästä huolimatta hevoset olivat kotieläimistä arvostetuimpia ja saivat parhaimman käytettävissä olevan ravinnon.

Kehityslinjoja esihistoriasta nykyisyyteen

Kirjan viimeisessä varsinaisessa luvussa käsitellään karjakantojen muutoksia, eläinjalostuksen varhaisia vaiheita ja nykyisten alkuperäiskarjarotujen muodostumista. Kuten Bläuer toteaa, 1700-luvulla Suomen karjaeläimet polveutuivat monenkirjavasta joukosta eläimiä, jotka olivat saapuneet maahamme tuhansien vuosien kuluessa. Eläinten ulkonäkö oli siis hyvin vaihteleva. Kiinnostus järjestelmälliseen karjanjalostukseen ja niin sanottuihin puhtaisiin rotuihin heräsi 1800-luvun aikana, jolloin muodostui pohja myös nykyisille maatiaiskarjaroduille. Näiden rotujen suhteellisen yhdenmukainen ulkonäkö on siis suunnitelmallisen jalostustyön tulosta, joskin näissä eläimissä on nähtävissä myös vuosituhansien takaa polveutuvia piirteitä.

Vuosituhansien ajan kotieläinten ”jalostus” perustui sitkeimpien yksilöiden selviämiseen ankarissa olosuhteissa. Voita, villaa ja vetoeläimiä-teoksestakin käy ilmi, että nykyisin paljon keskustelua herättävä eläinten hyvinvointi oli menneinä vuosisatoina väistämättä huono jo pelkästään ravinnon niukkuuden ja ahtaiden karjasuojien takia. Ihmisten ja eläinten suhteista tai eläinten arvostuksesta varhaiset aineistot ilmeisesti kertovat erittäin vähän, mikä on harmillista. Kotieläimiin liittyviä uskomuksia Bläuer on kartoittanut jonkin verran muun muassa tuomiokirja-aineistojen ja 1800–1900-lukujen vaihteessa kerättyjen karjataikakokoelmien avulla. Tällä alueella lähempi yhteistyö perinnetieteiden tutkijoiden kanssa voisi olla hedelmällistä.

Koska kirja on jo tällaisenaan hyvin laaja-alainen ja monitieteinen, tuntuu hieman epäreilulta kritisoida sitä jonkin näkökulman huomiotta jättämisestä. Itseäni kuitenkin hieman ihmetytti, että viime vuosina kovassa nousussa ollutta yhteiskunnallista ja kulttuurista eläintutkimusta ei ole lainkaan tuotu teoksessa esille. Tämän tutkimusalan piirissä on kuitenkin tehty varsinkin kansainvälisesti myös arkeologiaan ja historiaan kytkeytyvää tutkimusta. Tällaisenaankin kirja tuo tärkeää uutta tietoa myös eläintutkijoille, ja se todellakin voi kirjoittajan toiveen mukaisesti toimia pohjana uusille kysymyksille ja tutkimuksille. Selvitettävää tässä aihepiirissä riittää vielä monille tutkijoille. Voita, villaa ja vetoeläimiäosoittaa hienosti monitieteisen lähestymistavan hyödyt. Erilaiset aineistot luulöydöistä keskiaikaisiin dokumentteihin ja pitäjähistoriikkeihin valaisevat kotieläinten varhaista historiaa eri suunnista ja moninaiset tutkimusmetodit täydentävät toisiaan.