Suomalaisen sotilasilmailun traagista varhaishistoriaa

Väinö Mikkola (1890–1920) oli yksi suomalaisen sotilasilmailun pioneereista. Hän oli myös yksi niistä neljästä miehestä, jotka saivat surmansa kun kaksi Suomen ilmavoimille ostettua italialaista lentovenettä tuhoutui Alpeilla ensilennollaan.

Vallius, Susanna: Väinö Mikkola - alppilentäjän elämä kuvina ja esineinä. Suomen Ilmavoimamuseo, 2018. 207 sivua. ISBN 978-952-99989-4-4.

Suomen Ilmavoimamuseon julkaisusarjaan kuuluva, Susanna Valliuksen kirjoittama Väinö Mikkola – Alppilentäjän elämä valokuvina ja esineinä on hyvä esimerkki siitä, miten niukoista aineksista voi rakentaa kiinnostavan kokonaisuuden.

Ilmavoimamuseon museolehtorina työskentelevän Valliuksen kirjan rakenne on kekseliäs: kuhunkin kohdehenkilön elämän ajanjaksoon johdattaa jokin hänelle kuulunut tai muutoin hänen lyhyeksi jääneeseen elämäänsä liittyvä esine. Kerronta etenee koulukasvion, kameran, lentomerkin, lentopäiväkirjan ja vanhojen postikorttien myötä kansioon, johon Väinö Mikkolan nuorempi veli liimasi kukkalaitteiden nauhanpätkiä ja hautajaisista otettuja valokuvia.

Insinöörioppilaasta sotalentäjäksi

Vauraan valkealaisen maalaistalon poikaa Väinö Verner Mikkolaa kannustettiin kotona opintielle. Ylioppilaaksi tultuaan hän hakeutui Saksaan, lähellä nykyistä Tšekin rajaa sijaitsevaan Mittweidan kaupunkiin. Sähköinsinööriä nuorukaisesta ei tullut; vaikka loppututkinto hyväksyttiin, suorituksista jäi puuttumaan pari tenttiä. Euroopan tilanne vuonna 1914 oli sen verran sekava, että kotimaassaan kesän viettäneellä suomalaisella – siis Venäjän alamaisella – ei syksyn tullen ollut enää mitään asiaa Saksaan, joka parhaillaan soti Venäjää vastaan.

Epäonnistuminen osoittautui onnistumisen laukaisualustaksi, sillä Venäjän merivoimiin perustettiin ilmailuosasto. Väinö – kirjoittaja nimittää häntä koko ajan etunimeltä, mikä tuo henkilön lukijallekin läheiseksi – hakeutui siihen. Jo Saksan-vuosinaan hän oli ollut innostunut ilmailusta ja käynyt ”lentäjäisissä” aina kun se oli mahdollista. Väinön lisäksi viisi muuta suomalaista sai lentokoulutuksen tsaari-Venäjän armeijassa.

Väinö Mikkola vuonna 1920. Väritetty valokuva. Kuva: Pekka Aarniaho, Kaluunat ja rähinäremmit (2005) / Wikimedia Commons.

Vallius seuraa Väinön jälkiä Petrogradissa (Pietari), Bakussa ja Räävelissä (Tallinna) pitkälti hänen päiväkirjaansa tukeutuen. Siitä, että kirjassa on runsas kuvitus, saadaan kiittää Väinön valokuvausharrastusta: objektiivin eteen ovat asettuneet sekä Saksan että Venäjän-aikojen opiskelutoverit. Tietysti kuvissa näkyy myös runsaasti lentokoneita ja lentäjiä. Väinö lähetti kirjeitä ja postikortteja pikkuveljelleen Eetulle lähes jatkuvana virtana; kirjassa on korteista hyödynnetty sekä niiden teksti- että kuvapuoli eli 1900-luvun Euroopan näkymät.

Kun Suomen sisällissota puhkesi, Väinö oli Helsingissä Hermannin lentoaseman päällikkönä. Valkoisiin kallellaan olevan Venäjän armeijan upseerin asema kävi ennen pitkää tukalaksi. Lopulta hänet vangittiin ja suljettiin Liisankadulle, ruotsalaiseen reaalilyseoon, missä säilytettiin myös Kirkkonummella ja muualla Helsingin lähistöllä vangittuja valkokaartilaisia.

Kirja tulvii tarinoita ja pikku anekdootteja. Osa niistä on karmeita – kuten esimerkiksi Sigurdsin suojeluskunnan historiikkiin perustuva kuvaus Liisankadun vankilaoloista – ja osa jopa huvittavia. Esimerkkinä jälkimmäisistä olkoon senaattori P. E. Svinhufvudin pakoyritys rintamalinjojen yli Väinön ohjaamalla kaksitasokoneella. Lento piti keskeyttää, kun lentäjä huomasi ettei moottorin jäähdytysvedessä ollut riittävästi spriitä: matruusit olivat yön aikana juoneet sen lämmikkeekseen.

Suomen sotilasilmailu alkoi saksalaiskomennossa

Suomen armeija sai ensimmäiset lentokoneensa lahjoituksena Ruotsista, mutta ensimmäinen ilmavoimien komentaja tuli Saksasta. Hauptmann Carl Seber johti Lentojoukkojen Esikuntaa – myöhemmin hänen tittelinsä oli Ilmailuvoimien Päällikkö – keväästä 1918 saman vuoden loppuun.

Väinö Mikkola puolestaan lähetettiin Sortavalaan perustamaan lennostoa eli I Kenttälento-osastoa. Alku oli takkuista, kalusto pääosin venäläisiä sotasaaliskoneita joilla ei juuri uskallettu ilmaan yrittää. Kapteeni Mikkolan raporteissa toistuu kolme ongelmaa: kehno sää, bensiinin ja moottoriöljyn puute ja koneiden surkea kunto. Kulkutauditkin vaivasivat sekä komentajaa että hänen alaisiaan.

Sortavalasta käsin itärajan yli tehdyt tiedustelulennot olivat melkoista seikkailua. Heimosotien aikana käytiin Itä-Karjalassa jossa oli brittijoukkoja, välillä yritettiin kuvata Kronstadtin ja Pietarin puolustusasemia.

Suomen ilmavoimien lentovene Stetinin M-15 n. 1918-1919. Venäläisiä Stetinin-koneita jäi sisällissodan jälkeen kourallinen Suomeen sotasaaliina. Kuva: Museokeskus Vapriikki.

Varhainen ilmailu oli muutoinkin lähinnä mahdottomuuksien taidetta. Pieniä onnettomuuksia tapahtui tuon tuosta, mutta koneita korjailtiin sitkeästi eikä nykylukija voi kuin ihmetellä, millaisissa olosuhteissa miehet suoriutuivat kaksitasoisilla, suurimmaksi osaksi puurakenteisilla lentoveneillään. Sen mikä tekniikasta puuttui, korvasivat miesten taidot. Lentopäiväkirjoihin ikuistetut nousut ja laskut tapahtuivat paikoissa, joihin nykyisin mentäisiin kai korkeintaan helikopterilla – jossa lentäjän apuna tietenkin olisi monipuolinen mittarivarustus.

Kohtalokas kotimatka

Kesällä 1920 ilmailuvoimat päätti hankkia Italiasta kaksi Savoia S9-tyyppistä lentovenettä. Yksi tällainen kone oli saatu jo aiemmin Italian kuninkaallisen laivaston lahjoituksena; kirjan kuva sen hopeisesta lahjoituslaatasta johdattaa matkalle halki Euroopan.

Majuriksi korotettu Väinö Mikkola ja kaksi hänen kollegaansa, Carl-Eric (Eka) Leijer ja Äly Durchman, matkustivat heinäkuun alkupäivinä ensin höyrylaiva Ariadnella Ruotsiin ja jatkoivat sieltä Saksan kautta Englantiin, jossa viettivät päiväkausia isossa ilmailunäytöksessä. Muissakaan pysähdyspaikoissa ei pidetty kiirettä; Italiassa katsastettiin Rooma, Firenze ja Venetsia ennen lentokonetehtaalle saapumista.

Armeija oli antanut miehille matkarahaksi 10 000 markkaa (nykyrahassa noin 4000 euroa), mutta yksi heistä joutui kustantamaan matkansa itse ja loppuvaiheessa kolmikon piti jo pyytää lisärahoitusta Suomen Rooman-suurlähetystöltä. Koneetkaan eivät olleet valmiita; odotteluun ja koelentoihin tärvääntyi aikaa niin että kotimatkalle päästiin lähtemään vasta syyskuun alussa.

Lentoveneet starttasivat Maggiore-järveltä, Milanon lähistöltä. Ensimmäistä ohjasi Väinö tähystäjänään Äly, toista Eka. Hänen kyydissään oli italialainen mekaanikko, jonka oli määrä opettaa suomalaisia lentomekaanikkoja. Tuon ajan koneissa ei ollut minkäänlaisia radiolaitteita, vaan niillä lennettiin kartan, kompassin ja kellon avulla, maastohavaintoja tehden. Tapana oli seurata jokien uomia tai Alppien ylityksessä vuorten välisiä solia, joihin tietenkin kertyi sumua. Eka eksyi, teki pakkolaskun Reiniin ja jatkoi matkaa kohti Zürichia. Kone hajosi ilmassa ja putosi Zürich-järveen, jolloin molemmat miehet kuolivat. Väinön ja Älyn kone oli tuhoutunut jo tuntia aiemmin – senkin potkuri pirstoutui, kone törmäsi vuoreen ja lentäjät saivat surmansa silmänräpäyksessä.

Onnettomuuksien syyksi paljastui tekninen vika, vaikka sabotaasiakin epäiltiin. Kolmen lentäjän ja kahden koneen menetys oli raskas isku nuorelle aselajille; niinpä hautajaisista muodostui suuri ja koskettava surujuhla. Miehet saivat viimeisen leposijansa Hietaniemessä sotaministerin, puolustusvoimien komentajan, kenraalien ja muun korkean sotilashenkilöstön sekä runsaslukuisen helsinkiläisyleisön saattamina.

Äly Durchmanin, Väinö Mikkolan ja Carl-Eric Leijerin haudat Hietaniemessä.

Traagista mutta kiinnostavaa

Väinö Mikkola ja hänen kaksi kollegaansa, jotka olivat myös hänen hyviä ystäviään, eivät suinkaan olleet ainoat varhaisilmailun vaatimat uhrit. Sekä Suomessa että muualla Euroopassa kuolemanlentoja oli kymmenittäin. Kalusto oli alkeellista, koneiden mittaristo samoin. Ilmaan päästyään – aina sekään ei onnistunut kun lento-osaston kaikki koneet saattoivat olla samaan aikaan epäkunnossa – lentäjä ei voinut muuta kuin luottaa hyvään onneen ja omaan taitoonsa.

Sotilaslentäjän ammatti oli todella riskialtis; silti se oli haluttu ja haaveiltu. Susanna Valliuksen kirjassaan referoimat lentäjien kirjeet ja Väinö Mikkolan päiväkirja paljastavat, miten intohimoisesti nämä nuoret miehet työhönsä suhtautuivat. Matkustajille elämys oli luonnollisesti vielä huimempi: yhdestäkin lentomatkasta – joka oli samalla Suomen ensimmäinen lentopostikuljetus – kirjoitettiin sekä Turun Sanomissa että Helsingin Sanomissa.

Kirjassa on runsaasti ilmailuhistorian harrastajaa kiinnostavaa informaatiota. Esimerkiksi 1910–1920-lukujen konetyyppien mitat ja muut tekniset tiedot on esitetty koneiden kuvien yhteydessä. Osa kuvista on Väinö Mikkolan ottamia; ne ovat säilyneet hänen sukulaistensa hallussa. Lukijan ei kuitenkaan tarvitse olla teknisesti orientoitunut. Alppilentäjän elämäntarina – kertomus miehestä, jolla oli elämässään yksi ainoa intohimo eli lentäminen – on traaginen mutta kiinnostava.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *