Suomalaisen viihteen jättiläinen

Pertti ”Spede” Pasasen (1930–2001) elämä heittelehti vastakohtien kautta. Hän nautti julkisuudesta niin kauan kuin pystyi sitä itse säätelemään, mutta kun sen hallinta karkasi käsistä, esillä olosta tuli taakka. Hän rakasti pelejä, muttei kestänyt häviötä. Avokätinen palkanmaksaja saattoi olla myös kitsas penninvenyttäjä. Nämä ja monet olennaisemmat asiat selviävät Tuomas Marjamäen laatimasta Pertti Pasasen elämäkerrasta Spede, nimittäin. Sujuvasti kirjoitettu teos läpivalaisee suomalaisen viihteen moniosaajan vaiheita. Teos on jo toinen Speden kuoleman jälkeen tehty biografia.

Marjamäki, Tuomas: Spede, nimittäin. Docendo, 2017. 419 sivua. ISBN 978-952-291-405-7.

Tuomas Marjamäki on Apu-lehden toimituspäällikkö, joka kertoo kiinnostuneensa Spedestä jo lapsuudessaan. Seitsemänkymmentäluvun lopulla syntyneen kirjoittajan teos on huolellista työtä. Tekijän päälähteisiin kuuluu yli 50 haastattelua, kirjeitä, Speden varhaisia käsikirjoituksia ja mittava lehtiaineisto. Kirjoittaja ei peittele kohteelleen antamaa arvostusta, mutta henkilökuva on myös tarpeeksi kriittinen ja säröinen. Elämäkerran mukaan Pertti Pasanen lapsuus oli onnellinen. Tulevan viihdeammattilaisen vanhemmat olivat metsäteknikko Kusti Pasanen ja konekirjoittaja Helmi Rantala. Pertti oli kolmilapsisen kuopiolaisperheen esikoinen, joka sukulaisten ja läheisten sanoin oli kiltti ja hyvätahtoinen, mutta vallaton. Spede-lempinimen hän sai jo kouluvuosina. Lopulta se oli tuotemerkki, jonka kaikki suomalaiset tiesivät.

Osittain Marjamäki kertaa entuudestaan tunnettuja Pasasen vaiheita. Kun Pasanen siirtyi Helsinkiin valtiotieteiden opiskelijaksi, savolaisen osakunnan iltamat saivat omaperäisen organisaattorin. Riemastuttavana pidetylle esiintyjälle alkoi ilmaantua myös palkallisia keikkoja. Vanhemmilleen Pertti oli kertonut haluavansa tehdä elokuvia, viihdyttää kansaa ja saada ihmiset nauramaan. Kun opinnot pitkittyivät, isä oivalsi, ettei pojasta tulisi valtiotieteiden maisteria, vaan pelle. Marjamäen mukaan pojan uravalinta oli isälle pettymys, mutta kun hän havaitsi jälkeläisen menestyksen, hyväksyntä tuli.

Ei kuplettiajanvietteelle, kyllä kreisihuumorille

Elämäkerta esittelee omanarvontuntoisen kukonpojan, joka oppi edellisen sukupolven viihteen tekijöiltä. Hän näytteli muun muassa sivuosia Pekka ja Pätkä -elokuvissa. Ne olivat helismaalaista komediaa, joka ei Spedeä sytyttänyt, sillä hän halusi irti sotienjälkeisestä ”kuplettiajanvietteestä”. Sellainen huumori kumpusi leppoisasta hölmöilystä ja herroille ivailemisesta. Haastaja tavoitteli amerikkalaistyylistä ”kreisihuumoria” ja ihaili yhdysvaltalaisen viihteen mestareina pitämiään Bob Hopea ja Jerry Lewisiä, jotka käänsivät asioita ylösalaisin tai tekivät fyysistä komiikkaa.

Kun nuori sanaseppo pääsi Yleisradion ääniradion ajanvietetoimittajaksi, hän näytti mitä tarkoitti. Leo Jokelan henkilöimä Papukaija G. Pula-aho oli elävän yleisön edessä tehtyä vuoropuheluviihdettä. Siinä kovasanainen lintuhahmo nöyryytti haastattelijana toiminutta Pasasta, mutta pelkillä äänillä ja sanoilla leikittely ei riittänyt toimitusrutiineihin väsähtäneelle ideanikkarille. Nyt tähtäimessä oli televisio, joka kasvoi 1960-luvulla huimaa vauhtia, ja Spede oli ideoineen oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Yleisradion apuyhtiöstä Mainos-TV:stä tuli Speden show-ohjelmien kotipesä.

X-Paroni elokuvan juliste vuodelta 1964.

Pasasen ensimmäisen elokuvan X-paroni ohjasi Risto Jarva vuonna 1964 – ja jatkoa seurasi muiden kanssa. Tärkeimmiksi kumppaneiksi vakiintuivat ohjaajat Jukka Virtanen, Ere Kokkonen ja leipuri ja pellehyppymestari Simo Salminen, josta tuli huumorikaksikon koomisempi puolisko. Muuten työnjako meni karkeasti niin, että Spede tuotti ja muut ohjasivat. Tuottaja tahtoi itselleen sankarirooleja, mutta vähitellen keskeisimmät tehtävät jäivät muille. Marjamäki korostaa taitavien kumppaneiden merkitystä Pasaselle, joka ei aina itse ymmärtänyt näitä tarvitsevansa vaan jopa uskotteli ideoineensa enemmän kuin oli tosiasiassa tehnyt.

Riitoja ja välirikkoja seurasi kaikkien muiden paitsi Simo Salmisen kanssa, joka hyväksyi paikkansa mestarin apurina. Vesa-Matti Loirin lahjakkuuden Pasanen näki heti. Potin räjäytti kaksikon 70-luvun alussa Loirille ideoima Uuno Turhapuron hahmo. Syntyi kotimaisen elokuvien sarja, joka piti parhaimmillaan pystyssä suomalaista elokuvateollisuutta.

Jo varhain Pasaselle oli kypsynyt ajatus tuotemerkin tavoin toimivista Spede-elokuvista. Olihan Yhdysvalloissa Walt Disneyn ympärille syntynyt viihdemahti. Myös Pasasen ajatus kulki niin, että hänen tuotteitaan voisi koko perhe katsoa närkästymättä. Tämä lienee ollut yksi suursuosion salaisuus, Marjamäki arvioi.

Vertaus Disneyn imperiumiin oli osuva myös siksi, että Speden yhtiöistä tuli merkittäviä suomalaisen ajanvietteen tuottajia, työllistäjiä ja ylipäätään uusien kykyjen esittelijöitä. Elokuvien lisäksi oli television peliohjelmia ja yhteistyötä Veikkauksen kanssa. Kun Kolmostelevisio aloitti 1980-luvun toisella puoliskolla, konkari tarttui innokkaasti uusiin viihdehaasteisiin. Näitä vaiheita Marjamäen teos kuvaa pätevästi ja laajasti, sillä kasvoihan Pasasesta kotimaisen viihteen kiistaton jättiläinen.

Kärsimätön, mutta läheisten arvostama

Ansaittua tilaa Marjamäki antaa myös Pasasen monialaiselle yrittäjyydelle. Keksintöjen tekeminen kulki hänen mukanaan vuosikymmenet. Firmojensa suojissa Spede haki Patentti- ja rekisterihallitukselta kaikkiaan 49 patenttia, joista sellainen myönnettiin kymmenelle keksinnölle. Näihin kuuluivat muun muassa mäkihyppyjen pituuden mittauslaite ja veneen iskunvaimentaja.

Elämäkerran mukaan Pasanen oli luonteeltaan kärsimätön. Kun keksintöä olisi pitänyt alkaa jalostaa tuotteena, hän menetti kiinnostuksensa, työn alla oli jo muuta. Samalla tavoin Spede työsti viihdettä. Tuloksia piti syntyä nopeasti, mikä ei aina ollut eduksi lopputuloksen kannalta.

Spede Pasasta haastatellaan ohjelmassa Heilläkin hyvä tahto 1966, kuvakaappaus haastattelusta. (MTV)

Useiden kirjassa esiteltyjen todistusten mukaan Pasanen saattoi ratkoa konflikteja aggressiivisesti. Jos hän tunsi tulleensa julkisuudessa väärin kohdelluksi, käsi puristui nyrkkiin. Saattoipa oma kanta löytyä myös iltapäivälehden yleisönosastolta. Näkemyksiltään konservatiivinen Spede ei arvostanut niin sanottua taide-elokuvaa, jonka pienet katsojaluvut todistivat yleisöennätysten valtiaalle oman hupilinjan oikeutuksen. Julkisuudessa hän asettui valtion taidejärjestelmän uhriksi.

Speden suhde naisiin täyttää nykynäkökulmasta miessovinismin tuntomerkit. Monella tapaa hän oli sukupolvensa arvojen ja arvostusten vanki, mutta Marjamäki kiistää vihjailut Pasasesta likaisena vanhana setänä, vaikka tämä mielellään esiintyi nuorten naisten ympäröimänä.

Eroon päättyneestä avioliitosta Spedellä oli yksi lapsi. Vaimo ja tytär kertovat omia näkemyksiään. Samoin äänessä on myöhempien vuosien kumppani Riitta Väisänen. Sen sijaan Spede-yhtiöihin kuuluneen Spede-tuotanto Oy:n toimitusjohtajaksi 19-vuotiaana noussut Maria Drockila ei suostunut mukaan.  Haastatellut kertovat lämpimästä, anteliaasta ja huolehtivaisesta ihmisestä, joka piti läheisistään huolta.

Lopuksi Tuomas Marjamäen teosta on syytä verrata Tommi Aition vuonna 2001 kustannusyhtiö Tammelta tulleeseen elämäkertaan Spede. Tuore kokonaisuus on samankaltainen. Marjamäki kyllä laventaa haastattelujen turvin kuvaa yksityisestä Spedestä. Kumpikaan ei kuitenkaan syvenny kuvailua enemmän kohteen laajaan tuotantoon, vaikkakin Marjamäki esittelee ansiokkaasti Pasasen lapsuuden ja nuoruuden töitä, joita myös onnistunut kuvitus näyttää. Tuotannon syväanalyysi ei elämäkertaan ensisijaisesti kuulukaan. Mutta seuraavaksi olisi mukava lukea Spede Pasanen tuotannon ja vastaanoton tutkimuksellinen analyysi, sillä hän oli lukuisille sukupolville elämää suurempi viihdyttäjä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *