Idänkauppa kuuluu Jyrki Koulumiehen erityisosaamisen piiriin. Henkilökohtaisen suhteen aiheeseen hän hankki 1970-luvun lopussa Uuden Suomen Moskovan kirjeenvaihtajana. Sittemmin Koulumies on palannut aihepiiriin kirjoissa Moskova, Mullova ja minä (2008) ja Kohtalona Kostamus – Risto Kangas-Ikkalan muistelmat (2012). Näiden ohella hän teki Elinkeinoelämän valtuuskunnan Idänkaupan veteraanit -hankkeeseen joukon haastatteluita, joihin tämä teos Koulumiehen omien kokemusten ohella ensisijaisesti nojaa.

Kirjan idea on syntynyt ilmeisestä turhautumisesta viimeaikaiseen julkiseen keskusteluun Suomen kylmän sodan historiasta. Koulumies toteaa nykytilan vaikuttavan historiattomalta ja penää sen vastapainoksi toisenlaisia kysymyksiä menneisyydelle. Aiheiksi hän nostaa näin sotakorvaukset, niistä kummunneen idänkaupan, sen poliittisen kontrollin, öljyn, suomettumisen, viinankin, sekä tietenkin ne Ladat. Populaarihistorian muotivirtausten heilahdettua 1990-luvulla länsi-integraation ja isosuomalaisuuden suuntaan on siis aika pysähtyä miettimään, mitä noina idänkaupan vuosikymmeninä oikein tapahtuikaan.

Koulumiehen teos liittyy paitsi Suomen ja Venäjän keskinäisen suhteen 1990-luvulta jatkuneeseen uudelleenarviointiin myös ilmeisesti Kustannusosakeyhtiö Siltalan toimijaverkoston tavoitteisiin tämän historian selvittämiseksi ja välittämiseksi. Tässä valossa kirja asettuu osaksi jatkumoa sellaisten teosten kuin Kimmo Kallosen ja Kari Ketolan Voihan Venäjä!  – kauppaa ja kulttuuria (1996) sekä Markku Kuisman Siltalalta hiljattain ilmestyneen Venäjä ja Suomen talous 1700-2015 (2015) kanssa.  Koulumiehen kirjassa käsiteltyjä teemoja onkin tarkoituksenmukaista lukea tämän Suomen idänkaupan historian laajemman uudelleenarvioinnin osana.

Tässä yhteydessä on myös syytä todeta, että olen keskustellut Koulumiehen kanssa juuri tästä aiheesta aloitettuani oman, suomalaisen laivanrakennusteollisuuden kehitystä 1920-1960 käsittelevän väitöskirjani tekemisen. Osa haastateltavistammekin on ollut samoja.

Sotakorvauksista kauppaneuvotteluihin

Suomen suhde Venäjään on pitkä ja monisyinen. Koulumies aloittaa oman tarinansa 1800-luvulta satakuntalaisesta maitotilallisesta ja idänkauppiaasta Kustaa Tolvista– omasta esi-isästään. Hyppien vanhan venäjänkaupan hahmojen ja haastattelemiensa vuorineuvosten välillä hän luo jännitteen murroksia ja muutosta korostavien historiakäsitysten ja oman, Suomen idänsuhteen jatkumoita painottavan tulkintansa välille. Kauppaa on käyty ennenkin ja katkoksia siihen on myös aina tullut.

Kuva: Sotakorvauslaivaa lasketaan vesille

Lyhyen vanhan ja vanhemman idänkaupan välille siltaa rakentavan alustuksen jälkeen Koulumies tarttuu yhteen idänkaupan historian ongelmallisimpaan aiheeseen, sotakorvauksiin. Tämä Suomen ja Neuvostoliiton välisen sodan viimeinen näytöksenä tai vaihtoehtoisesti suomalaisen raskaan teollisuuden monialaistumisen lähtölaukauksena nähty hanke nousee yhä noin kerran vuosikymmenessä keskustelun aiheeksi. Viimeisimmän tulkintojen kirjavan joukon voi lukea Hannu Rautkallion toimittamasta ja Valtioneuvoston kanslian julkaisemasta artikkelikokoelmasta Suomen sotakorvaukset 1944-1952 – mahdottomasta tuli mahdollinen(2014).

Koulumies on selvästi perehtynyt aihetta käsittelevään kirjallisuuteen, muistelmiin ja tutkimukseen hyvin. Hän kykenee myös näkemään eräiden tämän aineiston ongelmien läpi. Haastatteluaineistonsa puolesta Koulumies joutuu nojaamaan vanhimpiin vuorineuvoksiin, eritoten Rauma-Repolassa pitkän uran tehneeseen Jouko Sereen, sillä muistot sotakorvausurakasta ovat jo harvassa. Historiaa tuntemattomalle Koulumies tarjoaa tarkoituksenmukaisen yleiskuvauksen sitomalla sotakorvaukset osaksi geopolitiikkaa ja idänkaupan syntyvaiheita ylittämättä kuitenkaan täysin aihetta käsittelevän tutkimuksen ongelmia.

Kylmän sodan historiaa tiiviisti

Idänkaupan tarina polveilee yksittäisistä suurhankkeista kuten Jäniskoskesta ja Kostamuksesta laajoihin, vuosikymmenien aikana rakennettuihin teemoihin, sopimuskäytäntöihin ja poliittiseen kontrolliin. Koulumies nostaa terävin otsikoin tiiviisiin lukuihin jaettuna yksittäisiä teemoja kuvaillen näin idänkaupan arkea. Kokonaisuus on järjestetty pääpiirteittäin ajallisesti Stalinin kauppalupauksesta vuonna 1945 romahdukseen 1980-luvun lopussa johtavaksi tarinaksi. Urho Kekkosen rooli idänkaupan takuumiehenä ja kauppajärjestelmän luonteen kuvaus toimivat alkuosan ankkureina. Läpikäymistä niissä riittääkin, sillä usein tuuletettuja, raflaavampia aiheita ei voi asettaa mielekkäästi aiheyhteyteensä ilman niitä.

Kuva: Urho Kekkonen ja Nikita Hrustshev Zavidovossa 1963. Ohjelmasta: Itäprojekti: Metsästämässä Zavidovossa. (Yle)

Bilateraalinen clearing-kauppa on lähtökohtaisesti vaikea asia vapaakaupan aikana kasvaneelle ”some-sukupolvelle”. Fossiilisten polttoaineiden vakiinnuttua ihmisperäisen ilmastonmuutoksen myötä osaksi yhteistä ongelmaamme vaatii sodanuhasta syntyneen Nesteen tarina idän, lännen ja OPEC-maiden välissä avaamista. Neuvostoliiton ja Suomen välisen kaupan yllättävin piirre taitaakin olla Koulumiehenkin esiin nostama epätasapaino kauppatavaroiden jalostusasteessa maiden välillä. Neuvostoliitto nimittäin toimi Suomen resurssirajamaana Gosplanin suureksi harmiksi. Koulumiehen versio tästä sopii hyvin alustukseksi kiireiselle lukijalle jos Markku Kuisman Kylmä sota, kuuma öljy (1997) on liian yksityiskohtainen.

Jyrki Koulumies tuntee aiheensa ja osaa kaikesta päätellen kysyä hyviä kysymyksiä haastateltaviltaan. Hän ei kuitenkaan yritä tehdä kriittistä historiantulkintaa vaan käy avoimesti ja asenteellisestikin keskusteluun lähteidensä kanssa. Vaikka idänkauppa oli Paasikiven hengessä vain 20-25 % Suomen ulkomaankaupasta, sen vaikutukset ylsivät syvälle yhteiskunnan rakenteisiin. Kirjassa välitetty teollisuuden ja median muistitieto tarjoaa näin ensimmäisen tuoreusluokan verrokin poliittiselle historialle.

Enemmänkin tarvittaisiin, sillä idänsuhteiden sosiaalihistoria, toimijaverkostot ja teknologistaloudelliset polut ovat tämän päivän ja epäilemättä huomisen historiantutkimuksen työsarkaa. Koulumies ei haastateltaviensa ja kirjallisuuslähteidensä tavoin kykene irtautumaan idänkaupan tarinallisesta mallista, vaan tämän aikakauden historiallinen arviointi jää pakostakin kesken.

Suomettumisen jälkilöylyissä

Käytyään läpi valtionyhtiöt, Moskovan hotelliyöt ja Suomen pankin inflaatio-ongelmat Koulumies pääsee pihvin kimppuun. Mitä siis oli suomettuminen? Tähän kimuranttiin kysymykseen hän ei anna yksiselitteistä vastausta vaan päätyy kuvailemaan poliitikoita, kaupankävijöitä ja journalisteja idänkaupan pyörteissä. Koulumiehen pohdinnoista paljastuukin suomalaisen suomettumiskeskustelun keskeinen ongelma. Onko kyseessä se saksalaisen ( ja suomalaisenkin) sisäpolitiikan lyömäase, kansainvälisten suhteiden tutkimuksen analyyttinen käsite, vai Suomen talouspolitiikan toteutuman kuvaus? Koulumies päätyy kirjassaan lähinnä viimeiseen käyden ymmärrettävästi pitkällistä keskustelua ensimmäisen kanssa.

Suomettumisen historia vaatii vielä tarkkoja käsitteenmäärittelyjä ja niiden yhtä armotonta, perustutkimuksesta kumpuavaa kritiikkiä. Koulumies onnistuu kuitenkin tiivistämään Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuosina 1945-1990 käydyn kaupan historian saavutettavaan ja viihdyttävään muotoon. Samalla hän vastaa otsikossa implikoituun kysymykseen siitä, ajoivatko kaikki nyt ihan oikeasti Ladalla. Eivät, mutta yllättävän moni sellaisen kuitenkin omisti.

Tätä kirjaa ei ole tarkoitettukaan ratkaisuksi Suomen kylmän sodan historian tulkintaongelmiin. Pikemminkin se on avaus mielenkiintoiseen aineistoon, jonka kartuttamisessa Koulumiehellä on ollut keskeisen rooli. Hänen EVA:lle tekemänsä reilut tusina haastattelua täydentävät osaltaan idänkauppaa koskevaa arkistoaineistoa. Toistaiseksi järjestämättömänä tämä muistitietokokonaisuus odottaa vielä tutkijoitaan mutta valtuuskunnan tutkimusjohtaja Ilkka Haaviston mukaan se tulee päätymään tutkijoille avoimeen arkistoon. Rakennus- ja teknologiateollisuuden idänkaupan historiaa tutkiville ennustan tästä kokoelmasta liki pakollista lähdeviitettä.

Lopuksi

Kaikki ajoi Ladalla on helposti avautuva täsmäpamfletti clearing-kaupan jälkeisen EU-Suomen julkisen keskustelun tarpeisiin. Ainakin Alexander Stubbin kannattaisi se lukea, sillä hänen julkiset lausuntonsa ovat toimineet Koulumiehen kirjoitusprosessin katalyyttinä. Käsittelytapa on jouheva ja keskusteleva joskin käsittelyä rajoittavat aihetta koskevien historiantulkintojen kapeus. Koulumies tuntee kuitenkin aiheensa ja se välittyy tekstin terävyytenä, hetkittäin jopa suoranaisena piikikkyytenä, mikä Suomen idänsuhteiden iänikuisen poliittisuuden huomioon ottaen on suotavaakin. Kirjan lähteenä ollut haastatteluaineisto on kiehtovaa ja sen keruuhistorian ymmärtämiseen teos antaa olennaiset eväät.