Ruuskanen, Esa, Schönach, Paula, Väyrynen, Kari: Suomen ympäristöhistoria 1700-luvulta nykyaikaan. Vastapaino, 2021. 472 sivua. ISBN 978-951-768-899-4 .
Ympäristöhistoriallista tutkimusta on Suomessa tehty pitkään ja monipuolisesti, mutta pitkän aikavälin kokonaisesitystä, joka kattaisi ympäristön eri osa-alueet, ei ole kukaan lähtenyt tekemään. Suomen ympäristöhistoria 1700-luvulta nykyaikaan on näin ollen erittäin tervetullut lisäys suomalaiseen ympäristöhistorian kirjallisuuteen ja helpottaa varmasti myös aihepiiriin tutustumista. Kuten teoksen johdannossa todetaan, Suomen ympäristöhistoria tarjoaa toisenlaisen tavan nähdä Suomen historian pitkä kaari verrattuna poliittisiin, taloudellisiin tai sosiaalisiin kehityskulkuihin keskittyviin yleisesityksiin.
Tämän ympäristöllisen näkökulman merkitystä nykyajan ongelmien keskellä ei liene tarpeellista selittää. Mielestäni Suomen ympäristöhistoria onnistuu tehtävässään varsin hyvin. Teoksen keskeisin ongelma oikeastaan on, että se ei selitä, minkälaisen ympäristöhistorian se kertoo eikä perustele valintojaan. Tämä on erityisesti ongelmana kirjan toisessa niin sanottuja muutosten moottorieta käsittelevässä osiossa.
Teos alkaa erittäin kattavalla johdannolla, jossa ympäristöhistorian kenttää esitellään perin pohjin. Johdannosta saa kattavan kuvan ympäristöhistorian mahdollisuuksista, vaikka pyrkimys tuoda esiin kaikki, mihin ympäristöhistoria liittyy tai voisi liittyä alkaa jo hieman hengästyttää lukijaa. Enemmän tilaa olisikin voinut uhrata teoksen rakenteen ja fokuksen perustelemiseen.
Teoksen rakenne on periaatteessa hyvin selkeä. Se jakautuu kahteen osioon, joista ensimmäinen tarkastelee ympäristön muutoksia ja niihin liittyviä asenteita ja käytäntöjä. Toinen taas keskittyy ihmisen käsissä oleviin muutosvoimiin, joilla ympäristöä on muokattu. Tätä jakoa hieman häiritsee se, että johdannossa nostetaan esiin vielä suomalaisen ympäristöajattelun historia kolmantena pääteemana. Tämä ristiriita on sinänsä pikkujuttu, mutta se kuvastaa hankaluutta luoda selkeä rakenne näin laajalle teokselle. Rakenteen valinta vaikuttaa myös merkittävästi siihen, mihin asioihin ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksessa keskitytään. Juuri tämän vuoksi johdannossa olisi voitu selittää valintoja enemmän.
Muuttuva ympäristö
Ensimmäinen, eli ympäristömuutoksiin keskittyvä osio on selkeästi jälkimmäistä pidempi ja tarjoaa kattavan esityksen ihmisen vaikutuksesta Suomen ympäristön eri osa-alueisiin. Matti Salon ja Esa Ruuskasen luku kaivosteollisuudesta maankuoren muokkaajana tuo esiin ehkä vähemmän tunnetun puolen suomalaisesta ympäristöhistoriasta. Vaikka metsäteollisuus on yleensä suomalaisen ympäristökeskustelun keskiössä, kaivosteollisuus on ollut merkittävä paikallinen maisemien muokkaaja vesistöjen pilaaja ja ilman saastuttaja. Paula Schönach käy omissa luvuissaan läpi ilmakehän, vesistöt ja vielä kaupunkiympäristötkin. Hän onnistuu kuitenkin näiden laajojen kokonaisuuksien käsittelyssä erittäin hyvin. Matti Enbuske ja Esa Ruuskanen vetävät yhteen metsiin ja soihin liittyvät kehityskulut. Lapin luonto saa oman käsittelynsä Ritva Kyllin ja Matti Enbusken arktisen ympäristön muutosta käsittelevässä luvussa. Lopuksi Tuomas Räsänen tarkastelee luonnonvaraisia eläimiä, niiden kannanvaihteluita ja ihmisen suhdetta eläimiin.
Ensimmäisen osion luvut ovat pääasiassa kaikki erinomaisia analyyseja ihmisen aiheuttamista muutoksista ympäristön eri osa-alueille. Ainoatakaan lukua ei voi syyttää ylimalkaisesta kuvailusta, vaikka kohteena on ollut laajoja kokonaisuuksia ja pitkiä ajanjaksoja. Tyylit vaihtelevat hieman kirjoittajien ja teemojen välillä, mutta pääasiassa luvuissa on hyvä tasapaino suurten kehityskulkujen ja yksityiskohtaisempien esimerkkien välillä.
Pelkkään tutkimuskirjallisuuteen perustuvien katsausten sijaan luvut ovat myös monipuoliseen alkuperäisaineistoon perustuvia tutkimuksia. Ainoastaan arktisen ympäristön muutoksia käsittelevä luku herätti hieman kysymyksiä. Arktisen ympäristön sijaan luku keskittyy voimakkaasti saamelaisten kulttuurimaisemiin ja heidän elinkeinoihinsa ja poikkeaa siinä mielessä osion kaavasta. Saamelaisten elinkeinojen ja ympäristösuhteen kuvaaminen menee myös välillä hieman idealisoinnin puolelle. Kuitenkin pyyntikulttuurien luontosuhteen ristiriitaisuuksista ja suhtautumisesta petoeläimiin löytyy hyvää analyysia Kari Väyrysen ympäristöajattelua ja Räsäsen eläimiä koskevista luvuista.
Ensimmäisen osion tarkastelut painottuvat pitkälti ympäristön pilaamiseen ja sen aiheuttamiin reaktioihin. Usein myös muutosten taustalla olevat arvot typistyvät talous vastaan luonto jakoon. Kirjoittajien tyyleissä on tässä suhteessa eroja ja erityisesti Paula Schönachin luvuissa näkyy ympäristösuhteen monipuolisempi tarkastelu. Schönach toteaa esimerkiksi vesistöjen merkityksen ihmiselle niin monipuoliseksi, ettei sitä voi esitellä kokonaisuudessaan. Tässä ollaankin yhden keskeisen kysymyksen äärellä koskien ei pelkästään tätä teosta vaan ehkä ympäristöhistoriaa laajemminkin.
Kuten teoksen ensimmäisestä osiosta näkyy, ympäristöhistoria on erittäin hyvä kertomaan ympäristön pilaamisen ja saastumisen historiaa ja sitähän meillä riittää. Ympäristön pilaamisen tarkastelu on tietenkin arvokasta, mutta se on myös hieman yksipuolista verrattuna siihen ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksen monipuoliseen analyysiin, mitä ympäristöhistorialta johdannossa luvattiin. Tämä ympäristöhistorian ainutlaatuinen ominaisuus toistetaan johdannossa moneen kertaan. Käytännössä ensimmäisen osion luvuissa kuitenkin kaivetaan, räjäytetään, hakataan, ojitetaan, myrkytetään, saastutetaan, raivataan, poltetaan, padotaan, kuivatetaan ja lopuksi ammutaan vielä villieläimet. Vuorovaikutusta se on tietysti tämäkin, mutta ei kovin monimutkaista. Toisin sanoen monipuolinen kuvaus kääntyykin ympäristön pilaamisen historiaksi.
Ihminen muokkaamassa ympäristöä
Teoksen toinen osio käsittelee ympäristömuutosten takana olevia keskeisiä inhimillisiä muutosvoimia. Johdannon mukaan nämä ovat kuluttaminen, energiajärjestelmä sekä ympäristöajattelu/politiikka. Olisin kaivannut johdantoon hieman enemmän perusteluja näille valinnoille. Yhdenkään merkitystä ei voi kyseenalaistaa, mutta toisaalta voisi helposti keksiä kymmenen yhtä merkittävää muutosvoimaa tai erilaista näkökulmaa niiden tarkasteluun. Kaikkia kolmea voi tietysti tulkita varsin laveasti, mutta käytännössä ne painottavat osiota voimakkaasti 1900-luvulle. Teos kuitenkin pyrkii kattamaan ympäristöhistorian 1700-luvulta lähtien. Lisäksi osion viidestä luvusta peräti kolme on omistettu ympäristöajattelun/politiikan tarkasteluun. Tässä saattaa olla vaarana ylikorostaa modernin ympäristöajattelun merkitystä ihmisen ja ympäristön pitkässä historiassa. Muutosvoimien jaottelu on tietysti hankalaa, mutta ehkä toisenlaisilla valinnoilla olisi saatu parempi ajallinen ja temaattinen kattavuus.
Toisaalta tämä jaottelu ja sen toteutus kuvastaa ympäristöhistorian vahvuuksia. Kolme ympäristöajattelua ja politiikkaa käsittelevää lukua ovat kaikki erinomaisia. Kari Väyrynen esittää varmakätisen analyysin suomalaisen ympäristöajattelun kehityksestä aina 1700-luvulta lähtien osana kansainvälistä vuorovaikutusta. Tuomas Räsäsen, Paula Schönachin ja Minna Kaarkosken luku ympäristötietoisuudesta ja ympäristöpolitiikasta käsittelee sekä ympäristöliikkeen että ympäristöviranomaisten merkitystä modernin ympäristöpolitiikan institutionaalistumisessa. Minna Kaarkosken viimeinen luku taas asettaa suomalaisen ympäristöpolitiikan osaksi kansainvälistä yhteistyötä. Tämä luku tuo kaivattua kansainvälistä perspektiiviä teokseen, vaikkakin se käsittelee lähinnä 1900-lukua.
Kulutusta ja energiaa käsittelevät luvut ovat myös kattavia analyyseja, mutta niissä on myös joitain erikoisuuksia. Esa Ruuskasen ja Jarno Valkosen luvussa kuluttaminen asetetaan ekologisen muutoksen keskiöön. Tämä on varmasti ihan perusteltua ja luku tarjoaa hyvän yleiskuvan suomalaisten kulutustottumuksien ja myös jätehuollon muutoksista. Tarkastelu on ehkä hieman pinnallisempaa kuin muissa luvuissa, mutta kokonaiskuva on kuitenkin kattava. Luvun ongelmana sen sijaan on, että pohdinta kuluttamisesta ja sen merkityksestä ympäristöhistoriassa jää hieman pinnalliseksi.
Ruuskanen ja Valkoinen toteavat, että ympäristöhistoriassa on tärkeää tarkastella kuluttamista, joka ei liity perustarpeisiin, vaan erilaisiin haluihin, sosiaalisen aseman osoittamiseen ja kuluttamiseen elämäntapana. Pidän tätä hyvin erikoisena väitteenä. Ensinnäkään itselleni ei ole ihan selvää, miten raja perustarpeiden ja muun kulutuksen välillä vedetään varsinkaan historiallisessa tarkastelussa. Se, mitä kulloinkin pidetään elämisen perustarpeena muuttuu ajan mukana. Väestönkasvun ja vaurastumisen kaltaiset ilmiöt voivat myös lisätä merkittävästi luonnonvarojen käyttöä pelkästään kyseisenä aikana perustarpeina pidettyjen vaatimusten tyydyttämiseen. Voisi myös väittää, että luonnon kannalta on melko samantekevää, kulutetaanko resursseja perustarpeisiin vai johonkin muuhun.
Ympäristöhistoriaa luulisi siis kiinnostavan erityisesti muutokset niinsanotuissa perustarpeissa ja niiden tyydyttämisen tavoissa. Suomalaisen kulutuksen siirtymän kuvaaminen, jota luvussa tehdään, onkin periaatteessa juuri tätä. Näkemys kuluttamisesta ja perustarpeista jää kuitenkin sen verran pinnalliseksi, että kuluttaminen vaikuttaa toimivan luvussa lähinnä välineenä länsimaisen elämäntavan kritiikkiin.
Kirjoittajat toteavat muun muassa, että kulutusyhteiskunnan köyhyydestä tuli kyvyttömyyttä kuluttaa yhtä paljon kuin naapuri. Tämä on aika karu näkemys suhteellisesta köyhyydestä ja siinä myös unohdetaan perustarpeiden muuttuminen. Esimerkkinä kuluttamisen epätasaisuudesta todetaan, että alkuperäiskansat eivät vaikuta arktiseen luontoon yhtä paljon kuin öljy-yhtiöiden johtajat. Öljy-yhtiöiden johtajilla on kieltämättä paljon kulutusmahdollisuuksia, mutta heitä on myös melko vähän. Heidän merkityksensä ympäristölle lienee jossain aivan muualla kuin kuluttamisessa. Kuluttamisen nostaminen keskiöön palvelee tietysti ympäristöhistoriallista tarkastelua, mutta se on myös suppea ja näin käytettynä hieman arvottava käsite ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksen tarkasteluun. Hyvän kulutustottumuksien muutosten selvittämisen lisäksi luku olisi siis kaivannut kulutuksen ja sen merkityksen monipuolisempaa ja kriittisempää pohdintaa. Samaa voi sanoa luvussa esitettyistä näkemyksistä niin sanotusta jäteyhteiskunnasta.
Tanja Riekkisen ja Esa Ruuskasen energiankäyttöä käsittelevässä luvussa tarkastellaan, miten suomesta tuli fossiilisten polttoaineiden maa. Luku on kokonaisuutena hyvä selvitys Suomen niin kutsutusta energiahistoriasta. Riekkinen ja Ruuskanen kokoavat kattavan kuvan suomalaisen yhteiskunnan autoistumisesta, traktoroitumisesta ja ylipäänsä fossiilisten polttoaineiden voittokulusta. Keskittyminen nimenomaan fossiilisiin polttoaineisiin on sattuneista syistä ymmärrettävää. Luvun keskeinen viesti jää kuitenkin hieman epäselväksi. Tarkoituksena on kirjoittajien mukaan osoittaa, että siirtymä fossilisiin polttoaineisiin ei ollut vääjäämätöntä vaan valintojen ja jopa sattumien tulos. Itselleni ei kuitenkaan selvinnyt, mitä nämä valinnat ja sattumat olivat. Ilmeisesti kirjoittajat pitävät keskeisenä kylmän sodan kontekstia ja Suomen öljykauppaa Neuvostoliiton kanssa. Tämä on kuitenkin melko kevyt selitys suomalaisen energiankäytön fossiilistumiselle.
Erityisesti tässä luvussa olisikin kaivattu vahvempaa kansainvälistä tai ylirajaista näkökulmaa. Valtioiden energiapaleteissa on toki eroja, ja siinä mielessä valinnoilla ja sattumalla on tietysti merkityksensä. Harvassa ovat kuitenkin ne maat, jotka eivät ole merkittävästi tukeutuneet fossiilisiin polttoaineisiin. Erityisesti liikenteen energiansaanti on maailmassa järjestetty suorastaan hämmästyttävän yhteneväisesti. Moottoripyöräturisti voi porhaltaa Kanadasta Tulimaahan ilman huolta tankkausmahdollisuuksista. Jos tässä kehityksessä on eri maiden kohdalla ollut varaa sattumalle, sen mahdollisuus on selvästi ollut aika pieni.
Kuten kirjoittajat itse toteavat, Suomi on ollut fossiilisen energian käytössä suurin piirtein samalla tasolla muiden pohjoismaiden kanssa. Fossiilisen energian lisääntyneessä käytössä on toisin sanoen kyse varsin ylirajaisesta ilmiöstä, jota voi olla vaikea selittää pelkästään kansallisesta perspektiivistä. Tämän ilmiön tarkastelu olisi kaivannut myös tekniikan ja tieteen historian vahvempaa osuutta. Varsin pienellä teknologiasektorilla varustetulla maalla voi olla vaikeuksia valita merkittävästi erilainen tie energian käytössä, elleivät sen kansalaiset ole laajasti omaksuneet linkolalaista mentaliteettia. Kirjoittajien muuten kattavasta energiahistorian analyysista onkin jäänyt pois suomalaisten yritys 1940-luvulla korvata autojen polttomoottorit puukaasuteknologialla eli kansanomaisemmin ilmaistuna häkäpönttöillä. Vuosikymmenen lopulla terveysviranomaiset suorastaan rukoilivat bensarajoitusten päättymistä, jotta jatkuvat häkämyrkytykset saataisiin loppumaan.
Perinteistä ympäristöhistoriaa?
Yhteenvetona voi todeta, että Suomen ympäristöhistoria -teos onnistuu erittäin hyvin niissä asioissa, missä ympäristöhistoria on perinteisesti hyvä. Se luo erinomaisen kokonaiskuvan Suomen ympäristön muutoksista, näihin muutoksiin liittyvästä ajattelusta sekä ympäristöpolitiikasta. Niin sanottujen muutosten moottorien analysointi on kuitenkin vaikeampaa ja tässä tehtyjä valintoja olisi voinut perustella paremmin ja analysoida kriittisemmin. Nyt esimerkiksi maatalous, eläinten tehotuotanto, tekniikan kehitys, kansainvälinen kauppa tai kansanterveys ovat hyvin pienessä osassa. Toisaalta myös ympäristön muutokset ja ympäristöajattelu otetaan varsin itsestäänselvästi teoksen keskiöön ja rakenteen ajuriksi.
Merkittävyydestään huolimatta ympäristön pilaamisen historia antaa turhan suppean kuvan ympäristöhistorian potentiaalista monipuolisempaan ihmisen materiaalisen historian tarkasteluun. Sama koskee myös ympäristöajattelun historiaa. Pierre Charbonnier on esimerkiksi ehdottanut, että ympäristöajattelun historian sijaan tulisi keskittyä ajattelun ja ideoiden ympäristöhistoriaan. Minkälainen suhde eri aatteilla ja ideoilla on ollut ihmisen materiaaliseen ympäristöön? (Charbonnier, 2021.) Tästä huolimatta on selvää, että Suomen ympäristöhistoria -teos on kiistatta tärkeä lisä suomalaisen historiankirjoituksen kentälle ja on toivottavaa, että se kuluu mahdollisimman monissa käsissä myös akateemisen maailman ulkopuolella.