Finland’s Holocaust – Silences of History artikkelikokoelma kuuluu brittikustantajan sarjaan The Holocaust and its Context Series. Kätevästä taskukoostaan, kovista kansistaan, muutamista mustavalkokuvistaan ja osin mielenkiintoisista artikkeleistaan huolimatta se jää roikkumaan tieto- ja pamflettikirjallisuuden rajamaille, varsinkin ulkomaisen lukijakunnan kannalta turhan yksipuoliseksi julistukseksi, jonka mukaan Suomikin oli osallisena holokaustissa – mutta mikäpä maa ei ollut, jos kriteerit venytetään yhtä väljiksi? Parhaimmillaan kirja herättää ajatuksia valmiiksi valistuneessa lukijassa, mutta pahimmillaan se vähättelee kansallissosialistisen Saksan rikoksia marssittamalla suomalaisetkin pikaoikeuden eteen.

Kun Suomen historiasta kirjoitetaan englanniksi, tarkoituksen luulisi olevan monipuolisen yleisesityksen tarjoaminen ulkomaalaisiakin kiinnostavasta aiheesta. Simo Muirin ja kahdeksan muun kirjoittajan artikkelikokoelma ei kuitenkaan ole yleisesitys, vaan pikemminkin samanhenkisten kiistakirjoitus. Jari Hanski ja Hannu Rautkallio olisivat voineet tuoda kirjaan monipuolisempaa näkemystä. Pekka Kauppalan tutkimus Paluu vankileirien teille – Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940–1955 puuttuu jopa kirjallisuusluettelosta, vaikka se valaisisi eräitä kirjoittajia vaivaamaan jääneitä historian arvoituksia.

Antologioissa on toki tyypillistä laadullinen epätasaisuus ja joiltakin osin vanhentuneet tiedot, mutta kun Jouni Tilli kertoo (s. 160) Heikki Ylikankaan johtaman projektin osoittaneen suuntia jatkotutkimuksille, olisi ollut kohtuullista kertoa mitä sen jälkeen on kymmenessä vuodessa tehty. Tillin lähdeviitteissä on sentään elokuussa 2011 luettuja internet-linkkejä (s. 169-171), mutta ehkä 15.1.2012 julkaistu Agricola-arvostelu ehti liian myöhään. (Antero Leitzinger: Mitä tapahtui luovutetuille – arvoituksen ratkaisu. Kirja-arvostelu teoksesta: Kauppala, Pekka: Paluu vankileirien teille – Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940-1955. Gummerrus, 2011.)

Kuva: Helsingin olympiastadionin avajaiskilpailujen 100 metrin juoksun loppuratkaisu 21.6.1938, jossa Abraham Tokazier tuomittiin neljänneksi. Kuva Kansallisarkisto ja Fenno-Judaica verkkonäyttely.

Yksin kirjoittamassaan artikkelissa Simo Muir moittii (s. 51-53) Hanskin väitöskirjaa suomalaisen antisemitismin marginalisoimisesta äärioikeistolaiseksi lieveilmiöksi. Vaikka Muir myöntääkin, ettei Suomessa tapahtunut pogromeja eikä edes yksittäisiä antisemiittisiä surmatöitä, hän viittaa juutalaisvastaiseen kirjoitteluun ja asenteisiin, kunnianloukkauksiin ja yleiseen kansalliskiihkoiluun. Kaikki tämä on kuitenkin tuttua monille vähemmistöillemme ja vaikkapa tämän päivän muslimimaahanmuuttajille – kannattaako sitä kuitenkaan rinnastaa Venäjän ja Saksan juutalaislakeihin ja -vainoihin?

Muirin yhdessä Malte Gaschen kanssa kirjoittama artikkeli juutalaisten syrjinnästä urheilussa on mielenkiintoinen, mutta tuskin ainakaan suomalaiselle lukijalle uutta tietoa. Ajatuksia herättäväksi jää vihjaus (s. 134), josta päätellen urheilutuloksia saatettiin vääristellä, jottei Saksa boikotoisi Helsingille 1940 luvattuja olympialaisia.

Suomalainen antisemitismi

Muirin mukaan suomalaista antisemitismiä on historiankirjoituksessa ”kielletty” (s. 4), mutta tämä sinänsä muodikas väite (melkeinpä mistä tahansa aiheesta) jää vaille näyttöä. Olen itse jo väitöskirjassani Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812–1972 (s. 252-254) huomauttanut eräästä tarkempaa tutkimusta odottavasta ilmiöstä, mutta tässäkään kirjassa ei sille uhrata ajatusta: jatkosodan aikana ainuttakaan juutalaista ei hyväksytty Suomen kansalaiseksi ennen sisäministeri Toivo Horellin vaihtumista Leo Ehrnroothiin maaliskuussa 1943. Eduskunnassa asiasta tehtiin muutamaa viikkoa myöhemmin välikysymys ja pääministeri Edwin Linkomies selosti sitä muistelmissaan, tosin osin virheellisesti; Ehrnroothin lupaama muistelmiensa jatko-osa jäi ilmestymättä, eikä Horelli milloinkaan selittänyt milloin ja miksi juutalaisten kansalaisuushakemusten käsittely jäädytettiin. Vastaava mutta kaikkiin ulkomaalaisiin ulotettu jäädytys oli voimassa 1945–1947.

Jos haluttaisiin tosissaan jäljittää mekanismeja, joilla huhuttu juutalaisten joukkokarkotus olisi voitu toteuttaa, kannattaisi tutkia tarkemmin hallintohistoriaa. Tosin moni ensi näkemältä antisemitismiltä vaikuttava henkilölista voikin paljastua viattomaksi juridisesti perustelluksi byrokratiaksi. Valtiollisen poliisin passitoimisto (nykyinen Maahanmuuttovirasto) merkitsi ulkomaalaiskortistoihin juutalaisuuden silloin kun kyse oli henkilön kansalaisuuteen ja passin saamiseen liittyvästä seikasta (entisen Itävallan ja Saksan juutalaiset lakkasivat saamasta Saksan Helsingin-suurlähetystöstä uusia passeja), mutta eivät piitanneet siitä silloin kun kyse oli vaikkapa Ruotsin, Ranskan tai Britannian juutalaisista. Aivan samaan tapaan nykyisinkin joudutaan muukalaispassihakemuksia varten selvittämään, onko henkilöltä esimerkiksi etnisen taustan vuoksi evätty oikeus kansalliseen passiinsa, vaikka sinänsä etnisyyttä ei rekisteröidä.

Itsenäisyyden alkuaikojen kansalaistamispäätöksissä venäjänjuutalaiset niputettiin omaan ryhmäänsä, mutta ilmeisesti vain siksi, että Venäjän kansalaisuuden määrittelyssä tai oikeudessa Nansen-passiin kansallisuudella oli merkitystä. Myös Venäjästä itsenäistyneiden Baltian maiden, Puolan ja Ukrainan kansalaisten sekä runsaat 70 vuotta myöhemmin Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajoamisen yhteydessä on ulkomaalaisia tilapäisesti eritelty tavalla, jota äkkiseltään voisi erehtyä kuvittelemaan jonkinlaiseksi syrjinnäksi. Tällaiset esimerkit kannattaisi muistaa ennen kuin syytetään (s. 53) sotavankien erottelua rasismiksi. Kaikki ei ole mustaa, vaikka pimeässä siltä näyttäisikin.

Mitä pitäisi lukea Suomen syntitilille?

Useammassakin artikkelissa ylistetään Elina Sanaa, joka muka esikoisteoksessaan (1979) ensi kertaa paljasti Suomen karkottaneen Saksaan kahdeksan juutalaista ja Tieto-Finlandialla palkitussa kirjassaan (2003) lähes 3000 ihmistä ”lähes varmaan kuolemaan” (s. 159). Kumpikin väite on vale, sillä ulkomaalaisten siviilien karkotuksesta uutisoitiin jo 1942 ja sotavankien vaihtoakin on tutkittu vakavasti jo ennen sensaatiomaista huiskintaa. Asiayhteyksistään irrotettuja lukuja toistamalla on kuitenkin saatu pinnallisesti Suomen historiaa tuntevat ulkomaalaiset harhautumaan hyvin kauas todellisuudesta. Esimerkiksi saksalainen aikakauslehti Der Spiegel on jo kahdesti (lokakuussa 2006 ja maaliskuussa 2011) julkaissut vertailevia taulukoita, joissa juutalaisten kansanmurhan suomalaisuhrien määräksi on arvioitu noin 70 – äärettömän monta kertaa suurempi luku kuin tosiasiallinen 0. Lehden lähteeksi selitetään Sana, jota tuskin on osattu lukea alkukielellä.

Tietenkin oli hirveä virhe poistaa maasta kahdeksan juutalaispakolaista, mutta pitääkö Saksan miehittämän Itävallan ja Neuvostoliiton miehittämän Latvian kansalaiset, jotka muutaman vuoden Suomessa oleskeltuaan toimitettiin Viron kautta Puolaan saksalaismiehittäjien murhattaviksi, tosiaankin laskea Suomen syntitilille? Vai lasketaanko heidät myös kaikkien muiden maiden tilastoihin, joiden kautta ovat matkustaneet tai jotka kenties olivat evänneet heiltä viisumin? Jos niin tehdään, miten holokaustin uhrien kokonaisluku voi jäädä kuuteen miljoonaan? Ellei samoja uhreja tilastoida moneen kertaan, onko oikein keventää Saksan moraalista taakkaa jakamalla syyllisyyttä ympäri Eurooppaa?

Oula Silvennoinen lisää kahdeksan tunnetun juutalaispakolaisen rinnalle muutamia uusia nimiä: norjalainen Meyer Dvoretsky (s. 201-203) karkotettiin Norjaan muutamaa päivää ennen jatkosodan alkua ja latvialainen Nikolajs Arnholds (s. 203-204) Viroon marraskuussa 1941. Kummassakaan tapauksessa juutalaisuus ei ollut karkotuksen syy, vaan pikemminkin hidaste. Silvennoinen mainitsee osin juutalaista syntyperää olevina Wilhelm Kernigin ja Georges Buschin, joista on kirjallisuudessa aiemminkin tiedetty. Kumpikaan ei ollut saksalaisen rotuopin mukaan kuolemanvaarassa, sillä tshekkoslovakialainen Kernig oli juutalaisesta isästään huolimatta saksalaisen yksinhuoltajaäidin lapsi (s. 205) ja belgialainen Busch oli Valpon raporttien mukaan ”tyypillinen juutalainen”, mutta itse asiassa vain hänen isoäitinsä huhuttiin olevan juutalainen.

Valpossa oli kiistatta etsiviä, jotka olivat sukkelasti oppineet saksalaistyyppiset halventavat ilmaisut, vaikka heillä oli varsin epämääräinen käsitys saksalaisten ankaran ”tieteellisistä” määritelmistä – epäselväksi jää, miksi Silvennoinen laajentaa kahdeksan karkotetun luvun 12:ksi (s. 211), vaikka ainakaan hengissä sodasta selvinneen Buschin kohdalla ”juutalaisuus” oli pelkkä sivujuonne. Varmasti muidenkin karkotettujen joukossa oli joitakin, joilla oli juutalainen esi-isä tai suomalaisetsivien mielestä kyömynenä tai lipevä luonne.

Saksan syyllisyyttä ei saa vähentää

Juutalaisia kohdeltiin tylysti kaikkialla maailmassa toisen maailmansodan aikana, mutta saksalaisia ei pitäisi auttaa rinnastamalla sen toteuttama ja levittämä järjestelmällinen kansanmurha muidenkin maiden viranomaisten piittaamattomuuteen, poliitikkojen ja urheilujohtajien taipumukseen miellyttää ulkomaita tai tavanomaiseen muukalaiskammoon, jonka oireina Suomessa esiintyi myös ”ryssävihaa”, ”hurrikaunaa” ja jopa saksalaispelkoa. Aste-erot ovat merkittäviä.

Kun ulkomaalaiselle lukijakunnalle luetellaan Sanan suomalaisilta saamia tunnustuksia (s. 161-163), olisi ehkä syytä kertoa, ettei palkintotuomari Hannu Taanilaa tunneta pelkkänä ”vasemmistolaisena kirjoittajana” ja etteivät asiantuntijoiden oikaisut ole silkkaa kateutta tai oikeistolaista asenteellisuutta. Moni muukin perusasia olisi pitänyt tehdä selväksi. Toisin kuin moni länsimaalainen kuvittelee, kaikki eivät taistelleet toisessa maailmansodassa yhteisiä vihollisia vastaan, vaan myös Japani kävi Suomen lailla omaa erillissotaansa – Suomi ei ollut sodassa Yhdysvaltain, eikä Japani aivan viime päiviä lukuun ottamatta Neuvostoliiton kanssa.

Kun Suomen sota-aikaisen älymystön edustajana esitetään Arvi Kivimaa, joudun tunnustamaan sivistymättömyyteni kun en häntä tunne. Hän saattaa hyvinkin olla analysoinnin arvoinen mielipidevaikuttaja tai poliittinen ilmapuntari, mutta ulkomaalaisen lukijan olisi ehkä ollut parempi tutustua suomalaisiin kirjailijoihin vaikkapa Mika Waltarin Saksan-matkakuvausten kautta. Väitöskirjassani (s. 36-38) olen viitannut siihen, kuinka vielä 1980-luvulla suomalaisille maahanmuuton historiaa opettanut Heikki Waris muunteli sulavasti maailmankuvaansa, jossa 1940-luvulla vähäteltiin juutalaisten osuutta suomalaisessa yhteiskunnassa ja myöhemmin maahanmuuttoa ylipäätään (”juutalaiskysymys” vaihtui hänen kirjojensa uusissa painoksissa ”pakolaisuuden” kautta ”immigraatioon” ilman että sanamuotoja juurikaan muutettiin). Älymystön moraalinen venyminen tuskin on edustava perisuomalainen ilmiö, vaikka emme sillekään ole immuuneja.

Suomen juutalaiset perustivat 1938 pakolaistoimikunnan auttamaan juutalaispakolaisia. Kuvassa saksalaisia nuoria juutalaisia kauttakulkumatkalla Helsingissä 1941, kuva Kansallisarkisto ja Fenno-Judaica verkkonäyttely.

Juutalaiset ja muut vähemmistöt Suomessa

Jos haluttaisiin objektiivisesti jäljittää suomalaisten suhtautumista juutalaisuuteen, pitäisi perehtyä myös Hilja Haahden ja Aapeli Saarisalon kaltaisten juutalaisuuden ystävien kirjoituksiin. Heitä oli ehkä sittenkin enemmän kuin antisemiittejä – tai ainakaan yksiä ei voi arvioida tuntematta toisia. Suhtauduttiinko mooseksenuskoisiin Suomessa yhtään sen yksioikoisemmin ja kielteisemmin kuin tataareihin, mustalaisiin tai hottentotteihin?

Kuva: Vuonna 1869 laadittu säännöstö rajoitti juutalaisten ammatinharjoittamista. He saivat myydä ainoastaan käytettyjä vaatteita ja pientarvikkeita, kuten tupakkaa ja tulitikkuja. Kuva ja kuvateksti Turun juutalainen seurakunta, Kansallisarkisto ja Fenno-Judaica verkko näyttely.

Kirjan toimittajien yhteisessä johdannossa esitetään sotienvälisestä Suomesta liian synkkä kuva, jonka mukaan Suomea hallitsi ”saksalaismyönteinen poliittinen ja kulttuurillinen eliitti” (s. 3-4). Kuuluivatko tähän anglofiilit Mannerheim, Ryti ja Helsingin Sanomat? Edistikö Tannerin saksalaisvaikutteinen osuuskauppa-aate kansallissosialistista propagandaa? Paasikivi oli kenties ollut 1918 keisarillisen Saksan lumoissa, mutta vaikuttiko se hänen ulkopolitiikkaansa enää Hitlerin kaudella? Moni suomalainen oli opiskellessaan, muilla matkoilla tai kirjojen kautta tutustunut saksalaiseen kulttuuriin, mutta ei sitä kautta rantautunut kovinkaan paljon juutalaisvastaisuutta – jopa Hitlerin komennosta ylistyskirjan kirjoittanut Johannes Öhquist myönsi, että antisemitismi oli uuden Saksan vaikeimmin ymmärrettävä ilmiö. Ehkä suomalaisen antisemitismin juuria kannattaisi jäljittää pikemminkin 1880-luvun lehdistökirjoitteluun ja pappissäädyn keskusteluihin, joiden poliittinen ja kulttuurillinen tausta oli Venäjällä?

On aina hieman epäilyttävää kun Suomesta kirjoitetaan englanniksi, sillä heikosta itsetunnosta kärsivät suomalaiset ovat herkkiä sille, mitä muut meistä ajattelevat. Helposti epäillään myös, että kotimaisilla keskustelufoorumeilla vastakaikua vaille jääneet turvautuvat ulkomaiseen apuun, jotta ”suuren maailman” historian- ja politiikantutkijat voivat isällisesti ojentaa nurkkapatrioottejamme. Jos juutalaistutkimus lähtee Suomessa eriytymään siten, että osa tutkijoista liittyy ulkomaisiin diskursseihin ja näkee Suomen historian hälyttävämpänä kuin suomenjuutalaisten sotaveteraanien sukupolvi (näin kävi amerikanarmenialaisten parissa 1960-luvulla), siitä hyötyvät aivan väärät tahot. Yhteinen kieli ja dialogi kannattaisi säilyttää silloinkin kun tutkijat ajautuvat näennäisesti eri leireihin.

Jälkiviisaus ja moraalinen ylemmyys

Suomi pelasti omien juutalaistensa ohella nelisensataa ulkomaalaista juutalaissiviiliä ja useimmat sotavangit. Tämä on historiallinen totuus siitä riippumatta, oliko se kenties silkkaa onnekasta sattumaa. Sekään ikävä tosiasia, että neuvostoarmeijan sotilaita – juutalaisia säästämättä – ammuttiin rintamalla ja rintaman takana, ja että osa Saksan joukoille luovutetuista tai heidän palvelukseensa hakeutuneista (vrt. Kauppala!) juutalaisista kärsi julman kohtalon, ei oikeuta syyllistämään suomalaisia sellaisesta, mitä ei tapahtunut. Eri asia on, että tuskin kukaan vaihtoehtohistorioitsija kuvittelisi Suomea ikuisena turvapaikkana juutalaisille, jos Hitler olisi voittanut sodan.

Tarvitsee vain kuunnella eräänkin entisen pääministerin ymmärtämystä Krimin valloitusta kohtaan arvatakseen, kuinka ”valtioviisaasti” Suomessa suhtauduttiin sudeettisaksalaisten asiaan 1938 ja olisi suhtauduttu meihin ystävällisissä suhteissa olevan ja kaupallisesti tärkeän suurvallan näkökohtiin, jos 1940-luvun poliitikot, liikemiehet, taiteilijat ja tiedemiehet olisivat jatkaneet lobbaustaan Saksan puolesta muutamaakin vuotta kauemmin. Sellainen on ihminen.

Perässähiihtäjät ja hyödylliset hölmöt eivät ole murhamiehiä, vaikka vain asema ja ajoitus heidät erottaisi vastuusta. Kyllä kaikki, jotka maailman tapahtumia seurasivat ja halusivat ymmärtää, tajusivat mitä Hitler oli tekemässä, mutta kuinka ankaria ja jälkiviisaita voimme olla niitä kohtaan, jotka aikanaan selittelivät asioita parhain päin, olettivat, että uhreissakin täytyi olla jotain vikaa koska ”riitaan tarvitaan kaksi osapuolta”, ”ei savua ilman tulta” ja ”koko totuutta ei vielä tiedetä”? Eivät ainoastaan juutalaiset, tiibetiläiset, ruandalaiset, tshetsheenit ja syyrialaiset ole kärsineet vääryyttä, mutta julkeammeko tuomita aiemmat sukupolvet ja asettua moraalisesti heidän yläpuolelleen? Totuuden nimissä emme voi koskaan tietää, kuka humanisti olisi toisissa oloissa sulkenut silmänsä kansanmurhalta tai kuka intomielinen IKL:n äänestäjä olisi ehkä sittenkin viime hetkellä kavahtanut sotilassaappaiden askelia ja suojellut juutalaisia lähimmäisiään.