Vähälukuista ylintä säätyläistöä lukuun ottamatta on niukasti tietoa Suomen suuriruhtinaskunnan alkuaikojen ihmisten suhtautumisesta uuteen valtiolliseen tilanteeseen sekä isänmaa- ja  kielikysymykseen. Alemman säätyläistön kohdalla merkittävä poikkeus on Wassholmin tutkimuksen kohde, ruotsinkielisellä Pohjanmaalla syntynyt ja Turun akatemiassa opiskellut Eric Gustaf Ehrström (1791–1835), jonka täytyi elämänsä aikana pohtia kansallisia ja kielellisiä kysymyksiä useissa eri yhteyksissä ja vaihtelevista näkökulmista. Ehrström oli yksi ensimmäisiä stipendiaatteja, jotka lähetettiin opiskelemaan Moskovaan vuonna 1812, vuodet 1816–1824 hän toimi Turun akatemian venäjän kielen lehtorina ja vuodet 1826–1835 Pietarin Pyhän Katariinan ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherrana.

Suomaiskansallisen identiteetin synty

Ehrströmin kautta Wassholm pyrkii vastaamaan tärkeisiin suomaiskansallisen identiteetin synnyn kannalta tärkeisiin kysymyksiin: tuliko suomalaisen olla suomea puhuva? Kelpasiko ruotsia puhuva suomalaiseksi? Entä Venäjä ja venäjän kieli – miten niihin tuli suhtautua? Oliko Suomella muuta historiaa kuin ”ruotsalainen” historia? Nämä ovat tärkeimpiä tutkimuskysymyksiä.

Kuten useimpien muidenkin aikalaisten, oli Ehrströminkin vaikea vuonna 1812 määritellä yksiselitteisesti oma kansallisuutensa. Kun tätä tiedusteltiin häneltä Moskovassa 1812, hän vastasi: ”Jag är Svensk till nation, ehuru nu Rysk undersåte från Nya Finland”.  Oman identiteetin määrittely dramaattisesti muuttuneessa tilanteessa ei ollut helppoa.

Kuitenkin vajaassa kymmenessä vuodessa tapahtui merkittävä muutos, sillä 1821 Ehrström kirjoitti Adolf Ivar Arwidssonin perustamassa Åbo Morgånbladet -lehdessä seuraavasti (ruotsiksi luonnollisesti):

”Nyt pitäisi Suomen asukkaiden muodostaa yksi jakamaton kokonaisuus; nyt pitäisi jokaisen kansalaisen syvällä sielussaan ja sydämessään tuntea, että hän on suomalainen eikä mitään muuta.”

Ehrström oli omaksunut sen katsomuksen, jota Pietarissa Suomen asiain komiteassa oltiin 1810-luvun kuluessa kehitelty (byrokraattis-patrioottinen Suomi-idea). Edellä lainatut Ehrströmin sanat olisivat aivan yhtä hyvin voineet olla peräisin Pietarissa Suomen ylimpiin hallintomiehiin kuuluneilta G. M. Armfeltilta, R. H. Rehbinderiltä tai C. J. Walleenilta.  Suomen asiain komitean puheenjohtaja G. M. Armfelt vaati suomalaisilta ”patriotismia” ja ”isänmaantunnetta” sekä tähdensi, että suomalaisten oli luotava ”kansallis- eli kansalaishenki”. Isänmaantunne ja kansallishenki merkitsivät G. M. Armfeltille tunnustautumista suomalaiseksi ja toimimista sen mukaan.  Armfeltin mukaan ”rauhamme ja menestyksemme riippuu siitä, että me rehellisesti ja täydellä sydämellä muutumme suomalaisiksi, sillä nyt on meidän yhtä vähän lupa valtiollisissa asioissa hutiloida ruotsalaisilla aatteilla kuin olisi kunniallista ja mielipiteittemme mukaista olla venäläisiä. Keisari tahtoo, että olemme suomalaisia, täyttäkäämme Jumalan nimessä tehtävämme.” Armfelt tähdensi Suomen asukkaiden velvollisuutta ”elää ja kuolla suomalaisina, ei venäläisinä eikä ruotsalaisina – sillä olla suomalainen on kaikkein suurin kunnia meille.”

Samaan sävyyn kirjoitti eräs toinen Armfeltin aikalainen:

”Keisari haluaa tehdä meistä onnellisia ja aitoja suomalaisia (ägta finnar); Jumala suokoon, että emme itse estä hänen hyviä aikomuksiaan. Monet luulevat yhä, että heidän velvollisuutensa on olla ruotsalaisia eikä suomalaisia, joka sotketaan venäläiseen. Venäläisiä meidän ei kuitenkaan tule olla muuten kuin että toivomme heille kaikkea onnea ja menestystä meidän oman parhaamme takia, sillä meidän etumme ovat niin läheisesti yhdistetyt.”

Kuitenkin toisin kuin Pietarin suomalaisten byrokraattien keskuudessa alkoi alun perin hyvin voimakkaan ruotsalaisen ja ruotsinkielisen identiteetin omannut Ehrström vähitellen katsoa, että ruotsi oli suomalaisille vieras kieli ja ruotsin kielen pakottaminen hallinnon ja sivistyselämän kieleksi oli aiheuttanut Suomen kansalle paljon vahinkoa ja hidastanut sen kehitystä. Tähän viitaten hän kirjoitti vuonna 1821 eräässä artikkelissaan, että

”pitkäaikainen tottumus Suomen aikaisempiin olosuhteisiin aikaansai sen, että ihmiset eivät juuri havainneet, kuinka Suomen kansallisuutta vähitellen heikennettiin. Siinä määrin kuin ihmiset lakkasivat olemasta suomalaisia, heistä tuli ruotsalaisia ja he pitivät itseään Svean valtakunnan kansalaisyhteiskuntaan integroituneina yksilöinä.”

Kielestä identiteetin määrittäjä

Ehrströmin muuttunutta käsitystä ruotsalaisuuden ja suomalaisuuden välisestä suhteesta voidaan suureksi osaksi selittää romanttisella filosofialla, joka oli vaikuttanut niin hänen kuin muidenkin nuorten akateemista sivistystä saaneiden ajatteluun niin sanotun Turun romantiikan muodossa. Romantiikan ideologia muutti perusteellisesti käsitystä ennen kaikkea kielen merkityksestä; kielestä tuli tärkein yksilön identiteettiä muovannut tekijä. Sen sijaan, että yksilö olisi tuntenut horisontaalista yhteenkuuluvuutta toisten samaan yhteiskunnalliseen säätyyn kuuluvien yksilöiden kanssa kuten ennen, nyt yksilön tuli ensi sijassa tuntea vertikaalista yhteenkuuluvuutta toisten samaa kieltä puhuvien yksilöiden kanssa. Kansakuntaa, ”nation”, alettiin ajatella useista eri jäsenistä koostuvana perheenä tai orgaanisena yksikkönä, joka yksilön lailla syntyi, kehittyi ja astui ”aikuistuttuaan” muiden tasavertaisten yksilöiden rinnalle. J. G. Herderin filosofia oli levinnyt myös Turun Akatemian nuorten opettajien keskuuteen. Uusi, romantiikan hengen ja ideat omaksunut sukupolvi omaksui käsityksen kielen identiteettiä luovasta ominaisuudesta ja kielestä tuli siten yksi tärkeimmistä yksilön identiteettiä määrittävistä tekijöistä. Ehrströmin elinaikana kielikysymys ei vielä ehtinyt politisoitua, vaan sen aika tuli vasta myöhemmin 1840-luvulta lähtien – toki jo tässä vaiheessa oli omat oppositiomiehensä kuten A. I. Arvidsson, joka ”toisinajattelunsa” takia karkotettiin Ruotsiin.

Ehrströmin kohdalla erityistä on nimenomaan se, että hän valitettavan lyhyeksi jääneen elämänsä aikana joutui pohtimaan kielen ja kansallisuuden suhdetta kolmesta erilaisesta roolista lähtien: opiskelijana Moskovassa, venäjän kielen lehtorina Turussa ja Pietarin Pyhän Katarinan seurakunnan kirkkoherrana. Suomessa tärkeältä näytti suomen kielen ohella venäjän kielen osaamisen edistäminen, Pietarissa taas ruotsinkielen säilyttäminen. Ehrströmin ajattelussa ruotsin kielen ”pakottaminen” Suomeen oli ollut vahingollista, venäjän kielen osaamisen edistäminen Suomessa oli hänen mukaan hyödyllistä suomalaisille eikä merkinnyt suomen kielen sortamista.

Harvinainen lähdeaineisto valottaa Ehrströmin ajattelua

Jälkimaailman kannalta onnellista on, että Ehrströmin jälkeensä jättämät päiväkirjat sekä kirjeenvaihto valaisevat hänen ajatteluaan ja sen kehitystä ainutlaatuisella tavalla. Wassholmilla on siten ollut käytössään harvinaislaatuinen lähdeaineisto, jota hän on hyödyntänyt oivaltavasti ja perusteellisesti. Tutkimuksella on myös vahva teoreettinen pohja, jota vasten Ehrströmin kansallisen identiteetin kehittymistä kuvataan.

Vaikka kansalliset identiteetit yleensä kuvataan kollektiivisina, tapahtuu identifikaatio käytännössä yksilötasolla, kuten Ehrströmin esimerkki oivallisesti osoittaa.