Ilman merta ei olisi elämää. Ei ainakaan siinä muodossa, jonka nykyään tunnistamme. Elämä voi kuitenkin loppua sillä kaikki maailman meret täyttyvät yhä kiihtyvällä vauhdilla saasteista, muovista, kemikaaleista ja erilaista supermyrkyistä. Merilinnuista, kaloista ja hylkeistä tavattiin elohopeaa ym. myrkkykertymiä jo vuosikymmeniä sitten. Mikromuovi ja saasta leviää yhä laajemmalle, jopa yli kymmenen kilometrin syvyyteen. Muovia löydetty eläinten sisuksista ja jopa verenkierrosta.

Turun yliopiston tutkijat Maarit Leskelä-Kärki ja Otto Latva toteavat vastikään ilmestyneen Meri ja Tove: Elämää saaristossa kirjansa alkusanoissa kaiken elollisen olevan riippuvaista merestä ja että maailmaa kaikkine lajeineen, ihminen mukaan lukien, uhkaa juuri nyt epävarmuus, ilmastonmuutos, lämpötilan nousu, mannerjäätiköiden sulaminen, merien saastuminen ja merenpinnan nousu. Näin pitääkin tehdä ja kaikki sanat ja teot, jotka edistävät jollain muotia merien ja muun ympäristömme suojelua, ovat tällä hetkellä enemmän kuin ajankohtaisia.

Meri miljöönä

Kirjassa vangitsee lukijansa välittömästi pauloihinsa. Merellisyys käsitteenä tuo muistuman merikaupunkien kuluneesta sloganista, jolla pyrittiin edistämään matkailua ja houkuttelemaan lisää veneilijöitä sinilippu-marinan laitureihin. Siis kaikkea muuta kuin pyrkimys merien suojeluun! Wikisanakirja mukaan merellisyys tarkoittaa sitä, että on merellinen. Merellinen tarkoittaa siis sitä, että meri on jotenkin läsnä tai se voi tarkoittaa oleskelua saaressa, jota meri ympäröi. Onko tunne erilainen, jos oleskelee järviveden ympäröimässä saaressa? Järvestä toki johtaa usein miten laskuoja, jota kautta vesi ennen pitkää juoksee alemmaksi kohti merta, lopulta sekoittuen siihen. Toki metsäisyydestä löytyy yhtälailla potentiaalia ja syvällä koskemattomassa metsässä ihminen voi kokea vahvoja elämyksiä ja samantapaista lumoa kuin merellä. Ei kuitenkaan aivan samanlaista vapauden tunnetta kuin seilatessa yksin keskellä aavaa merta.

Maan, meren ja ilman kolmiyhteys on parhaiten läsnä vain meren ympäröimässä saaressa. Kirjoittaessaan auringosta, luonnosta, merestä, tuoksuista, tuulesta, kukista, kaloista tai linnuista, tutkijat käyttävät joskus jopa runolliseen ilmaisuun pyrkivää varantoaan. Tämän uuden teoksen tyyli kaikkinensa kertoo kirjoittajien vankasta tutkijan taustasta, harjaantuneesta ilmaisusta ja tyylitajusta.

Myrskyn lumo ja sen yhteys romantiikan ihanteisiin, kuten myös ihmisen suhde meren olemukseen ja voimaan avataan omassa kappaleessaan niin kesäasukkaan kuin saaristolaisen silmin. Puhumattakaan Tove Janssonin ja hänen perheensä suhteesta myrskyihin, josta saimme jo lapsuudessa vihiä muumien muodossa, kuten kirjoittajat toteavat. Ihminen voi kokea myrskyn inspiroivana ja lumoavana luonnonvoimien näytelmänä tai pelottavana myllerryksenä tai jotain siltä väliltä. Tove ei kirjan mukaan tyytynyt tarkkailemaan myrskyä mökin ikkunalasin takaa, vaan pyrki suoraan yhteyteen myrskyn kanssa esiintymällä ja ehkä myös laulaen Klovharun kallioilla. Ärjyvän meren pauhu oli inspiroiva kokemus niin Tovelle, kuten kaikille muillekin perheenjäsenille, Edisvikenin asukkaille ja suurelle osalle saaristolaisista. Myrskyn ja monien ihmisten tunnekuohut sekaantuvat yhä myrskyn yllättäessä.

Meri ja myrskyt olivat Toven tuotannossa vahvasti läsnä, mutta suoranaista hirmumyrskyä hän ei ilmeisesti kokenut ainakaan montaa kertaa Harun aikana.  Myrskyn yltyessä yli 12 boforin lukemiin, alkaa yleensä syntyä suurempaa aineellista tuhoa, jolloin lumo haihtuu. Edessä voi silloin olla totinen kamppailu luonnonvoimaa vastaan, toisinaan  kamppailu henkirievusta meren sylissä. Niin rankkoja kokemuksia on etupäässä saarelaisilla tai meren ammattilaisilla, harvemmin mökkiläisillä. Kirjoittajat avaavat niin myrskyn olemusta kuin sen vaikutuksia ihmismieleen, saarelaisten kokemuksiin ja käytäntöihin varsin perusteellisesti, jopa myrskyjen ennustamista myöten.

Luonnon saastuttamista ja suojelua

Kun on syntynyt saarelaiseksi, viettänyt paljon aikaa merellä ja saaristossa, sitä on kuvitellut tuntevansa melko hyvin meren ja saarelaisyhteisöjen elämäntavan, joten oli melkoinen yllätys lukea meren roskaamisesta Pellingissä, jota ovat tehneet myös saarelaiset, ei vain kesäasukkaat tai veneilijät! Jätteiden upottaminen mereen oli kirjoittajien mukaan vielä 1960-luvulla Pellingissä yleinen käytäntö ja sitä tekivät saariston yksittäiset taloudet, vakituiset asukkaat sekä kesävieraat. Tarkistus osoitti, että myös Pirttisaaressa, seuraavassa uloimmassa saariryhmässä Pellingistä länsilounaaseen, tiedetään yksittäisten saarelaisten upottaneen peltipurkkeja ja lasipulloja mereen tiettyyn paikkaan. Suurin osa saarelaisista kuitenkin kompostoi tai poltti kaiken orgaanisen jätteen ja niin peltipurkit kuin lasipullotkin kaivettiin maahan.

Eräiden kesävieraiden tiedetään piilottaneen vuosikausien ajan jätteensä muovikasseihin sullottuna ulkorakennuksen lattian alle, jonka saastan siivoamiseen ja kuljettamiseen mantereelle kirjoittajakin osallistui useana kesänä 80-luvulla. Myös Hamnholmenin Lotsuddenin luotsitaloa asuttaneet luotsit kätkivät tyhjät maali- ja säilykepurkkinsa, pullonsa, särkyneet astiat ym. palamattoman jätteen mielummin kallionkoloihin kuin heittivät mereen. Ilmeisesti kuviteltiin, ettei kallionkoloon tiivistyvät myrkyt pääse valumaan niitylle kaivovesiä pilaamaan. Vanhimmat peltipurkit ovat jo muuttaneet muotonsa ruostepuruksi.

Suomen varsinaisiin ulkosaariin kuuluneen Tytärsaaren evakkokylissä Porvoon Hermanninsaaressa ja Kulloossa kierrätysaste oli korkealla, eikä kenenkään muisteta upottaneen jätteitään mereen. Meri antoi suuren osan ravinnosta ja lapset omaksuivat vanhemmiltaan, ettei jätteiden heittäminen tai upottaminen mereen ole viisasta. Kuten Pellingissäkin, meressä ajelehtiva puutavarakin soudettiin aamuisin rantaan ja syksymmällä valikoitiin, mikä osa kasasta kuivattiin huonekalupuuksi, mikä taas polttopuuksi tai rakennustarpeiksi. Naulatkin kiskottiin rakennuspuista irti ja suoristettiin uusiokäyttöön vielä 70-luvun puolivälissä. Säilykepurkit kaivettiin maakuoppaan ruostumaan, mutta niistäkin valittiin ensin käyttökelpoiset, joiden saumat aukaistiin ja pellit suoristettiin levyiksi. Pellin paloja tarvittiin  mm. katkenneiden puusuksien tai potkukelkan aisan korjaukseen. Sardiini-purkista sai kätevästi huussiin ’uuden’ kalkkikauhan vasaroimalla ensin purkin pohja hiukan kauhamaiseksi ja naulaamalla toiseen päähän katkenneen soppakauhan varsi, joka oli sekin säästetty siltä varalta, että sille voisi joskus olla käyttöä.

Meri ja Tove on tähän mennessä mielenkiintoisin muiden kuin Toven itsensä kirjoittamista kirjoista, jossa yksityiskohtainen elämänkertahistoria, kulttuurihistoria, saaristohistoria ja merihistoria yhdistyvät ympäristöhistorialliseen näkökulmaan. Majakoita, luotseja, saariston puutarhoja, saunomista ja veneenveistoa tahi rannikon matkustuslaivojen historiaa ja monia muita yksityiskohtia unohtamatta.

Kirja antaa kattavan kuvan Toven merisuhteesta ja Janssonien perheen yhteydestä Porvoon saaristoon ja Pellinkiin, yhdistämällä sen kalastuksesta, veneenveistosta ja merenkulusta yhä osin toimeentulonsa saavan saarelaissuvun perhehistorian kiehtovaksi lukuelämykseksi. Lopussa avataan hyvin kirjan, sen aihepiirin sekä kustantajan suhdetta Itämeren suojeluun. Kirja saa nyt paikan toistuvasti luettavien ja mielenkiintoisimpien opusten kokoelman hyllystä.