Kansallisarkiston tutkimusprojektin johtajan kirja asettaa vastikään julkaistun Oula Silvennoisen väitöskirjan jatkosodan suomalais-saksalaisesta turvallisuuspoliisiyhteistyöstä oikeisiin kehyksiinsä.

Kummassakin kirjassa kerrotaan saksalaisten Suomessa pitämistä vangeista, mutta Silvennoisen keskittyessä suomalaisten motiivien arvailuun Westerlund latoo esiin tarpeelliset faktat. Saksalaisilla oli jatkosodan alussa Lapissa vankileirejä ottamilleen sotavangeille, mutta heillä oli myös etelässä pieniä leirejä, joissa menehtyi enimmäkseen sairauksiin joitakin neuvostosotavankeja: Tohmajärven Saarion kylässä kuoli kuusi sotavankia, Tuupovaaran Öllölän kylässä kolme, Turun ja Rauman satamien kupeessa 18; myös Hangossa ja Suistamon Loimolan kylässä pidettiin jonkin aikaa sotavankeja (s. 130-131 ja 305). Suurin Etelä-Suomen saksalaisleireistä oli Porin lentokentällä, jonne suomalaiset lainasivat sotavankeja. Kun näistä oli kuollut 93 (minkä lisäksi Poriin haudattiin 222 saksalaisten tuomaa sotavankia), jäljelle jääneet palautettiin Suomen vastuulle (s. 255). Näitä poikkeuksia lukuun ottamatta Saksan sotavankeja pidettiin Pohjois-Suomessa, jossa saksalaiset liikuttivat heitä rajan yli Norjaan ja päinvastoin piittaamatta valtioiden välisistä rajoista. Vaikka Westerlund on tehnyt tarkkaa työtä yksittäisten leirien paikallistamisessa Lapissa, hän kuvailee laajalti myös Norjan oloja, sillä saksalaisten kannalta kyse oli yhdestä sotatoimialueesta.

Sotavankien vaihdossa Suomi sai 1418 sotavankia ja Saksa 2369 (s. 97-98), joista suurimman ryhmän (neljänneksen) muodostivat baltit. Suomi toimitti saksalaisille pääasiallisesti sellaisia sotavankeja, joiden kotiseutu oli Saksan miehittämä ja jotka saattoivat palata kotiinsa tai halusivat astua Saksan palvelukseen. Venäläiset olivat aliedustettuna (s. 99-100), vaikka kenraali Andrei Vlasovin muodostamaan Venäjän vapautusarmeijaan (ROA) värvättiin miehiä Suomenkin vankileireiltä. Vähemmän vapaaehtoisesti Saksan leireille siirtyivät oletettavasti 52 juutalaista, mutta heidän osuutensa kaikista Suomen ottamista juutalaisista sotavangeista ei olennaisesti poikennut venäläisten osuudesta, joten heidän siirtämisensä perusteena ei ollut uskonto tai rotu. Suomen leireillä juutalaisista pidettiin jopa parempaa huolta kuin venäläisistä (s. 156).

Äkkiseltään voisi kuvitella, että siirto Suomen leireiltä Saksan leireille olisi ollut rangaistus, mutta tilastot yllättävät: vankikuolleisuus oli suurempi Suomen kuin Saksan leireillä Lapissa, vaikka saksalaiset tunnettiin ankarasta komennostaan ja vankien näännyttämisestä työllä! Ajallinen ja leirikohtainen vertailu osoittaa, että sotavankien kuolemat Suomessa johtuivat heikommasta elintarvikehuollosta ja suuremmissa leireissä levinneistä kulkutaudeista; samasta syystä Saksan leireissä oli Lapissa pienempi kuolleisuus kuin Virossa (s. 281). Sotavankien vaihto ei siis tarkoittanut Suomen osallisuutta kansanmurhaan kuin niiden 52 juutalaisen osalta, joita suomalaiset siirsivät saksalaisille samoin perustein kuin muitakin. Mikään ei viittaa siihen, että nämäkään olisivat olleet ”luovutuksia” eli tapahtuneet saksalaisten aloitteesta. Suomalaiset eivät vain halunneet tehdä mitään eroa juutalaisten ja muiden välillä – sinänsä kunnioitettavaa asiallisuutta, joka paradoksaalisesti kääntyi joissakin tapauksissa kohtalokkaaksi piittaamattomuudeksi siitä tosiasiasta, että Saksa kohteli ihmisiä eriarvoisesti. Samanlaista yliasiallisuutta nähtiin sotien jälkeen suhteessa Neuvostoliittoon, koska ystävää ei sopinut epäillä mielivaltaisesta tai -puolisesta suhtautumisesta ihmisoikeuksiin ja kansainvälisiin sopimuksiin.

Suomi halusi korostaa, ehkä jopa liioitella, asiallisen ”objektiivista” suhtautumistaan niin sota-ajan Saksan kuin sodanjälkeisen Neuvostoliiton pakolaisiin, sotavankikarkureihin ja kansalaisiin ylipäätään. Tämä johtui nimenomaan halusta pysytellä erossa näiden maiden harjoittamasta sortopolitiikasta. Suomalaiset eivät olleet sokeita, eivätkä oikeastaan halunneet sulkea silmiään todellisuudelta, mutta ideologista eroa voitiin korostaa toimimalla niin kuin omassa ihannemaailmassa olisi toimittu ja sysäämällä vastuu seurauksista niille, joille se toki kuuluikin. Westerlundin kirjassa on kuvauksia yksittäisistä teloituksista ja sotarikoksista, mutta kyse ei ollut pelkästään sotavankien surmaamisesta, vaan Saksa kohteli julmasti myös omia sotilaitaan. Joitakin teloituksia tehtiin aiheesta, kuten silloin kun saksalaissotilas oli murhannut ja raiskannut suomalaisnaisen Rovaniemellä huhtikuun lopulla 1942 (s. 90-91). Saksalaiset langettivat kuolemantuomioita myös pienemmistä rikoksista kuten perunavarkaudesta ja vartiossa nukahtamisesta. Kaikissa armeijoissa on ollut tapana teloittaa sotilaskarkureita, mutta Paatsjoella saksalaisten kerrottiin syöttäneen yhden tällaisen onnettoman hyttysille, kunnes hän kuoli (s. 92). Westerlund toteaakin, että mitkään kansainväliset sopimukset ihmisoikeuksista ja sotavangeista eivät velvoittaneet Suomea suojelemaan saksalaisia sotilaita siltä vainolta, jota heidän sotavoimansa kohdistivat omiin jäseniinsä (s. 265).

Westerlundin kirjassa on englanninkielinen tiivistelmä, paikka- ja henkilönnimihakemistot sekä 1033 loppuviitettä, jotka ovat enimmäkseen lyhyitä. Kirjassa on muutama kuva ja karttapiirros.