Taidehistorian lehtorina toiminut, kuva- ja kuvitustaiteeseen perehtynyt Sisko Ylimartimo on tarttunut kiinnostavaan aiheeseen, sillä pitkän uran tehneen Aleksander Lindebergin elämäkerta käsittelee teemoja, joista ei ole liiemmälti kirjoitettu. Satukuvituksista toki on – niin on tehnyt Ylimartimo itsekin – mutta mainoskuvituksissa riittäisi tutkittavaa.

Emigranttiperheestä rintamataiteilijaksi

Lähes sadan vuoden iän saavuttaneen taiteilijan tarina on sinänsä kiinnostava. Lindebergin isä Magnus, joka oli kotoisin Hämeenlinnasta, opiskeli lääkäriksi tsaarin Venäjällä ja teki sen jälkeen töitä siellä. Aleksander syntyi Donin Rostovissa, ja kun perhe pakeni Suomeen vallankumouksen jälkimainingeissa, ei mukana ollut juuri muuta omaisuutta kuin isä-Magnuksen päiväkirjat, muutama valokuva ja vauraasta venäläissuvusta olleen äiti-Valentinan timanttirintaneula, joka sittemmin myytiin, jotta perheelle saatiin ruokaa. Koska isän lääkärintutkintoa ei aluksi hyväksytty Suomessa, he ehtivät asua myös Saksassa ja Virossa ennen kuin asettuivat Viipuriin 1930-luvun alussa.

Maailmansotien välisen ajan Viipuri oli paitsi Suomen kansainvälisin kaupunki, myös huomattava taiteen ja taiteilijoiden kasvualusta. Kaupunkia ympäröivältä kartanoalueelta löytyi Tatjana, josta tuli taiteilijan elämänkumppani yli 60 vuoden ajaksi. Avioliitosta syntyi 1940-luvulla kaksi tytärtä.

Sodat keskeyttivät Aleksander Lindebergin kuten monen muunkin hänen aikalaisensa opinnot. Talvisotaan miestä ei jostain syystä komennettu, mutta jatkosodan puhjettua hänet rekrytoitiin vastaperustettuihin tiedotusjoukkoihin. Sotaretkestä tuli pitkä: Lindeberg aloitti TK-piirtäjänä heinäkuussa 1941 ja hänet kotiutettiin lokakuussa 1944.

Kuva: Alexander Lindebergin piirros suomalaisesta sotilaasta on jatkosodan varhaisimpia TK-piirroksia. Se on päivätty 207.1941 ja eräiden tietojen mukaan se riippui myöhemmin ylipäällikkö Mannerheimin kesäasunnon seinällä. SA-kuva. Oikealla ilmataistelukohtaus.

Rintamapiirtäjät ikuistivat tilanteita, joihin valokuvaajat eivät ehtineet tai päässeet. Esimerkiksi suomalaiset ilmataistelukuvat ovat pääosin piirroksia, ja suuri osa niistä Aleksander Lindebergin käsialaa. Rintamatilannekuvien lisäksi hän piirsi myös lukuisia sotilaiden, niin nimettömiksi jääneiden korpisotureiden kuin korkeiden upseerienkin, muotokuvia.

Yksityiskohtainen ja näyttävä, osin hyvinkin vauhdikas tyyli sai runsaasti huomiota: Lindeberg on ainoa rintamapiirtäjä, jonka töistä on sodan aikana julkaistu oma kokoelma. Kuvasalkku Vainolaista vastaan ilmestyi syksyllä 1943; ideana oli että kookkaat kaksivärikuvat saattoi halutessaan kehystää. (Tällöin tosin Martti Santavuoren yltiöpropagandistinen teksti jäi piiloon.) Lindebergin töitä oli esillä rintamataiteen näyttelyissä, Hakkapeliitta ja muut aikakauslehdet kuvittivat juttunsa niillä, samoin päämajan tiedotusosaston julkaisema Jännittävin sotaelämykseni -kirja.

Sotavuosina Lindeberg kehitti myös humoristisen, sarjakuvamaisen ”kakkostyylin”, jolla hän kuvitti erilaisia korsulukemistoja ja piirsi postikortteja. Veikeät, suurisilmäiset, jossakin määrin Walt Disneyn kääpiöitä muistuttavat hahmot esiintyivät sodan jälkeen lastenkirjojen sivuilla.

Kuva: Luonnos Tuhannen ja yhden yön satuja -teoksen satuun Aladdin ja taikalamppu. Piirros on 1940-luvulta. Kirjan kuvitusta.

Mainospiirroksia, kirjankansia, satukuvituksia

Sodan jälkeen Lindeberg palasi helsinkiläiseen mainostoimistoon, jossa oli ehtinyt työskennellä jo ennen jatkosotaa. Samalle alalle päätyi moni muu rintamapiirtäjä; mm. Björn Landström ja Tom of Finlandina tunnettu Touko Laaksonen. Kolmikon töitä ei välttämättä ole helppo erottaa toisistaan; mainospiirroksia ei yleensä ole signeerattu. Sisko Ylimartimo on käyttänyt töitä tunnistaessaan Lindebergin luonnosarkistoa.

Parinkymmenen mainostoimistovuotensa aikana Aleksander Lindeberg ehti oman arvionsa mukaan tehdä noin 2500 erilaista kuvitustyötä. Hän piirsi julisteita ja esitteitä, suunnitteli pakkauksia ja kuvitti lehti-ilmoituksia. Mainostettavien tuotteidenkin kirjo oli melkoinen: kankaista kodinkoneisiin ja kosmetiikkaan, tupakkatuotteista polttoöljyyn. Ihan viehättäviä ovat Fazerille tehdyt makeisia mainostavat eläinhahmot, jotka lienevät syöpyneet syvälle 1950-luvun lasten mieliin. Makeiset nimittäin vapautuivat tuolloin säännöstelystä, jolloin niiden mainostamisessakin oli jotain järkeä – sodan aikana monien tuotteiden mainoksissa oli lähinnä kerrottu, että tavaraa ei ole, tulevaisuudessa sitä kyllä saa.

Kuva: Alexander Lindeberg teki 1950-luvulla Fazerille sarjan eläinjulisteita. Naistenlehdissä vuonna 1957 julkaistu huulipunamainos vihjaa edellisvuoden kuuluisimpaan morsiameen, Monacon hoviin avioituneeseen filmitähti Crace Kellyyn. Kirjan kuvitusta.

Elämäkerran perusteella Aleksander Lindeberg vaikuttaa taiteilijalta, joka ei vieroksunut mitään työtarjouksia. Muuan ajan mainospomo määrittikin alan sopivan ”hyvälle piirtäjälle, jolla ei ollut suurta taiteellista kunnianhimoa eikä taiteilijan liian herkkiä hermoja”. Ilmeisesti kunnianhimo kanavoitui toisaalle; Lindeberg suunnitteli mm. Tuhannen ja yhden yön satujen kuvittamista. Satukuvittajan ura oli hyvällä alulla ja hän oli kysytty kirjankansien tekijä. Uusi aluevaltaus oli skenografia: Lindeberg suunnitteli pukuja ja lavasteita Kansallisoopperan Pähkinänsärkijä-balettiin.

Mainostoimistovuosista ja mainospiirtäjien työstä kertova kirjan osuus oli mielestäni erittäin kiinnostava, sillä 1950–1960-lukuihin ajoittuu sekä sodanjälkeisen tavarapulan poistuminen että mainonnan kielen muutos. Kuva alkoi korvata aiemmat pitkät tekstit, samaistumiskohteen tarjoava mielikuva syrjäytti monisanaiset vakuuttelut tuotteen erinomaisuudesta. Tämä muutti mm. lehti-ilmoitusten ulkonäön lähes täysin. Lindebergin ja hänen aikalaistensa töitä voisi jatkossakin tutkia myös puhtaasti taidehistoriallisesta näkökulmasta, vaikuttavuusanalyysejahan mainoskuvista on tehty.

Ylimartimon mestarikaudeksi kutsuma ajanjakso, vuodet 1960-luvun alusta 1980-luvun lopulle, esittelee taas uudenlaisen taiteilijan. Tuolloin Lindebergin tuotanto ikään kuin jakautui kahtia: toisaalla hän oli suosittu muotokuvamaalari, toisaalla satukuvittaja joka loi uudenlaisia, omintakeisia maailmoja kuten voi nähdä vaikka 1963 ilmestyneen Pessi ja Illusian piirroskuvituksesta tai vuoden 1965 Iloisista aapiskuvista. Nämä kuvat ovat kestäneet aikaa, sillä molemmista on otettu uusia painoksia vielä 2000-luvulla.

Tunnustusta ja takaiskuja

Aleksander Lindeberg sai töistään tunnustusta, mikä näkyi muun muassa siinä, että hän sai arvostetun Rudolf Koivu -palkinnon lasten- ja nuortenkirjojen kuvituksistaan 1960-luvun puolessavälissä peräti kahdesti, valtion elinikäisen taiteilijaeläkkeen 1980-luvun alkuvuosina ja lastenkirjallisuuden parissa tehdystä elämäntyöstä myönnettävän Kieku-palkinnon vuonna 2005 – ensimmäisenä kuvittajana muuten.

Satukuvitukset ja niiden yhteydet kansainvälisiin virtauksiin ovat kirjassa esillä varsin laajasti, ja kuvitusta on kaiken kaikkiaan runsaasti. Toisin tuskin voisi ollakaan: kuvien esittelyä ja analyyseja ei käsittäisi, ellei taiteilijan töitä samalla näkisi. Kirjan loppupuoli esittelee Lindebergin taiteen monet ulottuvuudet. Mainostoimistosta lähdettyään ja vapaaksi taiteilijaksi siirryttyään hän teki tv-animaatioita sekä teatterilavastuksia ja -puvustuksia. Valitettavasti näistä useimmista on säilynyt vain luonnoksia, jokunen filminpätkä ja muutama valokuva. Yhdessä luonnoskirjasta otettujen työnäytteiden kanssa ne kuitenkin todistavat monipuolisesta miehestä, joka ei epäröinyt tarttua kulloinkin kohdalle osuviin haasteisiin, vaikka ne eivät aivan omalle ydinosaamisalueelle olisi osuneetkaan.

Kuva: 1960-luvulla tehty piirros venäläiseen kansansatuun ”Mene ties minne, tuo ties mitä”. Kirjan kuvitusta.

Takaiskujakin tuli: ilmeisesti oman perhetaustankin innoittama ja Irina-tyttären suomentama Venäläisiä kansansatuja sai odotella julkaisemistaan vuosikymmenet ja ilmestyi vihdoin 2007. Muualle Eurooppaan kuvat kyllä kelpasivat heti: Englannissa Lindebergin kuvittama satuvalikoima ilmestyi 1967, Ranskassa ja Italiassa 1975. Myös 1980-luvun puolivälin Täällä Pohjantähden alla -kuvituskilpailu tuotti varmaan taiteilijalle pettymyksen: vaikka yleisö äänesti hänen työnsä ykköseksi, kilpailuraadin mielestä se oikeutti vasta viidenteen sijaan.

Kuva: Koskelan Akseli ja hänen aikalaisiaan. Täällä Pohjantähden alla -teoksen kuvituskilpailussa Alexander Lindeberg oli yleisön suosikki. Jury jätti hänet viidenneksi, vaikka kehui ”realistista, perinteistä piirrostyyliä, kuvittajanotetta, hallittua joukkojen kuvaamista”. Kirjan kuvitusta.

Mitä mieltä taiteilija itse näistä hieman epäoikeudenmukaisilta vaikuttavista töiden hyllytyksistä ja muista takaiskuista oli? Sitä kirja ei kerro, eivätkä sitä ilmeisesti ole tienneet taiteilijan tyttäretkään, jotka ovat esipuheen mukaan järjestäneet isänsä arkistoja ja avustaneet muutenkin kirjanteossa. Sisko Ylimartimo itse nimittäin ehti tavata Aleksander Lindebergin vain yhden kerran.

Kun kuvataiteilijan elämäkerrasta on kyse, on kuvalla tietysti teoksessa keskeinen rooli. Suurin osa kuvista on Lindebergin teoksia ja niiden luonnoksia, mutta muutama vanha ja jotkut hieman uudemmat perhekuvat luovat osaltaan mielikuvaa tekijästä, joka ei työntynyt missään tilanteessa esille, vaan antoi töittensä puhua. Taiteilijan elämänvaiheista on kirjan loppuun koottu aikajana, lähdeteokset esitelty ja henkilöt kerätty omaan hakemistoonsa. Kaiken kaikkiaan teos tarjoaa kiinnostavaa tietoa paitsi suhteellisen tuntemattomaksi jääneestä, mutta erittäin tuotteliaasta ja arvostetustakin kuvataiteilijasta, myös hänen töidensä aikalaisvastaanotosta ja taiteilijoiden työskentelyedellytyksistä pitkän uran varrella.