Mistä saamme tietomme muslimeista ja islamista? Monelle suomalaiselle pääasiallisin tiedonlähde on varmasti suomalaiset radio- ja televisiokanavat sekä sanoma- ja aikakauslehdet. Kysymys on ajankohtainen, koska islam on tullut Suomessa näkyvämmäksi viime vuosien aikana. Samalla on tullut entistä tärkeämmäksi miettiä, miten joukkoviestimet kertovat islamista. Tätä asiaa on tarkasteltu Mari Maasillan, Juho Rahkosen ja Pentti Raittilan kirjoittamassa teoksessa Islam suomalaisissa joukkoviestimissä. Teos on Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen journalismin tutkimusyksikön raportti tutkimuksesta, jossa on tarkasteltu juuri sitä, miten suomalaiset tiedotusvälineet uutisoivat islamiin liittyviä asioita.

Raportti – kuten tutkimuksen kesällä 2007 julkaistu väliraporttikaan – ei esitä mitään mullistavaa näkemystä islam-uutisoinnista. Muslimien aiempaa suurempi, joskin edelleen suhteellisen pieni, läsnäolo suomalaisessa arjessa ja islamin näkyvyys suomalaisissa tiedotusvälineissä eivät ole muuttaneet journalistisia käytäntöjä: ”Journalismi siis tuotti ja uusinsi kuvaa kahtiajakautuneesta maailmasta, jossa vastapooleina ovat moderni, sekulaari ja rationaalinen länsi ja keskiaikainen, uskonnollinen ja mahdollisesti väkivaltainen itä” (s. 11). Tämä kuva on ollut vallitseva (erityisesti) Iranin vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen. Kuva korostui entisestään vuonna 1989, kun Salman Rushdie sai Saatanalliset säkeet -romaaninsa vuoksi kuolemanjulistuksen sisältäneen fatwan. Tämä vastakkaisuusretoriikka on yhä voimissaan 2000-luvun alun tapahtumien myötä.

Menetelmällisesti tutkimus on sisällönanalyyttinen ja perustuu systemaattiseen mediaseurantaan helmikuussa 2007. Tämä on perusteltu ja vakiintunut käytäntö journalismin tutkimuksessa. Tutkijat tuovat myös esiin menetelmään liittyviä ongelmia: määrällisen ja laadullisen tutkimuksen piirteet yhdistyvät, koska tutkimuksen näkökulmaa valittaessa, kysymyksiä asetettaessa ja tulkintoja tehtäessä on kyse tutkijan valinnoista, arvoista ja esioletuksista. Näillä on suuri merkitys sille, millaista aineistoa valitaan ja mitä aineistosta haetaan. Tutkijat ovat tehneet jonkin verran myös ajallisia ja teemallisia vertailuja aineiston suhteen, joten valintaperusteet näyttävät suhteellisen kestäviltä. Analysoitavat jutut on valittu mielekkäästi, eikä ainakaan mitään suuria ja ilmeisiä puutteita ole nähtävissä.

Itse aineisto keskittyy suomenkieliseen valtavirtamediaan: sanomalehdistä mukana ovat Helsingin Sanomat, Aamulehti, Turun Sanomat, Savon Sanomat ja Iltalehti, televisiokanavista TV1, TV2, MTV3 ja Nelonen, ja aikakauslehdistä Anna, Seura, Suomen Kuvalehti ja 7 päivää. Vertailun vuoksi olisi ollut mielenkiintoista katsoa myös vaikka suppeastikin muunlaisia kanavia. Olisiko viitteitä toisenlaisesta uutisoinnista ja raportoinnista esimerkiksi sellaisissa lehdissä kuin Kansan Uutiset, Vihreä Lanka tai Voima, jotka käyttävät lähteinään paljon myös muita kuin suuria länsimaisia tietotoimistoja?

Islamia ja muslimeita koskevassa uutisoinnissa korostuvat muutamat ulottuvuudet: maantieteellisesti Lähi-itä (s. 27), poliittisesti terrorismi ja ääri-islamilaisuus (ss. 39-39) ja sukupuolinäkökulma, erityisesti naisen asema islamissa (ss. 53-54). Kuten raportissa todetaan, sinänsä tällainen uutisointi voi olla asiallista ja perustua tosiasioille, mutta sen antama ”kuva islamista on vain yksi näkökulma, jonka toistuva esittäminen saa unohtamaan sen, että islam ja muslimit ovat paljon muutakin kuin terrorismia ja väkivaltaa” (s. 48). Tämä onkin tekijöiden tausta-ajatuksena. He huomauttavat, ettei yleisölle muodostuva kuva esitä islamia kokonaisuutena vaan se on valikoitunut joukko uutispirstaleita: ”Tässä mittakaavassa on vaarallista, jos kaikki nämä pirstaleet kertovat vain yhdenlaista tarinaa” (s. 66). Sen sijaan, että vallitsevia stereotypioita ylläpidetään ja vahvistetaan toistolla, tekijät peräänkuuluttavat monimuotoisempaa ja suvaitsevampaa uutisointia. Haasteena he näkevät kysymyksen siitä, ”miten islamista ja muslimeista voisi kertoa journalismissa niin, ettei juttuihin rakentuisi ainakaan vahingossa toiseuttavia ja kielteisiä sivumerkityksiä” (s. 65).

Loppupohdinnoissaan kirjoittajat lähentyvät kriittistä diskurssianalyysiä. Samoin uutisointia islamista ja muslimeista Suomessa käsitellään ennemminkin laadullisin kriteerein. Loppuluvun vertailu islamin ja Pohjois-Irlannin uutisointitapojen välillä on myös hyvin mielenkiintoinen. Politiikan ja uskonnon välisen ristiriidan ulottuvuudet näyttäytyvät näin eri valossa kuin pelkästään islam-uutisia tarkasteltaessa. Tässä olisi voinut olla enemmänkin pohtimisen aihetta. Kaiken kaikkiaan raportti on mielenkiintoista luettavaa, vaikkei se paljoa uutta tarjoakaan. Toivottavasti se herättää toimittajia ja lukijoita kirjoittajien peräämään monipuolisuuteen.