Suomentaja ja kustantaja Risto Lehmusoksa on kiinnostunut virallisen tiedon takana piilevästä inhimillisestä todellisuudesta. Hän pyrkii kirjassaan piirtämään henkilökuvan kolmesta itäisen naapurimaamme johtajasta, Leninistä, Stalinista ja Gorbatshovista. Näiden henkilökuvien väleihin on sijoitettu hänen omia matkakokemuksiaan, jotka tekevät kirjasta myös eräänlaisen matkakertomuksen. Niin niitä kuin henkilökuviakin lukiessa omat kokemukset neuvostoajan pyhiinvaelluksista tulevat elävästi mieleen.

Stalinin syntymäkoti Gorissa ja Tiflisin pappisseminaari tai Leninin kuolinkartano kaksinkertaisine porraspuineen (eihän tavallinen kuolevainen voinut kuluttaa käsipuuta jota Leninin käsi oli koskettanut; siksi kävijää varten on rakennettu entisen kaiteen rinnalle toinen).

Lehmusoksa lähtee johtajien yksityiselämästä kertoen esimerkiksi Leninin sukutaustasta ja etsien sieltä toiminnan juuria. Kun äidin puolelta löytyy terveysfanaatikkoja ja isä oli innokas kansanvalistaja niin eihän Volodjastakaan voinut muuta tulla. Sitä paitsi hän itsekin osoitti jo varhain ennuspiirteitä: oli terveysintoilija, noudatti tarkkaa päiväjärjestystä, koulussakin oli pinko. Lenin eli koko elämänsä naisten ympäröimänä ja paapomana. Kaikkein tärkeintä hänelle oli kuitenkin valta, julmuus ja karkeus, ja vain yhtä näistä paapojistaan hän taisi tosissaan rakastaa, Inessa Armandia.

Leninin ja Stalinin kohtalot kietoutuvat henkilökuvissa monella tavalla toisiinsa. Mielenkiintoista on palauttaa mieleen, että sen enempää Lenin kuin Stalinkaan ei uransa aikana juurikaan tehnyt niin sanottua oikeaa työtä, kumousbroilereitako siis kumpikin. Ja ainoina Leninin kansankomissaarien neuvoston jäsenistä Lenin ja Stalin kuolivat luonnollisen kuoleman, tai ehkä ainakin jotain sinne päin. Kiinnostava on myös johtajien ”lomienpitoperinne”, jonka yhtenevyyttä en ollut tullut ajatelleeksi. Kun Lenin kerran noudatti tarkkaa päivä-, viikko- ja vuosijärjestystä, jossa myös lomalla oli tarkkaan määrätty sijansa, ovat muutkin sitä seuranneet. Muistammehan kaikki, kuinka kansan hyväksi raataneet puoluepamput lomailivat säntillisesti huviloilla tai kylpylöissä – ja miten toisaalta oli vaarallista poistua Moskovasta… Se taas oli totta jo vaikkapa Pietari Suuren kohdalla.

Mielestäni mielenkiintoisin jakso kirjassa kertoo Stalinista, Tiflisin pikku mafiososta, kuten häntä somasti nimitetään. Lehmusoksa katsoo Stalinin elämää ennen kaikkea Allilujevien perheestä käsin. Stalin kuvataan perheen keskellä, ja tämä henkilökuva onkin itse asiassa kertomus Allilujevien klaanista. Mielenkiintoisia yksityiskohtia on paljon. Stalin viihtyi nuorena rikollisten parissa, oliko hän itse asiassa ohranan agentti? Stalinilla oli pappisseminaarissa suuria vaikeuksia venäjän kielen kanssa; eipä hän sitten ollutkaan monen muun bolshevikin veroinen julkinen puhuja. Se vähä retoriikka mitä oli, oli kotoisin Tiflisin pappisseminaarista. Tämä oli itseäni kiinnostava havainto, sillä olen juuri tehnyt katsausta tämän vuosisadan venäläisten poliitikkojen käyttämistä retorisista keinoista. Myös esimerkiksi Stalinin tittelien luettelo (s. 166-167) on herkullinen.

Jos Stalin on mielestäni onnistunein, Gorbatshov on heikoin. Koko tyyli on alkuun jotenkin herttasarjamainen. Kun esimerkiksi ruvetaan selvittämään Raisan epäsuosion syitä kotimaassa, aloitetaan sinänsä kiinnostavaa ja keskeistä asiaa. Olihan epäsuosion takana niin aina muinaisvenäläiseltä kaudelta periytyvää patriarkaalisesti johdetun perheen mallia, jossa naisen suurin ansio oli olla hiljainen ja nöyrä, kuin tavallisen neuvostonaisen elämän todellisuuteen vertaamisen herättämää katkeruutta. Kaikesta tästä puhutaan kuitenkin imelin sitaatein (joiden alkuperää ei selvästi kerrota).

Kun olin aikani lukenut tätä jaksoa, kaivoin esiin Raisa Gorbatshovan vuonna 1991 ilmestyneen haastatteluelämäkerran ”Ja nadejus”. Sellaisen olemassaolo kyllä mainitaan tekstissä, mutta ei selvästi kerrota että sitaatit ovat siitä. Ilmankos tyyli on se mikä on! Myös kaikki Gorba-jakson kuvat ovat ilmestyneet mainitussa kirjassa. Ne ovat varmasti ilmestyneet monessa muussakin yhteydessä, mutta kuitenkin hieman ihmetyttää Lehmusoksan kirjan pelkkä lyhyt maininta: ”kuvasuunnittelu kirjoittajan”. Tuli väistämättä mieleen, mistähän kahdesta kirjasta ne kaksi aikaisempaa jaksoa on referoitu… No, nyt olin ilkeä. Kyllä kirjoittaja varmasti on ihan vilpittömästi pyrkinyt perehtymään suureen ja mahtavaan.

Joskus niin Lenin-, Stalin- kuin Gorbatshov-jaksossakin herää epäilys siitä, peittyykö varsinainen asia näiden monilukuisten hupaisten yksityiskohtien alle. Luenko kuitenkin Huovisen veitikoista? Faktaa vai fiktiota? Lehmusoksan kirja sopii siinä mielessä hyvin h-verkon alkukesän teemaan. Kirjoittaja on ehkä ajatellut lukuisten sitaattiensa paljastavan, ”tekevän sen itse”. Se ei kuitenkaan ihan toimi, vaan kirjoittajan analyysia kaipaa lisää.

Tämä kritiikkini ei tarkoita, etteikö kirjaa lukisi mielellään. Jaksojen väleihin sijoitetut matkamuistot liittävät henkilötarinatkin ikäänkuin osaksi matkakertomusta, matkaa Neuvostojen absurdiin maahan. Tai ehkä sanoisin näitä Lehmusoksan kolmea henkilökuvaa kolmeksi pienoisromaaniksi.