Valokuvataiteen ydin on kertomus suomalaisen valokuvan kehityksestä taiteeksi. Rakenteellisesti teos jakautuu kahteen pääjaksoon, joita edeltää lyhyt johdanto. Johdannossa teoksen aiheeksi määritellään suomalainen 1900-luvun valokuvataiteen historia ja teoreettinen taidepuhe. Näin ollen esiteltävä teos kohdistaa tarkastelunsa vain valokuvataiteen erityiskysymyksiin, taiteen kannalta tärkeisiin esteettisiin kysymyksiin, taideinstituutiolle välttämättömien rakenteiden ja instituutioiden, kuten kameraseurojen, näyttelytoiminnan, valokuva-alan lehdistön ja tutkimuksen sekä valokuvaajien koulutuksen syntyyn ja kehitykseen liittyviin kysymyksiin.

Johdanto asettaa kysymyksen siitä, milloin valokuva on taidetta? Tämä kysymys erottelee valokuvauksen kaksi päälinjaa: dokumentaarisen ja taiteellisen. Leena Sarasteen Gazan verilöylystä 1983 ottamien kuvien avulla määritellään dokumentaarisen ja taiteellisen kuvan erot ja tavoitteet. Taide erottaa aiheen alkuperäisestä yhteydestään, se pelkistää, rajaa ja luo henkiöiden väliset suhteet, esittää aiheen tekijän näkökulmasta, nostaa sen yleiselle tasolle ja asettaa sen taidekontekstiin katsojan tulkinnan kohteeksi.

Kuva: Leena Saraste, Beirut, Libanon, 1982, hopeagelatiinivedos. Suomen valokuvataiteen museo.

Ensimmäinen pääjakso koostuu seitsemästä artikkelista, joissa määritellään suomalaisen valokuvataiteen paalupaikat ennen 2000-lukua. 1900-luvun vaihteeseen tultaessa valokuvaus oli Kodakin kehittämän edullisen pikkukameran ansiosta levinnyt kansan pariin ja tuotti runsaasti perhe- ja turistikuvia yksityisiin valokuva-albumeihin. Taidevalokuvan tuli eriytyä näistä “näppäilijöistä” ja välittää taiteellisia näkemyksiä, luoda oma estetiikkansa. Syntyi piktorialismi, ensimmäinen valokuvataiteen tyylisuunta, joka levisi nopeasti valokuvaajien keskuuteen. Se sai vaikutteita maalaustaiteesta ja pyrki nostamaan valokuvan kuvataiteen rinnalle.

Kuva: Piktorialismia: Alfred Stieglitz, The Hand of Man, 1902.

Piktorialismia kuitenkin kritisoitiin siitä, että se tuottaa lavastetun kaltaisia utuisia maisemia ja teatraalisesti sommiteltuja muotokuvia. 1920-luvulla sen haastajaksi Bauhausin taide- ja arkkitehtikoulun piirissä syntyi uutta etsivä valokuva, uudistava modernismi. Se kehitti uusasiallisen estetiikan (neue Sachlichkeit) ja halusi haastaa piktorialismin maalaukselliset vaikutelmat. Uusasiallisuudessa keskeiseksi arvoiksi nousevat valokuvan omat ominaisuudet. Se keskittyi tarkasti kuvattuihin ja tiukasti rajattuihin aiheisiin.

Myös valokuvan merkitys ja käyttötarkoitus uusiutuivat. Valokuvaa alettiin enenevässä määrin käyttää mainonnassa, propagandassa, syntyi kuvajournalismi ja erilaiset massakulttuurin muodot, joissa valokuvalla oli keskeinen asema. Valokuvasta tuli teknistyvän yhteiskunnan symboli. Suomeen uusasiallisuuden välitti ja juurrutti toimittaja, valokuvaaja Vilho Setälä teoksessaan Valokuvauksen taito vuonna 1929.

Sodan jälkeisestä valokuvauksesta kirjoittajat ottavat esille 1950-luvun kuvajournalismin, joka pyrki kuvaamaan elävää elämää. Myös jälleenrakentaminen ja 60-luvun urbanisoituminen ja maaltapako päätyvät filmille. 1970-luvulla kamera tallentaa yhteiskunnallisen ja sosiaalisen epätasa-arvon kuvat ja syrjäseutujen karut elämän edellytykset. Oivallinen esimerkki tästä on Mikko Savolaisen ja Ismo Höltön kuvaama ja Aku-Kimmo Ripatin kirjoittama valokuvateos: Suomea tämäkin (1970).

Kuva: Mikko Savolainen, Silmät, 1967, hopeagelatiinivedos. Suomen valokuvataiteen museo.

Koulutettu sukupolvi

Ensimmäinen Taideteollisesta korkeakoulusta valmistunut valokuvataiteen koulutuksen saanut sukupolvi astui kentälle1980-luvulla ja heidän myötään myös apurahat ja apurahataiteilijat. Tästä kirjoittajien mielestä alkaa matka kohti suomalaisen valokuvataiteen kultakautta. Näillä kuvaajilla oli yhteinen päämäärä luoda tila taiteen tekemiselle, tuoda työnsä tasavertaisesti taiteen foorumille, taidemuseoihin ja taidegallerioihin. Aikakautta hallitsevat nuorten tekijöiden näyttelyt, galleriat ja julkaisut, joissa tehtiin lopullinen pesäero valokuvataiteen harrastajien ja soveltavan valokuvauksen eri alojen välillä. Myös feminismi, naisnäkökulma, nousi voimakkaasti esiin.

Valokuvataide vakiinnutti paikkansa taiteen kentässä ja alkoi samalla myös kaupallistua ja kansainvälistyä. 1990-luvulla yleistyi valokuvataiteen tekeminen myyntiä varten ja valokuva siirtyi osaksi taidekauppaa, valokuvaprintit vaihtuivat editoiduiksi taideobjekteiksi. Tämän kehityksen päätteeksi alkoi vähittäinen siirtyminen kohti postmodernia estetiikkaa. Taistelu kansainvälisen postmodernismin ja kansallisen dokumentarismin välillä sai kuitenkin yllättävän käänteen kun Esko Männikkö valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi, kun hän osallistui Suomen suurimpaan kansainväliseen nykytaidekatselmukseen ARS 1995 näyttelyyn. Hänen dokumentaarinen Maaseudun poikamiehet -näyttelynsä vaikutti suomalaisen valokuvan kansainvälistymiseen suuresti.

Valokuvataiteen ydinkysymykset

Kuva: Nikolai Leibowitsch, Nainen hevosen kanssa, 1900-luvun alku, hopeagelatiinidia, Suomen valokuvataiteen museo / Amatörfotografklubben i Helsingfors kokoelmat.

Toinen teoksen pääjaksoista keskittyy kuudessa artikkelissa valokuvataiteen ydinkysymyksiin. Näitä ovat mustavalkovedostamisen historia, 70-luvun valokuvan totuudellisuus, sosiaalisesti kantaaottavan valokuvan karu vedostustyyli, Cartier-Bressonin “ratkaiseva hetki” ja kuvajournalismi sekä näiden 50-luvun Suomessa saamat muodot ja “ihanteet”. Esille tulevat myös katuvalokuvaus ja humanistinen valokuvaus, jossa esiin nousevat ihmisen hyvyys, sodan jälkeinen tulevaisuudenusko sekä  uusi yhteiskunnallinen järjestys. Uusimpana suuntauksena esitellään tableau vivant, eli rakennettu valokuva ja sen haasteet, kuten digitaalinen kuvamanipulointi.

Teoksen kirjoittajat Kati Lintonen, Anna-Kaisa Rastenberger ja Elina Heikka omaavat yhteensä noin yhdeksän vuosikymmenen kokemuksen erilaisissa tehtävissä valokuvan ja valokuvataiteen piirissä. Tämä valtaisa asiantuntemus välittyy teksteistä myönteisellä tavalla. Rakenteellisesti teos ei etene yhden kirjoittajan tekstin lailla, vaan pääotsikoiden alla on kunkin kirjoittajan itsenäisesti laatimia artikkeleita – silti valokuvan tarina etenee jouhevasti ja tyylillisesti yhtenäisenä.

Kuva: Jukka Lehtinen, Tottumuskysymys-sarjasta, 1989, kromogeenisia värivedoksia. Suomen valokuvataiteen museo.

Teoksen lähdeaineiston muodostavat aiempi valokuvaa käsittelevä kirjallisuus, valokuvan ja taiteen tutkimus, kotimaisten kameraseurojen uusia ideoita, esteettisiä virtauksia ja koulutusta välittävä toiminta, valokuva-alan lehdistö, sanomalehtikritiikki sekä  Suomen valokuvataiteen museon ja Maaseudun Sivistysliiton kokoelmista koottu valokuva-aineisto, jotka yhdessä muodostavat vuosisadan kuvallisen tarinan. Erinomaisesti valitut valokuvat havainnollistavat tekstien teoreettiset pohdiskelut ja esteettiset tyylisuuntaukset, tuovat ne konkreettisen tekemisen tasolle. Samalla kuvat esittelevät useita kotimaisen valokuvan keskeisiä tekijöitä, heidän tyyliään ja merkitystään vuosisadan mittaisessa historiallisessa kehityksessä kohti valokuvataidetta. Tekstin ja kuvan toisiaan tukevat merkitykset luovat tästä teoksesta ihanteellisen johdatuksen kotimaisen valokuvataiteen esteettisiin kysymyksiin ja yhteiskunnalliseen merkitykseen. Teos tarjoaa runsaasti kiinnostavia näkökulmia suomalaisen valokuvataiteen keskeisten kysymysten jatkokehittelyyn ja esteettiseen pohdiskeluun.