Venäjää järjellä.

Paljon on vettä virrannut Volga-joessa ja yhä vielä kuulee siteerattavan 1700-luvun ajattelijaa siitä kuinka "Venäjää ei voi järjellä ymmärtää..." . Kyllä voi. Ainakin yrittää... kuten Anna-Lena Lauren kirjassaan Hulluja nuo venäläiset.

Lauren, Anna-Lena: ”Hulluja nuo venäläiset”. Tuokiokuvia Venäjältä. [De är inte kloka, de där ryssarna, 2008]. Teos & Söderströms, Gummerrus Kirjapaino Oy, 2009. 185 sivua. ISBN 978-951-851-200-7.

Yleisradion kirjeenvaihtajana Moskovassa vuodesta 2006 työskennellyt Anna-Lena Lauren (s.1976) on energinen uusi kasvo vakavasti otettavien Venäjä-harrastajien joukossa. Lyhyessä ajassa hän on opetellut kielen, hankkinut moskovalaisystäviä ja päässyt muutenkin venäläisyyden juurille. ”Hulluja nuo venäläiset” (alkuteos ruotsiksi: ”De är inte kloka, de där ryssarna”, 2008) on enemmän kuin pintaraapaisu itänaapurin arkea ja juhlaa, vaikka sen sivuilla usein vilahtaakin tiettyjä stereotypioita venäläisyydestä – esimerkiksi tyyliin ”Venäjällä naiset ovat naisia, miehet miehiä ja ystävyys ylittää kaiken”.

Laurenin ”Venäjä-analyysin” vahvuus on suorasukaisessa, huumorin sävyttämässä kirjoitustyylissä ja myös siinä monipuolisessa materiaalissa, jota hän kirjassaan pyörittelee. Useat jutut ja sattumukset ovat omakohtaisia ja monista muista voi päätellä, että ne ovat antaneet aihetta  julkaistuihin kolumneihin. Laurenilla ei ole minkään valtakunnan ennakko-odotuksia kun hän syöksyy tapahtumasta toiseen tai uuteen ja outoon venäläisporukkaan juhlimaan: hän ihmettelee asioita silmät ymmyrkäisinä ja juuri tuo ihmettely ja kysely tuottaa perusvenäläisiä avoimia vastauksia, uusia näkökulmia Venäjään.

Ehkä vieläkin tärkeämpi tekijä ”Hulluja nuo venäläiset” –kirjan onnistumisessa kätkeytyy siihen, että Laurenin ei tarvitse, ikänsäkään puolesta, vanhempien Venäjä-harrastajien tai tutkijoiden lailla selvitellä suhdettaan Neuvostoliittoon. Hän on menneen painolastista vapaa kirjoittaja ja kuin ihmeen kaupalla löytää venäläisyydestä ja nuorista ystävistään ne piirteet, jotka ovat ikuisia, käsittämättömiä, muuttumattomia ja usein paradokseja. Tai kyllähän Venäjällä myös hurjaa muutosta eletään. Laurenin kanssa voisi väitellä vaikka siitä, millaisen myllerryksen kollektiivisuus ja ystävyys on läpikäynyt maan hajoamisen, privatisoinnin ja markkinatalouden vuosina.

Kommunalkan ovet eivät ihan aina aukene enää sen paremmin Pietarissa kuin Petroskoissa, ellei puhelimella ole tarkkaan sovittu illanvietosta tai vierailusta – ja kerrostaloasuntojen oviin on ilmestynyt teräslaattoja, mahtavia lukkosysteemejä ja ovisilmiäkin. Eivätkä aivan kaikki venäläiset enää tiedä kuka on Rodion Raskolnikov eikä Ahmatovan, Jeseninin tai Pushkinin runoja lausuta ensi treffeillä (Vakuutuin tästä haastatellessani nuoria Gribojedovin kanavan ja Heinätorin tuntumassa viime keväänä…)

Mutta paljon pysyviä ilmiöitä löytyy yhä. Korkeakulttuurin harrastaminen ja esimerkiksi kirjojen lukeminen kuuluvat pienin varauksin yhä vahvasti venäläisyyteen. Tämän Lauren tuo esiin useammassa yhteydessä. Kremlin näkökulmasta Venäjällä on aina pyritty vallan keskittämiseen, opposition tukahduttamiseen ja sananvapauden rajoituksiin. Samanaikaisesti ja paradoksaalisesti maassa, erityisesti kaupunkien kapakkakortteleissa ja periferiassa on silti vallinnut täysi anarkia, vaikka ideologiset anarkistit saivatkin kylmää kyytiä pian bolshevikkien valtakauden alettua. Lauren liihottaa anarkistisella Venäjällä kuin kala vedessä ja selvästi nauttii myös paradokseista.

Venäläiset juovat myös yhä iloisesti ja mielellään vodkaa vaikka giniä ja viskiäkin olisi saatavilla. Juhlimistaito on tallella eivätkä pidot pääty ensimmäiseen valomerkkiin koskaan. Rasvaiset zakuskat ja muut herkut lienevät pelastaneet monen juopottelijan hengenkin, koska venäläinen ei mieluusti juo ilman huikkapalaa. Mutta kyllä juomiskulttuurissakin on muutoksia näkyvillä. Nuoremmilta olutta kuluu jo reippaasti ja drinkkilasit kilisevät monen hienostonaisen hyppysissä.

Venäjä on mitä suurimmassa määrin todellisten vastakohtien maa. Kymmenmetriset automobiilit kuskaavat iloisia juhlijoita pitkin valtakatuja, joiden varsilla asunnottomat bomzit kaivelevat roskiksia, aivan Nevskin tuntumassa – eikä kukaan tätä seikkaa suuremmin ihmettele. Samaa näkee muuallakin, ja kun venäläiset alkavat tottua ilmiöön, he ”eurooppalaistuvat” sairaan globaalilla tavalla. Välinpitämättömyys, oman egon ylikorostus ja ankara kilpailu töissä ja harrastuksissa lisääntyy ja määrittää nousevan keskiluokan arvoja. Valitettavasti. Venäjän maaseutu uinuu kuitenkin aivan toisessa todellisuudessa kuin Moskova. Suurkaupungin ja maaseudun hirvittävä kuilu ei ole Laurenin aiheisiin kunnolla mahtunut, mutta se olisikin jo ihan oman kirjansa aihe.

Silti ”Hulluja nuo venäläiset” todistaa hyvin, että uuttakin Venäjää voi ymmärtää järjellä jos haluaa. Venäläiset myytit, venäläinen sielu ja  se kuuluisa Venäjän ideakin ovat kaikki selitettävissä. Mutta yksi asia, mitä Lauren painottaa on taatusti totta: ”Venäjä ei ole kuten me. Venäjästä ei koskaan tule meidän kaltaistamme. Ja jos yritämme ymmärtää Venäjää pelkästään omasta länsimaisesta näkökulmastamme, emme pääse puusta pitkälle.”

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *