Ohto Manninen määrittelee teoksen tavoitteeksi vastauksien etsimisen Viipurin menetykseen 1944 johtanutta laajempaa ongelmakenttää, alkaen liittoutuneiden Suomea koskeneista päätöksistä 1943, aina vuodenvaihteeseen 1944–1945 ja miehitysuhan poistumiseen. Viipurin menetystä ei siis irroteta omaksi yksittäiseksi tapahtumaksi, vaan se nähdään osana toisen maailmansodan kokonaisuutta.

Kirja lähtee liikkeelle jatkosodan yleiskatsauksesta sekä Suomen roolista ja merkityksestä Stalinin kannalta. Tästä kokonaisuudesta hieman irtonaiseksi jääneestä alusta Manninen etenee kohti kesäkuuta 1944, käsittelyn saavat Puna-armeijan suunnitelmat ja tavoitteet. Manninen nostaa esille sen, kuinka neuvostoliittolainen sotahistoria lähtee aina siitä, että kesän 1944 suurhyökkäyksen tavoitteena oli ollut vain talvisodan jälkeisen rajan saavuttaminen. Tätä on Mannisen mukaan toistettu suomalaisessakin tutkimuksessa. Manninen on myös koostanut taulukon, josta ilmenee suurhyökkäyksen valmistelun aikataulut. Harhautussuunnitelma käskettiin 20.4.1944, puna-armeijan hyökkäysjoukkojen siirrot puolestaan toimeenpantiin aikavälillä 4.-8.6.1944.

Kuva: Luutnantti puhuttelee miehiään Viipurin linnan luona. 26.6. 1944. Kuvateksti alkuperäisen SA-kuvan kuvatekstistä. Sot.virk. Hans O.Lindh, SA-kuva.

Puna-armeijan tavoitteiden ja suunnitelmien erittelyn jälkeen Manninen esittää perinteisen kysymyksen: tuliko suurhyökkäys yllätyksenä?  Manninen päättelee päämajan toimenpiteiden vähäisyydestä, että hyökkäys tuli yllätyksenä. Samoin toistuu muualtakin jatkosotaan käsittelevistä kirjoista luettu kommentti: ”rintamamiehet ovat kertoneet, että etulinjassa hyökkäys oli voitu ennustaa”(s. 50). Manninen tutkii myös tiedustelutietoja ja sitä, millaista tilanne- ja uhkakuvaa päämajassa on voitu rakentaa. Samankaltaista analyysia löytyy myös Karl Lennart Oeschin kirjasta Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944. Manninen tosin pyrkii tuloksiinsa kiihkottomasti.

Kuva: Jalkaväkiryhmä sivuuttaa tuomiokirkon poistuessaan Viipurista 26.6.1944.Sot.virk. Hans O.Lindh, SA-kuva. Kuvatekstin päivämäärä alkuperäisen SA-kuvan tekstistä.  Taustalla näkyy Agricolan patsaan jalusta

Muistitietoa ja haastatteluja rintaman molemmilta puolilta

Suurhyökkäyksen käsittely alkaa hyökkääjän toiminnan tarkastelulla, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu, sillä hyökkääjähän on aloitteen tekijä. Pääaseman ja VT-linjan taistelut käydään läpi myös puolustajien ja erityisesti sodan johdon näkökulmasta. Tässä vaiheessa kirjaa annetaan tilaa Kyösti Rainilalle, ”Viipurin pojalle”, joka on kerännyt muistitietoa ja haastatellut sekä Viipurin taisteluun osallistuneita puolustajia että hyökkääjiä.

Kuva: Proomuja lastataan Viipurissa 18.6. 1944, Sot.virk. Oswald Hedeström, SA-kuva. Kuvatekstin päivämäärä alkuperäisen SA-kuvan tekstistä.

Rainilan tekstit ovat lyhyitä kertomuksia ja omia tulkintoja tapahtumista, lennokkaaseen tyyliin kerrottuna, ne tuovat kieltämättä oman lisämausteensa kirjaan. Rainila vetää selvästi myös rohkeampia johtopäätöksiä, kuin pitkäaikainen sotahistorian professori Manninen voi tehdä. Jäin vain miettimään sitä, miten tällaiset tekstit olisi paras sijoittaa leipätekstin joukkoon? Nyt suuri osa Rainilan tekstikatkelmista on sijoitettu teokseen peräkkäin, mutta myöhemminkin niitä esiintyy silloin tällöin. Olisiko nämä tekstit saatu sopimaan leipätekstin juonenkulkuun hajautetummin ja ehkä tasaisemmin?

Taistelu Viipurista

Taistelu Viipurista alkoi ja loppui käytännössä 20.6.1944. Manninen aloittaa osion jälleen puna-armeijan tavoitteilla ja toiminnalla ja siirtyy sitten puolustajien käsittelyyn. Mannisen mukaan suurena haasteena historiantutkimukselle on ollut muun muassa se, että puolustusvastuussa olleen 20. prikaatin papereita ei ole saatavilla – ilmeisesti ne jäivät Viipuriin. Taistelukertomukset, joita arkistoista löytyvät, on puolestaan kirjoitettu viikko tai jopa kuukausi taisteluiden jälkeen. Erityisesti on ollut haasteita taisteluiden ajoittamisessa, jossa parhaana lähteenä ovat olleet tykistön ampumapöytäkirjat. Niissäkin on se huono puoli, että ammukset kävivät niin vähiin, ettei loppuvaiheessa juurikaan ammuttu. Tästä huolimatta on tapahtumahistoriallinen kuva Viipurin taisteluista saatu kutakuinkin niin tarkaksi kuin se vain on mahdollista. Syyt ja seuraukset ovat mielenkiintoista luettavaa.

Kuva: ”Viipurista etelään johtavat maantiet ovat täynnä autokolonnia, jotka vievät etulinjaan ammuskuormia ja autot tuovat palatessaan ammustenvienti matkalta kannaksen siviiliväestön evakuoitavaa omaisuutta.” Kapteeni T.J. Eronen, SA-kuva. Kuvatekstin päivämäärä alkuperäisen SA-kuvan kuvatekstistä.

Viipurin jälkeen Tienhaara ja Tali

”Suurhyökkäys ei Kannaksella suinkaan loppunut Viipurin valtaukseen, niin kuin neuvostoajan historiankirjoituksesta olisi saattanut päätellä.”(s. 242). Hyökkäystä ei keskeytetty 20.6., vaan puna-armeijan ylijohto asetti seuraavan tavoitteen Kymijokilinjalle. Jatkosodan lopun kehittyminen käydään läpi aina vuoteen 1945 asti. Myös tässä osiossa puna-armeijan käsittely saa merkittävän osan ja tarkasteluun tulee myös se, miksi hyökkäyksen jatkamisesta luovuttiin.

Kuva: Ilmapommituksen aiheuttamia tulipaloja Vesilinnan takana 15.6.1944, SA-kuva.Kuvatekstin päivämäärä alkuperäisen SA-kuvan kuvatekstistä.

Ohtosen ja Ranilan teos on hyvä ja vankalla kokemuksella tehty. Erityisen ansiokasta on sodan kokonaiskuvan luominen ottamalla mukaan sekä hyökkääjät että puolustajat. Suurin kritiikin aihe on lähdeviitteiden puuttuminen, tosin lähdeluettelo on laaja. Neuvostoliittolaista arkistomateriaalia Manninen on tutkinut ja käyttänyt paljon. On selvää, että tämäkin tutkimus antaa osansa jatkosodan keskusteluun ja erityisesti kesän 1944 tapahtumiin, joista epäilemättä kirjoitetaan vielä seuraavienkin 70 vuoden päästä. Mannisen ja Rainilan teos auttaa ymmärtämään syitä ja seurauksia sekä arvioimaan tapahtumia.

Miksi esimerkiksi Neuvostoliiton hyökkäys tai sen voima yllätti suomalaiset, vai oliko se yllätys? Kuinka oli mahdollista, että Viipurin puolustus ei kestänyt päivääkään?  Voi olla myös syytä huomata, että toisen maailmansodan ratkaisutaisteluiden osalta Suomea vastaan suunnattu suurhyökkäys lakkasi etenemästä ”vain” reilun sadan kilometrin jälkeen. Tämä on totta kai asetettava osaksi laajempaa kokonaisuutta, kuten Manninen tässä kirjassaan tekeekin.

Kuva: Suomalainen hyökkäysvaunu Viipurin kadulla ohikulkumatkalla 23.6.1944. Sot.virk. Nousiainen, SA-kuva. Kuvatekstin päivämäärä alkuperäisen SA-kuvan kuvatekstistä.

Teoksen rakenne on varsin pätevä. Myös se, että Rainilan osuudet on kursivoitu, on mielestäni perusteltua. Tekstin erottaa näin heti, tosin kirjoitustyylikin sen paljastaa. Muutenkin teoksen tyylit ovat asiallisia ja mukavan erilaisia. Sotahistorialle on toki oireellista jatkuva lyhenteiden tulva yksiköiden nimissä. Tässä teoksessa kuitenkin täysnimien ja lyhenteiden käyttö on aika hyvin tasapainossa, vaikka lyhenneluettelokin olisi ehkä ollut paikallaan.

Tärkeä huomio on mielestäni myös se, että vaikka yleisesti puhutaan vähätellen niin sanotusta ”Kannaksen halkijuoksusta”, puna-armeijan tappiot olivat kovia. Siitä huolimatta, että suomalaiset perääntyivät pitkiä matkoja, eivät neuvostojoukot noin vain helposti Suomeen edenneet. Pitää olla rehellinen tutkimuskohteille, sota oli sotaa molemmille puolille.

On selvää, että Viipuri tulee kiinnostamaan suomalaisia jatkossakin. Minua myös, sillä isoäitini oli Viipurin tyttöjä. Mannisen ja Rainilan teos ei tule olemaan Viipurin taistelusta lopullinen ja viimeinen sana, mutta perusteellinen ja monitahoinen puheenvuoro aiheestaan.

Kuva: ”Viipurin linnan tornissa liehuu haalistunut punainen vaate. Kuva otettu haarakaukoputken läpi Papinsaaressa sijaitsevasta tulenjohtopaikasta.” SA-kuvan alkuperäinen kuvateksti. Kuvausaika elokuun 24. 1944, kuvaaja C.G. Rosenqvist, SA-kuva. Kuvatekstin päivämäärä alkuperäisen SA-kuvan kuvatekstistä.