Neljä vuotta sitten perustettu nimikkoseura on saanut aikaan mittavan teoksen arkkitehti Uno Ullbergin (1879-1944) työstä ja elämästä.  Kirja on syntynyt 27 asiantuntevan tutkijan ja kirjoittajan työnä.  Teos on Suomen arkkitehtuurimuseon tuottama, samoin kuin myös alkuvuonna siellä esillä ollut  näyttely.  Kirjan toimittajat Netta Böök ja Kari Immonen esittävät esipuheessa tavoitteenaan olleen, että Uno Ullberg saisi pysyvän  aseman niin arkkitehtuurin historiakartalla kuin suuren yleisönkin mielissä.

Miten tarttua yli 400 sivun teokseen, joka vaikuttaa olevan täydellinen tutkimus Uno Ullbergin elämästä ja työstä? Itselläni on muistissa useampi voimakas tilamuisto hänen töistään: pieni funkkislinja-autoasema Sortavalassa matkalla isäni kotiin, Viipurin Taidemuseon taivaalliset näkymät sekä Bensowin talon porrashuoneet, jossa arkkitehtiliiton toimistokin oli joskus .

Aluksi totean, ettei Uno Ullberg  suinkaan ole täysin tuntematon arkkitehti Suomessa. Parhaiten hänet muistamme Viipurin Taidemuseosta, Helsingissä Bensowin talosta ja Lastenklinikasta.

Vanhan suomalaisen kaupungin historiaa

Ullberg ehti uransa aikana, joka kesti noin neljänkymmentä vuotta,  suunnitella lukuisan määrän  julkisia sekä liike- ja asuinrakennuksia, mutta siis lähinnä Viipuriin.  Kun Viipuri jäi Neuvostoliiton puolelle toisen maailmansodan jälkeen, suuri osa rakennuksista oli tuhoutunut eikä jäljellä oleviakaan arvostettu tai edes pidetty kunnossa. Vanha suomalainen kaupunki melkein menetti historiansa, kun siitä sodan jälkeen tulikin ”vanha venäläinen kaupunki”.

Kirja  avautuu monella eri tasolla.  Se kertoo Ullbergin henkilö- ja työhistorian, luettelee paitsi työt niin myös kaikki muut toimet, mm. Suomen Arkkitehtiliitossa ja sitä ennen  mm. Polytekniska Föreningenissä. Samalla se kertoo hienoa kulttuurihistoriaa Viipurin porvariston elämästä samoin kuin kuvaa tuon  vuosisadan vaihteen arkkitehtikoulutusta: rakennetekniikkaa yhdessä insinööriopiskelijoiden kanssa ja doorilaisen pylvään laveerausta opiskeltiin Polysteekissa silloin –  ja yllättävän samanlaista oli arkkitehtikoulutus vielä lähes 80 vuotta myöhemminkin.

Matkat Italiaan ja muuallekin Eurooppaan olivat sen ajan ”Grand Tour”,  ja ne  kuuluivat arkkitehtien kouluttautumiseen. Ullbergillä oli oma toimisto Viipurissa  vuodesta 1906 alkaen yhdessä opiskelutoverinsa Axel Gyldenin kanssa. Molemmat olivat myös Viipurin Taiteenystävien piirustuskoulussa opettajina. Yksityisen praktiikan lisäksi Ullberg teki työrupeaman Viipurin kaupunginarkkitehtina (1932-36), jolloin hän tosin valitteli rutiininomaisia töitä, jotka eivät antaneet juuri mahdollisuutta omaan luomiseen. Liiallista ajankäyttöään oman toimiston työhön hän perustelikin tarkastuslautakunnalle ammattitaidon ylläpitämisellä  ja kehittämisellä.

Avainkohtana Ullberg-tiedolle voidaan pitää sitä, ettei hän tyylillisesti  oikopäätä lukeutunut minkään suunnan seuraajaksi. Hän ei suosinut kertaustyylejä eikä varsinaisesti kansallisromantiikkaakaan. Funktionalismiinkaan hän ei täysin mennyt heti mukaan niin kuin monet nuoremmat 1930-luvun taitteessa. Voi olla siis, että hän sen vuoksi ei ole tullut yhtä voimakkaasti esille  suomalaisen nykyarkkitehtuurin saagassa  kuin esimerkiksi  Erik Bryggman, Erkki Huttunen, tai  Alvar Aalto, joka tietysti onkin kansainvälisesti tunnetuin nimemme.   Ullberg yhdisteli taitavasti aiheita rakennuksiinsa vanhan Viipurin rakennuksista, ihaili ruotsalaista 20-luvun klassismia, kuten Ivar Tengbomin suunnittelemaa Tukholman konserttitaloa ja Gunnar Asplundin suunnittelemaa kirjastoa. Viipurin Taidemuseossa klassismi on paraatisivuilla täydellisimmillään, mutta yhtäkkiä saman rakennuksen toisella puolella ns. hyötyfasadi onkin yksinkertainen, jo funktionalismiin liittyvä.

Viipurin kaupunginarkkitehtina

Ennen kaikkea kirja avaa Uno Ullbergin  Viipurin miehenä. Hän oli suhteellisen lyhyen aikaa kaupunginarkkitehtina, juuri ennen kuin muutti Helsinkiin, mutta sitä ennen hän vaikutti monessa eri kulttuuri- ja ammattiyhdistyksessä kaupunkinsa kehitykseen, verkostot liike-elämään ja politiikkaan olivat laajat. Unelmana oli Viipurin nosto kansainvälisesti tunnetuksi historiansa ja kaupunkisuunnittelunkin vuoksi. Pyöreän tornin restaurointi oli alku Viipurin keskiaikaisen historian ja  ilmeen elvyttämiseksi, mutta yhtenäinen  vanhan kaupungin fasadi Etelävallikadulle toteutui vain osittain. Viipurin asuin- ja liiketalojen julkisivuissa näkyy hienostunut ja taitava paikallisesta historiasta lähtevä ja  kaupunkikuvan eheyteen pyrkivä arkkitehtuuri.

Ullbergin unelma näyttää olleen monumentaalikeskuksen rakentaminen, mutta se  jäi monista yrityksistä huolimatta kesken. Sitä suunniteltiin keskeiselle paikalle vuodesta 1912 mutta lopulta kaupunginkirjastokin toteutui arkkitehtikilpailun  jälkeen  Alvar Aallon suunnittelemana, eikä edes Ullbergin toivomalle paikalle.

Mutta Taidemuseon Uno Ullberg suunnitteli Viipuriin.  Taidemuseo  (1930) seisoo uljaana Pantsarlahden bastionin päällä, joka on viimeinen jäänne Ruotsin vallan aikaisesta sarvilinnoituksesta. Pylväikköineen ja kaartuvine sisäpihoineen kaunis Taidemuseo vaikuttaa täydelliseltä 20-luvun pohjoismaisen klassismin perinteen  edustajalta. Se on ”katoton temppeli”, mitä monet muutkin aikalaisarkkitehdit tavoittelivat.

Taidemuseon sisääntulopuoli on suljettu mutta juhlava portaikko. Sitten  viuhkamaiselta sisäpihalta aukeaa komea näkymä merelle. Rakennuksen sijainti ja mittasuhteet tekevät unohtumattoman vaikutuksen. Tyyli vaihtuu kun kävijä kiertää museon kaakkoispuolelle, ja siellä hän kohtaa funktionalistisen hyötyfasadin. Taidemuseon lähellä,  Hovioikeudenkadun toisella puolella on Pietari-Paavalin seurakuntatalo (1932), joka onkin jo selkeästi funktionalistinen rakennus säännöllisine julkisivuineen.

Sodan jälkeen Taidemuseo oli työläisten asuntolana ja sitten suunnittelulaitoksen käytössä. Rakennus oli melkoisessa rappiotilassa, muttei kokonaan romahtanut, koska siinä tehtiin jonkin verran korjauksia. Vuonna  1983 Taidemuseo sai historian ja kulttuurin muistomerkin statuksen ”kaunotaiteiden museon ja kuvataidekoulun rakennuksena vuodelta 1930”. Tällä hetkellä Taidemuseossa on Lasten kunnallinen taidekoulu sekä Eremitaasin näyttelykeskus.  Kirjassa Viktor Dimitrijev  lausuu toiveen, että ajan mittaan Uno Ullbergin suunnitteluratkaisut palautettaisiin kokonaan ja se restauroitaisiin samalla täysiarvoisella otteella kuin Alvar Aallon suunnittelema kaupunginkirjasto.  Entiset viipurilaiset ja heidän jälkeläisensä taitavat unelmoida kuitenkin enemmän Monrepos’n puiston kunnostamisesta.

Sortavalan 20-luvun klassismi

Uno Ullberg suunnittelu monia rakennuksia muuallekin  Karjalaan. Sortavala mainittiin aikoinaan Suomen valkoisimpana kaupunkina, se tarkoitti  paitsi politiikkaa, myös valkoisen funkkiksen ilmettä. Kaupunki ei pahemmin tuhoutunut sodassa, eikä sodanjälkeinen uudistaminenkaan Neuvostoliitossa ulottunut syrjäiseen kaupunkiin, joten siellä on erityisen paljon jäljellä hienoa suomalaista arkkitehtuuria, nykyisin tietysti jo  paikoin huonokuntoista

.

Itselläni on selkeästi muistissa  linja-autoasema (1934)  korkeine torneineen, mutta  Ullberg suunnitteli kaupunkiin sitä ennen monia liike- ja pankkirakennuksia, jotka edustivat  lähinnä 20-luvun klassismia. Varsinainen funkkisaalto saapui Sortavalaan mm. Erkki Huttusen suunnitelmien myötä vasta 1937-39, jolloin Ullberg oli jo muuttanut Helsinkiin.

Siirryttyään Lääkintöhallituksen yliarkkitehdiksi  Ullberg  (1936-44) suunnitteli sairaaloita ympäri Suomea. Jo Viipuriin olivat nousseet hänen suunnitelmiensa mukaan Kaupunginsairaala ja  Naistensairaala.  Suuria kohteita olivat Oulun lääninsairaala-alue Kontinkankaalla (1936-44), Meilahden sairaala-alue Helsingissä (1936-1946) sekä monet muut. Sairaalasuunnittelijana Uno Ullberg näyttää osoittautuneen  suorasukaiseksi  funktionalistiksi.

Teoksella on ollut monia kirjoittajia, ja toimittajat ovat tehneet  ison työn ja saaneet fyysisesti raskaasta kirjasta keveästi etenevän, hienojen kuvien  sävyttämän ja mielenkiintoisen kertomuksen, jota voi lukea eri suunnista. Itselleni jännittävintä oli lukea analyysejä eri kohteiden arkkitehtuurin synnystä eli mitkä rakennukset mahdollisesti olivat esikuvina ja kuinka  hyvin kansainvälisiä kilpailuja ja virtauksia seurattiin. Sellaisena kirja on antoisa kuvaus paitsi Viipurista, myös koko maan arkkitehtuurin historiasta ennen toista maailmansotaa.

Erityisen kauniisti kirjoittaa Aino Niskanen Ullbergista rajankävijänä historian ja nykyisyyden risteyskohdissa (s.339-342). Hän kuvaa Ullbergin arkkitehtuuria tavallaan määrittelemättömäksi, koska häntä ei ole voitu lokeroida suomalaiseen valkoisen funkkiksen sankaritarinaan, vaan hän näytti ylittävän rajoja  omilla ehdoillaan.  Mahdollisesti hänen suhteensa historiaan ja viipurilainen perintö antoivat Ullbergille tiettyä vapautta, joka pääsi sitten esille hänen tavassaan yhdistellä erilaisia aineksia hyvinkin yllättävästi. Vaihteleva tilasarjassa etenemisen teema näkyi jo varhaisista pankkipalatseista lähtien  ja on ylevimmillään Viipurin Taidemuseossa ja Bensowin talossa. Klassismin ja funktionalismin yhdisteleminen säilyi hänen töissään lähes loppuun asti.

Suomessa monet Ullbergin suunnittelemista rakennuksista on suojeltu joko rakennussuojelulailla tai asemakaavalla.  Upea Bensowin talo on Docomomon listalla. Osa rakennuksista sijaitsee valtakunnallisesti arvokkailla RKY-alueilla, mutta maan rakennemuutos ja ilman käyttöä saattavat olla niillekin uhkana. Teoksen loppuun on listattu kaikki Suomessa jäljellä olevat Uno Ullbergin suunnittelemat rakennukset. Pienillä kotimaan ekskursioilla niitä voisi olla mielenkiintoista  käydä katselemassa, aina Ranualta Särkisaloon tai Vaasasta Imatralle asti.