Marcus Vitruvius Pollio: Vitruvius - Arkkitehtuurista [De architectura libri decem]. Käännös: Panu Hyppönen, Lauri Ockenström ja Aulikki Vuola. Gaudeamus Oy, 2022. 672 sivua. ISBN 978-952-345-200-8.
Tiedämme, että keskiajalla kirkonrakentajat laskivat kivikirkon käyttöiäksi vähintään 400 vuotta, kun taas 2020-luvun julkisten rakennusten, kuten koulujen lasketaan kestävän vain noin 30–50 vuotta. Maamme on täynnä lukemattomia surullisia esimerkkejä niin uusista julkisista kuin yksityisistä rakennuksista, jotka on asetettu käyttökieltoon jo muutaman kuukauden kuluttua käyttöönotosta. Suomentajat toteavatkin, että nykyrakentaminen kaikkinensa olisi ollut antiikin aikana järjen vastaista toimintaa.
Vitruvius totesi monialaisen kokonaiskasvatuksen nuoruudesta lähtien olevan avain ”kaiken ymmärrykseen”. On helpompi sisäistää kaikki mahdollinen, kun ensin omaksuu mahdollisimman monen eri alan teorioita. Teoria on kuitenkin eri asia kuin käytäntö ja heti seuraavassa luvussa (1.14) Vitruvius oikaisee Prienen Minervan temppelin rakennuttaneen ”entisaikojen” arkkitehti Pytheyksen väärinymmärryksen, erotellen monialaisten teorioiden tuntijat ja harjaantuneet ammattilaiset toisistaan. Kukaan kun ei voi hallita aivan kaikkea! Vitruvius katsoikin arkkitehdille riittävän mainiosti kohtalaiset tiedot arkkitehtuurin kannalta tarpeellisten alojen periaatteista, koska ”Luontainen lahjakkuus, terävä-älyisyys ja ilmiömäinen muisti on suotu vain muutamille harvoille miehille” ja sellaisista lahjakkuuksista tuli yleensä matemaatikoita.
Kaiken ymmärtämiselle oli ennen ajanlaskumme alkua aivan toisenlainen perusta kuin nykyään. Silloin ajateltiin, että kaikki elollinen perustuu ilmaan, tuleen, maahan ja veteen, ja että maa oli luonut ihmisen, jonka taivaalta satanut vesi oli sitä ennen hedelmöittänyt. Vesi oli näin ollen elinehto kaikelle ja ilman vettä kaikki, ihmiskeho mukaan lukien, kuihtuisi nopeasti.
Rakentamisen Vitruvius jakoi kolmeen yksinkertaisen osaan, joita olivat kestävyys, käyttökelpoisuus ja viehättävyys. Ensimmäinen perustui vahvojen perustusten, toinen rakennuksen tilojen käytön vaivattomuuden ja kolmas silmää hivelevän kauneuden ja hienostuneisuuden varaan. Kaikki kolme sisältävät kuitenkin lukuisia maalaisjärkeen perustuvia alakohtia. Kukapa nyt kellarin etelärinteeseen rakentaisi, suoraan auringonkiertoa vasten? Tai omakotitalonsa pohjoisrinteeseen vastaanottamaan talven jäätävät viimat? Tai vanhainkodin vanhan merenpohjan 18 metrin savikerroksen päälle keskelle peltoa? Tai sijoittaisi uuden kaupunginosan siten, että talven hyytävä viima turbulentin tavoin pyöriessään jäätäisi taloja? Eikä suunnittelisi makuuhuoneen ikkunoita etelään, jolloin aurinko porotus nostaisi lämpötilan yli 30C° asteen? Eihän nyt kukaan niin tekisi!
Vitruvius tiesi jo ikivanhoista aikalaislähteistä, että makuuhuoneen ikkuna on suunnattava kohti itää ja nousevaa aurinkoa, jolloin ei tarvitse herätä hikoillen ja kuitenkin valoa riittäisi mukavasti. Sama periaate koski mm. teatterien katsomoita:
Kun aurinko paistaa täydeltä terältä teatterikaareen ja kaari sulkee ilman sisäänsä ja estää sitä liikkumasta, ilma kuumenee pyöriessään edestakaisin ja kuumennuttuaan polttaa ja kiehuttaa pois vartalon nesteet.
Tämän tyyppiset ehdot ihmisasumuksille ja julkisille tiloille tunnettiin hyvin antiikin kaupunkikulttuureissa. Samat luontaiseen maalaisjärkeen perustuvat lähtökohdat tunnettiin toki myös meillä Pohjolan perukoilla jo kivikaudelta lähtien, jolloin kodat tai turpeella eristetyt talot sijoitettiin veden lähelle auringon puoleiseen hiekkarinteeseen. Hiekan piti olla mahdollisimman hienoa, jotta siinä olisi miellyttävää kävellä. Oleellista oli lisäksi valita täysin tuuleton paikka, joka suojaisi talven tuulilta. Samalla oli huolehdittava juomaveden ja polttopuun riittävästä saannista. Kodalta oli nähtävä laajalti ympäristöön ja pakoreitit oli oltava selvillä vihollisen varalta. Kivikauden rakentamisen materiaaleja ja tekniikoita onkin testattu autenttisilla paikoilla ja myös käyttämällä autenttisia työkaluja mm. museo- ja tiedekeskus Kierikissä Oulussa.
Vitruvius painotti poltto- ja rakennuspuiden ja kivitavaran saatavuutta tai tiilen polttoon tarvittavan hiekan ja saven saatavuutta jo kaupunkisuunnittelun alkuvaiheessa. Jos hyviä pakoreittejä ei ollut tarjolla, oli kaupunki ympäröitävä muureilla ja suunniteltava vastaavasti pitkien aikojen ruokavarastot ja akvedukti veden johtamiseksi kaupunkiin, mikäli lähde puuttui. Puhumattakaan suojaisesta satamapaikasta meriliikennettä varten tai hallintorakennusten, amfiteattereiden, temppelien ym. sijoittelusta ylipäätään järkevästi, yhteismitallisesti ja täsmällisesti.
Vitruvius käy läpi yksityiskohtaisesti erilaisten temppelien rakenteet tukevista perustuksista temppelin arkkitraavin palkkien liitoksiin puisten lohenpyrstöpäisten kaksoiskiilojen avulla. Itse menetelmä on tosin huomattavasti vanhempaa perua ja esimerkiksi Loksorin itärannalla sijaitsevan Seti I:n (1294–1279 eaa.) muistotemppelin lohkareet liitettiin toisiinsa aivan vastaavanlaisilla eebenpuisilla tai azobesta veistetyillä kiiloilla. Saharan muinaisten kulttuurien hiekkakivestä rakennetuissa kaupungeissa menetelmä oli käytössä tätäkin aikaisemmin.
Kreikkalaiset insinöörit puolestaan ymmärsivät, että Parthenon marmoritemppelin liitoksissa (rak. 447–438 eaa.) puukiilat olisivat pian lahonneet marmorin sisältämän kideveden vaikutuksesta, joten ne korvattiin seppien kenttäahjossa takomilla kaksipäisillä T- raudoilla (Double T- shaped iron clamp). Asennusvaiheessa rautojen ympärille marmoriin kaiverrettuihin koloihin valettiin lyijyvaippa, joka eristi raudat kidevedestä ja samalla vaimensivat maanjäristyksissä syntyvää mekaanista liikettä. Sadan vuoden takaisissa restaurointitöissä tätä lyijyn merkitystä ei enää ymmärretty, vaan sidosraudat asennettiin sellaisenaan, jolloin ne alkoivat nopeasti ruostua. Ruostuttuaan rauta laajeni lehtitaikinan tavoin, aiheuttaen marmoripaasien lohkeamisia ja pahoja sortumia. Uusimmissa restaurointitöissä T-raudat on korvattu titaanista valetuilla liitoskappaleilla.
Vitruviuksen mukaan etelässä asuvien ihmisten on kevyen ilmanalan vuoksi helpompaa ja nopeampaa tehdä päätöksiä: ”kuumuuden terävöittämällä ajatuksellaan”, kun taas ”sakean ilman kyllästämillä, kosteuden viilentämillä ja ilman aiheuttaman vastuksen vuoksi pohjoisten kansojen ajatus kulkee kankeasti”. Vetruvius vertasi teoriaa käärmeisiin, jotka tropiikissa liikkuvat eloisasti , kun taas pohjoisen talvessa vaipuvat horrokseen talviunille: ”Ei siis ihme, että lämmin ilma tekee ihmisen ajattelusta eloisampaa ja kylmä ilma taas jähmeämpää”.
Jähmeä ajatteluko on syynä kotimaan nykyrakentamisen home-, lattiasieni-, lahoamis, ym. ongelmiin? Vaiko väärin suunnitellut rakenteet ja ylipäätään luvattoman huonolaatuinen rakentaminen, minkä seurauksena monissa kodeissa ja julkisissa rakennuksissa, kuten kouluissa on tänään pahoja sisäilma-ongelmia jo pian rakennusten käyttöönoton jälkeen ja joissa henkilökunnan ja oppilaiden hoitoa vaativat sairaudet kuitataan usein jopa harhaisina? Missä vika, kun aivan uusienkin asuinkerrostalojen huoneistojen nurkissa kukkii home tai sadevesi lorisee peltikaton läpi pitkin seiniä? Vaihtuiko kenties peltiseppien vielä 1960-luvun alussa käyttämä erinomaiseksi havaittu ja hyvin huollettuna yli 100 vuotta kestävä peltikaton kaksinkertainen sauma jossain vaiheessa yksinkertaiseen? Missä vika, kun jopa tuuletus-kanavat on asentajien toimesta tukittu lasivillalla, kuten taannoin Helsingin Jätkänsaaressa, jolloin huoneiston sisälämpötila nousi kesällä jopa 35 C° asteeseen?
Jos kerran nykyajan rakennuksille asetettua 30–50 vuoden käyttöikää olisi pidetty Roomassa jo ajatuksena järjen vastaisena, niin voi kysyä, missä vaiheessa antiikin järjen vastaisuus vaihtui nykyajan järkevyydeksi? Vitruvius sisältää lähes kaiken luonnontieteistä tähtitieteeseen, materiaaliopista rakennusten perustuksiin ja kylpylöiden vedenlämmitysjärjestelmiin, muurinsärkijäkilpikonnista vedenkerääjiin ja nostoraanoihin ym. Opuksen lukemiseen (672 s.) kuluu helposti kuukausi tai kaksi, mutta paneutumalla huolella suomentajien 263 -sivuiseen selitys-pakettiin Vetruviuksen esittämistä ajatuksista ja yksityiskohdista, antiikin historiasta, kaiken mitoituksesta, taivaankappaleiden liikeradoista, itse antiikin tekstin rakenteesta ja Vitruviuksen käyttämien lähteiden arvioista, lukuelämykseen voi hyvinkin lisätä toiset kaksi kuukautta. On mahtavaa, että yksityiset säätiöt ja Taiteen edistämiskeskus ovat tukeneet tämän merkkiteoksen mittavaa suomennostyötä ja että yliopistollinen kustantamo otti sen julkaistavaksi.