Poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa on viime vuodet etsitty vilkkaasti keinoja, joilla Suomen talous saataisiin nousuun ja samalla hyvinvointivaltion rahoituspohja turvattua. Keinoja on etsitty kilpailukykysopimuksen myötä esimerkiksi työajan pidentämisestä ja työn tuottavuuden tehostamisesta. Vaikka yksimielisyyttä ei ole aina siitä, ovatko nämä käypiä välineitä talouskasvun vauhdittamiseksi, harvoin kuitenkaan kyseenalaistetaan itse talouskasvun mielekkyyttä. Etenkin hyvinvointivaltion säilymisen kannalta talouskasvun toteutuminen on nähty välttämättömänä, sillä ilman talouskasvua hyvinvointivaltion rahoituspohja rapautuu.

Onko talouskasvu kuitenkaan välttämätöntä hyvinvointivaltion tulevaisuuden kannalta, vai voidaanko hyvinvointia lisätä myös nolla- tai jopa miinuskasvutilanteessa? Voiko talouskasvu olla jopa kielteinen asia? Talous kasvun jälkeen –teoksessa katsotaan, että talouskasvulla on rajahyötynsä, ja tämä rajahyöty on monissa rikkaissa teollisuusmaissa, kuten Suomessa, todennäköisesti jo tavoitettu. Talouskasvulla ei ole enää mahdollista ratkaista aikamme keskeisiä ongelmia. Esimerkiksi työttömyys on kasvanut talouskasvusta huolimatta. Talouskasvua on vaikea yhdistää myös ympäristön hyvinvointiin.  Vaikka pienituloisilla ei välttämättä olekaan varaa energiatehokkaaseen teknologiaan tai ekomerkittyihin tuotteisiin, tuottavat varakkaat pienituloisia selkeästi enemmän kasvihuonepäästöjä. Tulotason kasvun myötä lisääntyvän kulutuksen ohella ongelmana on, että palkkatyö saa omaksumaan sellaisia tapoja elää, liikkua ja syödä, jotka vaativat enemmän energiaa. Mitä enemmän on vapaa-aikaa, sitä enemmän on aikaa tehdä asiat kestävällä tavalla.

Kuva: Charles Chaplin, Modern Times 1936.

Ratkaisuja talouden ja työn käsitteiden laajentamisesta

Kirjoittajien keskeinen väite onkin, että tulevaisuudessa hyvinvointia tulisi rakentaa uusin keinoin. Kritiikkiä saa etenkin palkkatyön tärkeyden ylikorostaminen. Tällöin huomiotta jää esimerkiksi paikallisyhteisöissä ja kotitalouksissa tehtävä työ, yhteisöllinen vertaistuotanto ja aktiivisuus omassa asuinympäristössä.

Hyvinvoinnin rakentamisen kannalta keskeisenä pidetäänkin talouden ja työn käsitteiden laajentamista, perusturvan rakenteiden uudistamista ja työn tasaisempaa jakamista.  Jos palkkatyötä tehtäisiin ja jaettaisiin järkevämmin, kohentuisi kaikkien hyvinvointi. Työn tasaisemman jakamisen myötä kaikki pääsisivät nauttimaan työsuhteen tuomista eduista, palkasta ja kohtuullisesta toimeentulosta. Samalla ihmisillä olisi enemmän mahdollisuuksia ottaa ajankäyttö haltuun, hankkia uusia taitoja, investoida ihmissuhteisiin ja tehdä asioita itse. Näin voitaisiin vastata myös ekologisen jalanjäljen haasteeseen, kun asioita on aikaa tehdä säästeliäämmin.

Utopiaa vai realismia?

Talous kasvun jälkeen -teoksessa hahmotellaan tulevaisuutta, joka on monin tavoin vastakkainen verrattuna vallitsevaan poliittiseen suuntaukseen. Teosta lukiessa jääkin helposti pohtimaan kirjassa esitettyjen teesien realistisuutta. Kuinka todennäköistä on, että ihmiset sankoin joukoin lähtisivät kohtuullistamaan elämäänsä: tyytyisivät vapaaehtoisesti pienempää palkkaan, ja sen myötä pienempään asuntoon, autoon, vähäisempään matkusteluun ja ylipäänsä kulutukseen? Tai kuinka todennäköistä on, että poliittisesti lähdettäisiin tietoisesti vauhdittamaan nollakasvua ja rakentamaan hyvinvointiyhteiskuntaa uudelta pohjalta? Epäselväksi jää myös se, missä määrin kirjoittajien hahmottelemat keinot todella voivat lisätä hyvinvointia. Onko kyse toiveajattelusta, utopiasta vai onko olemassa selkeää näyttöä esitettyjen vaihtoehtojen myönteisistä vaikutuksista?

Kiinnostavan tarkastelukulman kysymykseen tuo parhaillaan käynnissä oleva perustulokokeilu. Voiko perustulo olla väline koota toimeentulo monista palasista ja keino lisätä hyvinvointia? Innostaako se ihmisiä elämän kohtuullistamiseen kirjoittajien esittämällä tavalla? Muutaman vuoden kuluttua saataneen tästä enemmän tietoa. Tällainen tieto on erityisen olennaista pohdittaessa, kannattaako hyvinvointia todella lähteä rakentamaan uudenlaisin keinoin.